Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

Svetlana Aleksijevitš kirjoittaa dokumenttiromaaneja omalla tyylillään. Kirjaa Sodalla ei ole naisen kasvoja hän teki seitsemän vuotta 1978-1985. Hän haastatteli valtavan määrän toisessa maailmansodassa taistelleita neuvostoliittolaisia naisia. Näistä haastatteluista hän kokosi kirjan, josta sanoo:

”En kirjoita sodasta vaan ihmisestä sodassa.”

Monessa naisten kertomuksessa ei ole merkitystä sillä, onko kokija nainen vai mies. Samanlaisia kammottavuuksia kaikille.

”Kaikki ulvoivat, huusivat. Ja se rasahtelu… Se rasahtelu! Sitä ei voi unohtaa… Luiden rasahtelua… Kuului, miten pääkallo murtui. Halkesi… Sodassa kaikki on painajaismaista, mitään inhimillistä siellä ei ole.”

Tätä kirjaa lukiessa piti kovettaa itsensä, tai ainakin yrittää etääntyä lukemastaan, jotta ei samastuisi liikaa ja pystyisi jatkamaan.

Aleksijevitšia tuntuu kiinnostaneen, miksi naiset lähtivät sotaan. Heidänhän ei ollut pakko. Päinvastoin, monet haastatellut kertovat, että heitä ei ensin haluttu hyväksyä ja vasta sinnikkyydellään he pääsivät mukaan. Syyksi he sanovat, että halusivat puolustaa maataan. Monet olivat kovin nuoria. Jotkut valehtelivat ikänsä. Joku haastateltava oli vielä sodan loppuessakin alle 20-vuotias.

Mitä naiset sitten tekivät sodassa? Heitä oli sotamiehinä, ilmatorjuntasotilaina, viestisotilaina, tarkka-ampujina, lääkintäsotilaina ja -upseereina, lentäjinä, konekiväärijoukkueen komentajina, tykkiryhmän johtajina ja niin edelleen. Heitä oli myös rakentajina, keittäjinä, autonkuljettajina, mekaanikkoina. He tekivät kaikkea mitä miehetkin. Saksan valtaamilla alueilla vastarintaliikkeen partisaaneina toimineiden naisten kertomukset olivat ehkäpä karmeimpia.

Sodan jälkeen naisia ei arvostettu, vaan hyljeksittiin. Heitä pidettiin liikaa nähneinä, liikaa kokeneina, vaimoiksi ja äideiksi sopimattomina. Monet haastatellut ihmettelivät, miksi heitä alettiin kunnioittaa vasta vuosikymmeniä sodan päättymisen jälkeen.

Sodalla ei ole naisen kasvoja saavuttaa Aleksijevitšin tavoitteen. Kirja ei kerro sotasaavutuksista tai sankareista, vaan naisten sanoin sodasta, jossa on

”omat värinsä, omat tuoksunsa, oma valonsa ja omat tunteensa. Omat sanansa.”

Lukemassani uudessa suomennoksessa on alussa Aleksijevitšin täydennys vuodelta 2004. Alkuperäinen kirja on julkaistu Neuvostoliitossa perestroikan aikaan. Silloinkin vielä sensuroitiin. Muutama sensuroitu katkelma on lisätty, samoin pari lyhyttä keskustelua sensorin kanssa. Ja Aleksijevitšin itse pois jättämiä pätkiä. Sensuroiduissa kohdissa on Stalinin arvostelua, viittauksia seksiin ja vielä epäinhimillisempää käytöstä kuin kirjassa muuten. Blogissa Donna mobilen kirjat ilmestyi pari päivää sitten arvio kirjan vanhasta laitoksesta.

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

Suomentanut Pauli Tapio

Tammen Keltainen kirjasto 2017, uusi, laajennettu suomenkielinen laitos, 417 s.

Venäjänkielinen alkuteos У войны не женское лицо 1985

***********

Helmet-haaste: kohta 45. Kirjan nimessä on kieltosana.