torstai 24. tammikuuta 2019

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

Svetlana Aleksijevitš kirjoittaa dokumenttiromaaneja omalla tyylillään. Kirjaa Sodalla ei ole naisen kasvoja hän teki seitsemän vuotta 1978-1985. Hän haastatteli valtavan määrän toisessa maailmansodassa taistelleita neuvostoliittolaisia naisia. Näistä haastatteluista hän kokosi kirjan, josta sanoo:
”En kirjoita sodasta vaan ihmisestä sodassa.”
Monessa naisten kertomuksessa ei ole merkitystä sillä, onko kokija nainen vai mies. Samanlaisia kammottavuuksia kaikille.
”Kaikki ulvoivat, huusivat. Ja se rasahtelu… Se rasahtelu! Sitä ei voi unohtaa… Luiden rasahtelua… Kuului, miten pääkallo murtui. Halkesi… Sodassa kaikki on painajaismaista, mitään inhimillistä siellä ei ole.”
Tätä kirjaa lukiessa piti kovettaa itsensä, tai ainakin yrittää etääntyä lukemastaan, jotta ei samastuisi liikaa ja pystyisi jatkamaan.

Aleksijevitšia tuntuu kiinnostaneen, miksi naiset lähtivät sotaan. Heidänhän ei ollut pakko. Päinvastoin, monet haastatellut kertovat, että heitä ei ensin haluttu hyväksyä ja vasta sinnikkyydellään he pääsivät mukaan. Syyksi he sanovat, että halusivat puolustaa maataan. Monet olivat kovin nuoria. Jotkut valehtelivat ikänsä. Joku haastateltava oli vielä sodan loppuessakin alle 20-vuotias.

Mitä naiset sitten tekivät sodassa? Heitä oli sotamiehinä, ilmatorjuntasotilaina, viestisotilaina, tarkka-ampujina, lääkintäsotilaina ja -upseereina, lentäjinä, konekiväärijoukkueen komentajina, tykkiryhmän johtajina ja niin edelleen. Heitä oli myös rakentajina, keittäjinä, autonkuljettajina, mekaanikkoina. He tekivät kaikkea mitä miehetkin. Saksan valtaamilla alueilla vastarintaliikkeen partisaaneina toimineiden naisten kertomukset olivat ehkäpä karmeimpia.

Sodan jälkeen naisia ei arvostettu, vaan hyljeksittiin. Heitä pidettiin liikaa nähneinä, liikaa kokeneina, vaimoiksi ja äideiksi sopimattomina. Monet haastatellut ihmettelivät, miksi heitä alettiin kunnioittaa vasta vuosikymmeniä sodan päättymisen jälkeen.

Sodalla ei ole naisen kasvoja saavuttaa Aleksijevitšin tavoitteen. Kirja ei kerro sotasaavutuksista tai sankareista, vaan naisten sanoin sodasta, jossa on
”omat värinsä, omat tuoksunsa, oma valonsa ja omat tunteensa. Omat sanansa.”


Lukemassani uudessa suomennoksessa on alussa Aleksijevitšin täydennys vuodelta 2004. Alkuperäinen kirja on julkaistu Neuvostoliitossa perestroikan aikaan. Silloinkin vielä sensuroitiin. Muutama sensuroitu katkelma on lisätty, samoin pari lyhyttä keskustelua sensorin kanssa. Ja Aleksijevitšin itse pois jättämiä pätkiä. Sensuroiduissa kohdissa on Stalinin arvostelua, viittauksia seksiin ja vielä epäinhimillisempää käytöstä kuin kirjassa muuten. Blogissa Donna mobilen kirjat ilmestyi pari päivää sitten arvio kirjan vanhasta laitoksesta.

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja
Suomentanut Pauli Tapio
Tammen Keltainen kirjasto 2017, uusi, laajennettu suomenkielinen laitos, 417 s.
Venäjänkielinen alkuteos У войны не женское лицо 1985

***********
Helmet-haaste: kohta 45. Kirjan nimessä on kieltosana.

8 kommenttia:

  1. Ollaan luettu tätä samaan aikaan! Eli Stalinin arvostelu ainakin oli siivottu pois tuosta vanhemmasta versiosta. Tärkeä kirja, naisten monella tapaa ankara osa ja kovat koettelemukset tulivat kerrotuiksi. En ole kai koskaan lukenut noin tarkkaa kuvausta sodan kärsimyksistä. Ymmärtää myös sen, miksi sota on siellä nimetty suureksi isänmaalliseksi sodaksi. Onhan noin valtaville menetyksille annettava niiden arvoinen syy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huomasin tietysti sinun kirjoituksesi, mutta luin sen vasta kirjoitettuani omani. Hyvä yhteensattuma! Minusta nuo sensuroidut katkelmat eivät tuoneet mitään lisää siihen, millaisen kuvan kirjan naiset antoivat sodasta.

      Poista
  2. Tämä on varmasti hurjan rankka teos, tärkeä toki tietenkin myös. Mulla otti jo se Tsernobyl-kirja koville

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun oli vaikeampi lukea Tšernobyl-kirjaa kuin tätä. Saattoi johtua siitä, että Tšenobyl tuli lähemmäs, kun sen ajan eli ja muisti.

      Poista
  3. Tuttu kirja minullekin. Meillä oli tämä lukupiirikirjana, ja tästä syntyi paljon keskustelua. Mielestämme todella tärkeä kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on varmaan todella sopiva lukupiirikirjaksi. Herättää ajatuksia.

      Poista
  4. Vaikuttaaa hurjan rankalta kirjalta, mutta toisaalta syttyi mielenkiinto lukea kyseinen teos. Juuret kun on Neuvostoliitosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On rankka, mutta ei minusta liian rankka. Suosittelen.

      Poista

Olisi mukava kuulla, mitä mieltä olet.