Juha Rautaheimo työskenteli
Helsingin poliisilaitoksella 40 vuotta. Suurimman osan tuosta ajasta hän
oli tutkijana väkivaltarikosyksikössä eli epävirallisemmin murharyhmässä.
Rautaheimon muistelmakirja on erittäin hyvin kirjoitettu. Se on sujuva ja
asiallinen, mutta ei todellakaan kuiva, vaan mukaansatempaavan kiinnostava. Kutsumanimen
Hermo hän sai jo uransa varhaisessa vaiheessa.
Kirjassa on mukana Rautaheimon
henkilökohtaista elämää sen verran, että hän tulee tutuksi myös työelämän
ulkopuolelta perheineen ja harrastuksineen. Siviilipuoli on pidetty
onnistuneesti varsin suppeana. Hermossa
keskitytään poliisityöhön.
Rautaheimo aloitti poliisina
1970-luvulla. Kirjan alkuosaa lukiessani ihmettelin silloisen
poliisikoulutuksen lyhyyttä. Kolme ja puoli kuukautta kestäneen kokelaskurssin
jälkeen mentiin kentälle. Helsingissä se tarkoitti tietysti seisoskelua
suurlähetystöjen ulkopuolella partioinnin lisäksi. Seuraava vaihe oli
miehistökurssi, mutta sekin vain puoli vuotta. Rautaheimo jatkoi myöhemmin
alipäällystö- ja päällystökursseille. Kirjasta sai sen käsityksen, että työ
opittiin suurelta osin käytännössä. Rautaheimo itse toimi myöhemmin lyhyitä
jaksoja opettajana Poliisiopistossa ja kehitti muutenkin poliisien
jatkokoulutusta.
Kirjasta saa hyvän kuvan
tutkintaan liittyvän tekniikan kehityksestä. Kuitunäytteitä alettiin käyttää 1980-luvun
alussa ja DNA-analyysejä 1990-luvulla. Televalvontatietojen hyödyistä on valaisevia
esimerkkejä käsitellyissä rikostapauksissa. Kännykät, tietokoneet, erilaiset
rekisterit – tuntuu, että rikostutkinnan on täytynyt olla ennen paljon
vaikeampaa. Rautaheimo korostaa kuitenkin, että tutkimus ei ole pelkkää
tekniikkaa, vaan vaatii monipuolista ammattitaitoa, ihmistuntemusta
unohtamatta.
Suurin osa kirjasta on rikosten
tutkinnan kuvausta. Helsingin murharyhmä on joutunut selvittämään monta julkisuudessa
huomion kohteeksi noussutta rikostapausta, ja Rautaheimo on ollut monessa
niistä mukana tutkijana tai tutkinnanjohtajana. Mainitsen tässä vuoden 1997
poliisimurhat, vuoden 2001 taksimurhan, Minna Nurmisen kidnappaus- ja
panttivankijutun ja tuoreimpana ”pyjamanaisen” tapauksen, jossa huomautus
koiran julmasta kohtelusta johti murhaan. Muitakin kuin kuuluisia juttuja on
mukana, ja onpa muutama esimerkki myös selvittämättä jääneistä tapauksista.
Luen paljon dekkareita, ja oli
todella mielenkiintoista lukea oikeasta käytännön rikostutkimuksesta. Hermo – murharyhmän mies oli
jännittävämpi kuin monet fiktiiviset rikostarinat.
Juha Rautaheimo: Hermo
– murharyhmän mies
Toimittanut Sari
Rainio
Siltala 2019, 356 s.
***********
Tässä kirjassa on
paljon rikoksia, joten se sopii Helmet-haasteen kohtaan 7. Kirjassa rikotaan lakia.
Tämä oli kiinnostava, selkeä ja avaava teos hyviä hermoja vaativasta poliisityön arjesta tuolloin. Tähän päivään on paljon muuttunut, mitä tulee pääsyvaatimuksiin, koulutukseen ja kentällä oloon sekä tietty tutkinnan menetelmiin ja itse toimintaympäristöön.
VastaaPoistaPoliisi on kaiken aikaa takaamassa turvallisuuttamme.
Onkin harmi ja pelottavaa, että samaan aikaan, kun resurssit ovat vähentyneet, maalittaminen ja poliisiin kohdistuva väkivalta ovat yleistyneet, arkipäiväistyneet. Vilpitön hatunnostoni kaikille virassa ja etenkin kentällä toimiville poliiseille sekä voimia ja jaksamista työhön!
Poliisityön henkinen kuormitus on suuri, siitä Rautaheimokin kirjoitti.
Poista