tiistai 7. tammikuuta 2020

Katja Kallio: Valkokangastuksia

Viime syksyn Helsingin kirjamessuilla kuuntelin Katja Kallion haastattelua. Hän sanoi kirjoittavansa elämästä ja elokuvista. Tuo on ihan totta. Valkokangastuksien elokuvakirjoituksissa on oivaltavia yhteyksiä Kallion omaan elämään, ja tietysti niistä voi laajentaa kenen tahansa elämään, kuten puolalaisen Paweł Pawlikowskin elokuvasta Ida:
”Minä en ole puolalainen, ja silti Pawlikowski tapailee myös minun (varsin yleistä) kokemustani. Idassa seurataan, miten suuri mysteeri jokainen ihminen on, epämääräinen ominaisuuksien yhdistelmä, jota veri, tausta tai aikakausi eivät kykene tyhjentävästi selittämään. Ja sittenkin kaikista niistä on kyse, kaikesta siitä mitä meille on tapahtunut, ja siitäkin mitä on tapahtunut ennen meitä.”
Kallion analyysit elokuvista eivät tuhoa elokuvaa katsojalta selostamalla juonta. Hän kirjoittaa elokuvan hengestä, sen tunnelmasta ja ennen kaikkea sen vaikutuksesta katsojaan. Teksti on kevyttä ja kuplivaa, joskus jopa humoristista, mutta tavoittaa tarvittaessa myös vakavuuden ja surun. Olen nähnyt Valkokangastusten elokuvista vain muutaman, esimerkiksi Frances Han ja Daniel Blaken, mutta se ei haitannut. Mainitsemassani haastattelussa Kallio sanoikin, että hän kirjoittaa nimenomaan ihmisille, jotka eivät ole nähneet kohteena olevia elokuvia.

Valkokangastuksissa muutama luku on omistettu myös näyttelijöille. Ilokseni yksi heistä oli suosikkinäyttelijäni Russell Crowe, jonka toistuvista rooleista yksinäisinä yhden asian miehinä Kallio toteaa: ”Kyse on bravuurista, eikä bravuurissa ole mitään mukavaa eikä helppoa.” Miten samaa mieltä olenkaan!

Katja Kallio: Valkokangastuksia
Otava 2019, 159 s.

6 kommenttia:

  1. Oliko Kallio hymistellyt kaikkia elokuvia, joista kirjoitti?

    Tarinoista on minusta aika vaikea kirjoittaa paljastamatta niitten aihepiiriä ja vähintäänkin juonen lähtökohtia. Tarinoista lukeminen ilman että tietää mistä on kysymys tuntuu lähtökohtaisesti aika hankalalta sekin. Mutta hyvä jos Kallio on tällaisessa onnistunut.

    Tuota bravuuri-kohtaa en oikein ymmärrä.

    VastaaPoista
  2. Tähän kokoelmaan on valittu elokuvia, joista Kallio on pitänyt. Kyllä hän kertoo elokuvan lähtökohdan, mutta siis ei todellakaan keskity juoneen niin kuin valitettavasti jotkut kriitikot tekevät.

    Minä ymmärrän ajatuksen bravuurista niin, että ei ole helppoa olla niin hyvä kuin esim. Russell Crowe on omissa hahmoissaan. Ja kun on jossakin asiassa loistava, voi pysyä siinä, vaikka sellaista usein halveksutaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahaa! Crowe on siis tavallaan "löytänyt tyylinsä". Minusta tyylin muuttaminen väkinäisesti ei ole ainakaan fiksumpaa kuin siinä pysytteleminen.

      Poista
    2. Russell Crowe on minunkin yksi lempinäyttelijäni, ja Frances Ha oli... en tiedä, jollain tavalla kevyt ja kaunis filmi. Jännä idea elokuvakirjalle, ettei lukijan ole tarkoituskaan tuntea käsiteltäviä elokuvia.

      Poista
    3. Kallio on tosiaan onnistunut kirjoittamaan niin, että lukemista ei haitannut se että ei ollut nähnyt elokuvaa.

      Poista

Olisi mukava kuulla, mitä mieltä olet.