Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista

 

Ville-Juhani Sutisen Vaivan arvoista. Esseitä poikkeuskirjallisuudesta voitti viime vuonna Tietokirjallisuuden Finlandia -palkinnon. Sutinen kirjoittaa korona-aikana lukemistaan kirjoista, jotka vaativat vaivaa.

”Kaikki ne ovat ylipitkiä, vaikeita tai muuten tavalla tai toisella erityisiä.”

Minä tein yhden kirjan kanssa saman kuin Sutinen: luin ensimmäisenä koronakeväänä James Joycen Odysseuksen, joka oli odottanut kirjahyllyssäni sopivaa hetkeä monta vuotta. Sutinen ei kirjoita Odysseuksesta eikä toisestakaan ilmeisestä vaikeasta kirjasta eli Volter Kilven Alastalon salista. Ainoa hänen käsittelemistään kirjoista, jonka olen lukenut, on Dostojevskin Karamazovin veljekset. Kirjailijoista tunsin ennestään vain Ilja Ehrenburgin, Henry Jamesin, Irmari Rantamalan (tosin Maiju Lassilana), Joseph Rothin ja Samuel Agnonin, joilta olen lukenut jotakin muuta kuin Sutisen käsittelemän teoksen. Sutinen on valinnut kirjoja, joista monet ovat suurelle yleisölle tuntemattomia ja joita läheskään kaikkia ei ole suomennettu.

Sutinen kirjoittaa usein yleisemmistä aiheista kuin pelkästään kunkin esseen kirjasta. Marguerite Youngin romaanin Miss MacIntosh, My Darling (1198 sivua) kohdalla hän pohtii, miksi naisten kirjoittamista tiiliskivistä ei tule klassikoita. Robert Byronin matkakirjat Europe in the Looking-Glass, The Station, First Russia, then Tibet ja The Road to Oxiana (yhteensä 1144 sivua) vievät ajatukset matkalla lukemiseen. Sosialistinen realismi kirjallisuuden lajina nousee esille esseessä Ilja Ehrenburgin muistelmateoksesta Ihmisiä, vuosia, elämää (1789 sivua).

Karamazovin veljeksiä (959 sivua) Sutinen käyttää esseessä Ääne(e)n lukemisesta esimerkkinä kirjasta, joka sopii erityisen hyvin ääneen luettavaksi. Hän kirjoittaa ääneen lukemisen hyödyistä, kuten tekstin rytmin luontevasta esiin nousemisesta. Minuun vetosi ajatus yhteisöllisestä lukemisesta, joka entisaikaan oli yleistä, mutta on nykyisin lähes kadonnut. Sutinen lukee kirjoja ääneen vaimolleen ja joskus itsekseenkin. Täytyypä joskus kokeilla.

Miksi pitkien ja vaikeiden kirjojen lukeminen on vaivan arvoista? Tässä on yksi vastaus:

”Maailma on suuri ja monimutkainen. Pitkät ja mutkikkaat teokset tarjoavat keinoja havaita ja hallita tällaista kokonaisuutta. Kirjasta löydetyn katsomisen tavan voi yleistää kaikkeen.”

Jos ajattelen omaa suhdettani pitkiin kirjoihin, niin en ole koskaan vältellyt niitä. Nytkin olen lukemassa yli 700-sivuista romaania, joka ei tosin ole Sutisen tarkoittamaa poikkeuskirjallisuutta. Luen mielelläni klassikoita, ja jotkut niistä ovat pitkiä ja vaikeita. Uskon, että siihen on aina syynsä, että kirja on noussut klassikoksi. Odotan, että klassikko on hyvä tai että ainakin saan selville, miksi se on klassikko. Hyvää kirjaa en tässä lähde määrittelemään. Kun olen lukenut pitkän kirjan, joka on maineeltaan vaikea, tunnen tyytyväisyyttä: sain sen luetuksi! Usein kirjat eivät ole lainkaan niin vaikeita kuin niiden maine antaa uskoa. Niistä paras esimerkki on ollut Alastalon salissa.

Vaivan arvoista on ansiokas kokoelma kirjallisuusesseitä. Lukemista ei yhtään haittaa se, ettei ole lukenut kirjassa käsiteltyjä teoksia. Minut se sai miettimään omaa suhdettani poikkeuskirjallisuudeksi kutsuttuun kirjallisuuden lajiin.

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista. Esseitä poikkeuskirjallisuudesta
Avain 2022, 320 s.

***********

Koska kirja voitti Tietokirjallisuuden Finlandia -palkinnon, se oli ensin ehdokkaana ja sopii siten Helmet-haasteen kohtaan 30. Kirja on ollut ehdolla kirjallisuuspalkinnon saajaksi.