Hijos de la fábula (Sadun lapsia; ei suomennettu)
on tänä vuonna ilmestynyt kansainvälisen menestysteoksen Äidinmaa kirjoittajan Fernando
Aramburun romaani. Äidinmaata en ole lukenut.
Kirjan nimen voisi hyvin kääntää
myös Sadun poikia, koska se kertoo kahdesta nuoresta baskimiehestä. Asier ja
Joseba kuljetetaan Etelä-Ranskaan, jossa he odottavat pääsevänsä ETA:n
koulutukseen. Heidät sijoitetaan maatilalle, jossa he asunnon vastikkeeksi avustavat
talon töissä. Tilalta myydään vihanneksia, hedelmiä ja kananmunia. Poikien lämmittämätön
asumus on kanalan yläkerrassa.
Asier ja Joseba odottavat
koulutuksensa alkua. Tosin lukija epäilee alusta alkaen, että onkohan sitä
ollut koskaan tulossa. Lokakuun 20. päivä vuonna 2011 romahduttaa heidän
odotuksensa. Silloin ETA ilmoittaa luopuvansa aseellisesta taistelusta. Asier
ja Joseba jäävät tyhjän päälle. Heidän yhteyshenkilönsä katoaa. He kokevat,
että heidät on petetty. He päättävät perustaa uuden taistelevan liikkeen, jonka
johtaja on Asier ja tiedottaja ja historioitsija on Joseba.
Kirjan tyylilaji on humoristinen
ironia. Asier ja Joseba ovat varsinaisia tumpeloita. Heidän puheillaan ja
teoillaan ei ole mitään yhteistä. He suunnittelevat kidnappauksia ja
räjäytyksiä. Heillä ei ole aseita, joten he harjoittelevat ampumista
luudanvarsilla. Kun rahat alkavat loppua, he syyllistyvät pikkuvarkauksiin.
Vievät jopa koulupojan eväät.
Kirjaa mainostetaan erittäin
hauskaksi, mutta tämän tyyppinen huumori ei ole minun lajini. Pojat ovat
maatilalla lähes puolet kirjasta, ja silloin ei tapahdu oikeastaan mitään. Maatilalta
lähdettyään he jatkavat toilailujaan. Tutustuvat sentään tyttöön, joka
kiihkeänä vasemmistolaisena kannattaa heidän suunnitelmiaan ja lähtee heidän
mukaansa kotimaahan.
Epäilen, että kirjassa on sellaisia
viittauksia baskien elämään ja historiaan, jotka menivät minulta täysin ohi. Aramburu
itse on syntynyt San Sebastiánissa Baskimaan itsehallintoalueella. Hän
tietänee, mistä kirjoittaa.
Fernando Aramburu: Hijos de la fábula
Tusquets 2023, 312 s.
Kuulostaapa hyvin erilaiselta kuin "Äidinmaa", jossa kirjailija on melkoisesta sivumäärästä (664) huolimatta mielestäni onnistunut mainiosti:
VastaaPoistaSivumäärä pitää sisällään jonkin verran toisteisuutta, mikä normaalisti aiheuttasi lukijana huomion tiivistämisen edullisuudesta, mutta arvelen Aramburun käyttäneen sitä tässä tarkoituksellisena tyylikeinonaan.
Äidinmaa on oiva nimi teokselle, sillä kirjailija on varsin taitava naiskuvauksissaan ja heidän mielenliikkeidensä ja ajatuskulkujensa sekä toimintamalliensa kuvajaana. Aramburu levittää lukijansa silmien eteen koko ihmiselon tunnekirjon ja leyhyttelee avaamaallaan kookaalla viuhkalla estoitta lukijansa kasvoja luoden mielikuvia, jotka vievät kerronnan ytimeen:)
Aramburulta on ilmestynyt tänä vuonna suomennos hänen Äidinmaata seuranneesta romaanistaan Tervapääskyt. Siitä olen nähnyt pari kommenttia, joissa sitä sanotaan Äidinmaan tyyliseksi.
PoistaKuulostaa omalaatuiselta tuo huumori. Sopii kyllä käsitykseeni Baskimaasta, joka ei ole kovin hyvä. Patikkamatkalla siellä minusta tunnelma oli usein tyly ja joskus uhkaava, varsinkin maaseudun pikkukylissä.
VastaaPoistaOlen matkustellut jonkin verran Espanjassa, mutta en Baskimaalla. Mielenkiintoinen tuo tietosi tunnelmasta.
Poista