Gabriel García Márquez: En agosto nos vemos

 

En agosto nos vemos (Elokuussa nähdään) on Gabriel García Márquezin tänä vuonna postuumisti ilmestynyt pienoisromaani. García Márquez kuoli kymmenen vuotta sitten. Suomennos ilmestyy ensi vuonna.

Ana Magdalena Bach käy joka vuosi 16. elokuuta viemässä kimpun gladioluksia äitinsä haudalle. Äiti oli halunnut tulla haudatuksi saarelle, jonne on laivamatka mantereelta. Ana Magdalena on viittäkymmentä lähestyvä kaunis nainen. Hän on onnellisesti naimisissa, hänellä on kaksi aikuistumassa olevaa lasta.

Ana Magdalena viettää aina saarella käydessään yhden yön hotellissa. Eräällä kerralla hän tapaa hotellin ravintolassa miehen, jonka kanssa viettää yön yhdessä. Hän ei ole koskaan aikaisemmin tehnyt sellaista. Yön jälkeen hän näkee asioita eri tavalla kuin ennen. Ensin hän luulee ympäristönsä muuttuneen, mutta tiedostaa sitten, että ”muutokset eivät olleet maailmassa, vaan hänessä itsessään”. Jatkossa käynnit saarella muuttuvat myös.

Minusta En agosto nos vemos on ehdottomasti kannattanut julkaista. Vaikka García Márquez kirjoitti sen vuosia ennen kuolemaansa, siitä tulee testamenttimainen vaikutelma. Sen päähenkilö oppii katsomaan omaa menneisyyttään myötätuntoisesti.

Esipuheessa García Márquezin pojat perustelevat, miksi En agosto nos vemos julkaistaan, vaikka isä oli käskenyt tuhoamaan sen. Kirjan on toimittanut Cristóbal Pera, joka toimitti pari García Márquezin teosta hänen eläessään. Pera on kirjoittanut muutaman sivun tämän kirjan syntyhistoriasta ja toimitustyöstään. Kirjaan on liitetty myös neljä kuvaa alkuperäisen käsikirjoituksen sivuista, joihin Márquez on merkinnyt korjauksiaan.

Gabriel García Márquez: En agosto nos vemos
Vintage Español 2024, 142 s.

Jukka Tuhkuri: Jään voima – Kertomus Endurancen uppoamisesta ja löytämisestä

 

Jukka Tuhkuri on lujuusopin professori, jonka tutkimuskohteena on jää. Hän on kirjoittanut erinomaisen tietokirjan Jään voima – Kertomus Endurancen uppoamisesta ja löytämisestä. Endurance oli tutkimusmatkailija Ernest Shackletonin laiva, joka upposi Weddellinmerellä lähellä Etelämannerta vuonna 1915. Tuhkuri oli mukana retkikunnassa Endurance22, joka löysi 3000 metrin syvyyteen vajonneen Endurancen. Jään voimassa kerrotaan kahdesta matkasta, joiden välissä on yli sata vuotta. Pidin kirjan rakenteesta, jossa on neljä laajaa osiota. Niissä on aiheena vuorotellen Shackletonin tutkimusmatka ja Endurancen löytäjien matka.

Shackletonin tavoitteena oli kulkea ensimmäisenä Etelämantereen yli Weddellinmereltä Etelänavan kautta Rossinmerelle. Tavoite jäi saavuttamatta, kun edes Etelämantereelle ei päästy. Kirjassa taustoitetaan Shackletonin matkaa kertomalla muista 1900-luvun alun Etelämantereen tutkijoista ja heidän laivoistaan. Amundsenin ja Scottin kilpailu Etelänavalle pääsystä kerrataan. Shackletonkin oli yrittänyt päästä Etelänavalle, mutta hän ryhmineen oli joutunut kääntymään takaisin.

Shackletonin ja hänen miestensä matka tuntuu seikkailukertomukselta. Endurance jäi kiinni jäihin ja ajelehti jään mukana yli kahdeksan kuukautta ennen kuin murskaantui ja upposi. Retkikunta siirtyi jäälautalle. Jäälautoilla he olivat melkein kuusi kuukautta ennen kuin pääsivät vesille Endurancen pelastusveneillä, joita olivat kuljettaneet mukanaan. Viikossa – tuskien täyttämässä viikossa – he onnistuivat pääsemään asumattomalle Elefanttisaarelle. Suurin osa miehistä jäi sinne odottamaan, kun Shackleton ja viisi muuta miestä suuntasivat kohti Etelä-Georgian saarta, jolla oli valaanpyyntiasemia. Matka kesti kuusitoista päivää, mutta perille he pääsivät. He saivat apua ja noutivat muun miehistön. Aivan käsittämätöntä on, että kukaan ei kuollut.

Tuhkuri on tutustunut perusteellisesti Shackletonin ja hänen miestensä päiväkirjoihin, heidän julkaisemiinsa kirjoihin ja heistä myöhemmin kirjoitettuihin teoksiin. Hienosti hän nostaa kirjeenvaihtoon perustuen esille myös Shackletonin vaimon kokemukset.

Endurancen löytäneen retkikunnan matka eroaa tietysti täysin Shackletonin matkasta. Se oli turvallinen Raumalla rakennetussa jäihin suunnitellussa aluksessa nimeltään Agulhas. Yhteydet muuhun maailmaan toimivat reaaliajassa. Tästäkin kirjan osasta Tuhkuri kirjoittaa innostuneesti. Hän kertoo omasta työstään eli laivaan kohdistuvien jääkuormien mittaamisesta ja Etelämeren jään ominaisuuksien tutkimisesta, mutta myös siitä, millaista oli olla osana kansainvälistä retkikuntaa ja millainen helpotus ja juhla Agulhasilla vallitsi, kun Endurance löytyi.

Jään voimasta välittyy vahvana Tuhkurin kiinnostus, melkeinpä rakkaus, jäätutkimusta ja Etelämannerta kohtaan. Hän onnistuu välittämään tunteensa katsellessaan välillä sumuisen harmaata, välillä auringon kirkastamaa ahtojääkenttää. ”Oli päiviä, joiden en olisi halunnut päättyvän.” Kaikki tämä on kirjoitettu todella hyvin. Kirjallisuuden ystävä löytää tekstistä lukuisia kirjallisuusviitteitä Alastalon salista Moby Dickin ja Jules Vernen kautta Olli Jaloseen. Kirjassa on enemmänkin juttua pingviineistä, mutta tämä lainaus pitää sisällään paljon:

”Jäälakeudella seisova yksinäinen pingviini on voimakas näky. Siihen liittyy kaikki se, mitä Etelämanner on kuvissa ja myyteissä: valkoisuus, kylmyys, autius ja meditatiivisuus. Etelämantereella on luonnollista seisoa paikallaan selkä tuuleen ja vain olla osa maisemaa.”

Jukka Tuhkuri: Jään voima – Kertomus Endurancen uppoamisesta ja löytämisestä
Siltala 2024, 380 s.

Kirjamessuilla perjantaina

Markus Harju, Rimma Erkko, Matti Järvinen

Perjantaina käytin aikaa kirjatarjonnan tutkimiseen eli kiertelin kustantamojen osastoilla. Messuostokset jätin sunnuntaille. Toki kuuntelin keskustelujakin. Päivän teema oli suomentaminen. Spefin suomentamisen saloista puhuivat kääntäjät Markus Harju ja Rimma Erkko haastattelijana Matti Järvinen. Spefin suomentamisessa yhtenä haasteena ovat  sanat, joille ei ole vastinetta. Suomentajan pitää olla luova ja kehitellä uudissanoja. Erityisen hankalia ovat sanaleikit. Kielen rytmi ja teoksen tunnelma pitää saada välittymään. "Hyvä käännös tuntuu siltä kuin kirja olisi alun perin kirjoitettu suomeksi."

Rauno Sainio ja haastattelija Moona Tuominen

Keskustelussa Rauno Sainio – kiinankielisen kirjallisuuden sanansaattaja kuultiin ensin, millaisen tien Rauno Sainio on kulkenut kiinan suomentajaksi. Hän oli ollut kiinnostunut koreasta, mutta sitä ei ollut hänen yliopistossaan tarjolla, joten hän päätyi kiinaan. Ja stipendin turvin myös Kiinaan. Sainio on aloittanut suomentajana niin, että on itse ehdottanut kirjoja kustantajille. Hän tekee sitä edelleen, mutta saa nykyisin kääntämispyyntöjä myös kustantajilta.

Kuvassa on äidiltä perimäni Anna-sarjan kirjat Annan nuoruusvuodet, Anna ystävämme, Anna omassa kodissaan ja Sateenkaarinotko. Painokset ovat vuodelta 1950. Keskustelu Vihervaaran Anne ja Uudenkuun Emily – L. M. Montgomeryn ikinuoret klassikot keräsi täyden katsomon, jossa istui minun kaltaisiani varttuneempia, jo lapsena Annaan ja Emiliaan kiintyneitä lukijoita. Nimet on siis uusissa käännöksissä vaihdettu alkuperäisiksi! Suomentajat Terhi Leskinen (Anne) ja Kaisa Ranta (Emily) kertoivat, millaista oli kääntää näitä rakastettuja klassikoita ja mitä muutoksia esimerkiksi nimiin oli tehty. Ilokseni kuulin, että Emilian leimahdus oli säilytetty. Kuultiin myös, että vanhoihin käännöksiin oli aikanaan tehty joitakin poistoja ja yllättäen myös lisäyksiä. 

Kristiina Rikman ja Aleksi Milonoff (haastattelijana Tammen viestintäpäällikkö Johanna Harkkila) puhuivat Keltaisen kirjaston kääntämisestä. Rikman on suomentanut Keltaista kirjastoa jo kauan, esimerkiksi John Irvingin teokset paitsi uusinta eli yli tuhatsivuista Viimeistä tuolihissiä. Siinä kohdassa hän ojensi viestikapulan Milonoffille. Suomentajat kertoivat myös kirjailijatapaamisistaan. Murakami oli sanonut Milonoffille "You look like a student". Kun heiltä pyydettiin suositusta Keltaisen kirjaston teoksista, Rikman valitsi James Salterin Kiitävät vuodet, jonka hän suomensi jo 1991, ja Milonoff Petina Gappahin romaanin Pimeydestä loistaa valo.

Sarkomaa, Haatainen, Mickwitz, Raevaara, Onali

Yksi huolikeskustelu kuului perjantain ohjelmaan eli Ammattina kirjoittaminen: Millainen on työmme tulevaisuus? Keskustelijoina kansanedustajat Sari Sarkomaa (kok) ja Tuula Haatainen (sdp) sekä kirjailijat Peter Mickwitz ja Tiina Raevaara, haastattelijana Alma Onali. Puhuttiin kirjailijoiden heikkenevästä tulonmuodostuksesta, johon poliitikkojen päätökset ovat osaltaan vaikuttamassa. Hallituspuolueen edustaja Sarkomaa sanoi vastustavansa kirjojen alv:n nostamista, mutta haluanpa katsoa, miten hän äänestää, jos asiasta äänestetään eduskunnassa. Voimakkaimmin minulle jäivät mieleen Mickwitzin painokkaat puheenvuorot lukemisen ja demokratian välisestä yhteydestä. "Kulttuurin alasajo on ideologista."

Päivän lopuksi kävin Avain-kustantamon järjestämässä tilaisuudessa, jonka aiheena olivat selkokirjat. Paikalla oli sekä selkokirjojen tekijöitä että somevaikuttajia. Kiinnostus selkokirjoja kohtaan on nousussa, kun niiden tärkeys on ymmärretty.

Helsingin Kirjamessuilla torstaina

 

Ensimmäinen päivä kirjamessuilla sujui esityksiä kuunnellen. Hieman ehdin kierrellä katsomassa antikvariaattien tarjontaa ja jutella tapaamieni tuttavien kanssa. Aloitin professori emeritus Jukka Maalammen kirjan Painovoima esittelystä. Sen sisällön kertoo alaotsikko Kuinka ihminen on oppinut ymmärtämään maailmankaikkeutta. Aristoteleen ajasta kuljetaan 1100-luvun yliopistojen, Galilein ja Newtonin kautta Einsteinin painovoimakäsitykseen unohtamatta nykytieteen haasteita eli pimeää ainetta ja pimeää energiaa.

Silvia Hosseini, Paula Noronen ja Aleksis Salusjärvi keskustelivat aiheesta Vuonna 2064: Lukemisen tulevaisuus yllättävänkin positiivisin ajatuksin. Seuraavan keskustelun otsikko oli Mihin tiedekirjoja tarvitaan? Journalismin tutkija Maria Lassila-Merisalo, tietokirjailija Ville Lähde ja kustannusjohtaja Leena Kaakinen haastattelijana kirjailija Tiina Raevaara puhuivat alkuun siitä, mitä tiedekirjalla tarkoitetaan. Yksi määritelmä on, että se perustuu vertaisarvioituun tutkimustietoon. Suomenkielisen tiedekirjallisuuden tarpeesta oltiin yksimielisiä jo ihan termien ja yhteiskunnallisen keskustelun vuoksi.

Kirjojen kaipuu on kirjahistoriaa 1800–1830-luvuilta. Kirjasta olivat puhumassa sen viidestä kirjoittajasta kulttuurihistorian dosentti Heli Rantala ja yliopistonlehtori Janne Tunturi. Karo Hämäläinen haastatteli. Käsiteltynä aikakautena kirjoja oli vähän, niiden hankkimiseksi piti nähdä vaivaa, kirjakaupat ja kirjastot olivat vasta tuloillaan. Siitä huolimatta innokkaita kirjaihmisiä oli jo.

Forss, Huhtinen ja haastattelija Juha Roiha.

Kaksi Juice Leskistä käsittelevää kirjaa esiteltiin yhdessä. Timo Kalevi Forss on kirjoittanut kirjan Tuntematon Juice Leskinen Juicen muille artisteille tekemistä lauluista. Arto Huhtisen kirja on Juice – Sanataiteen mestari. Sen aiheena on Juicen kirjasto ja sen vaikutus hänen teksteihinsä. Tämä keskustelu oli hauska anekdootteineen.

Keskustelussa Mitä ovia kirjallisuus avaa maailmalla? Ville Blåfield, Fredrik Rahka, Pirkko Saisio ja haastattelija Tiia Standén puhuivat siitä, mitä kirjallisuuden vienti vaatii sekä muilta toimijoilta että kirjailijoilta. Tässä voin huomauttaa, että Pirkko Saisio sai aplodit jo lavalle astuessaan. Päivän viimeinen keskustelu oli taas Tiedetorilla, aiheena Tieteen kaksipäiset koirat - mikä on sallittua tieteen ja taiteen nimissä? Keskustelemassa olivat kirjailijat ja tutkijat Tiina Raevaara ja Iina Korhonen. Heidän uudet kirjansa ovat Ikuisen elämän lyhyt historia: kuinka taistelemme kuolemaa ja vanhuutta vastaan (Raevaara) ja Kaksipäinen koira ja muita eläimiä Neuvostoliiton tieteessä (Korhonen). Haastattelija oli Reetta Kettunen. Keskustelussa oli kolme aihetta: kuolema, etiikka ja mielikuvituksen voima. Aikaa oli poikkeuksellisesti käytettävissä kokonainen tunti, ja se näkyi heti keskustelussa, jossa päästiin syvemmälle kuin kirjamessuilla yleensä.

Helsingin Kirjamessut - ennakointia

 

Keräsin Helsingin Kirjamessujen ohjelmasta kiinnostavia ohjelmanumeroita. Niitä löytyi taas niin paljon, että kaikkia en ehdi/jaksa kuunnella. Messuilla on muutakin tekemistä: antikvariaattien tutkimista, tuttujen tapaamista, yleistä haahuilua... Kirjoitan tähän joitakin vinkkejä listaltani.

Torstai 24.10.

Huomasin valinneeni monta otsikon Tiedetori alla olevaa keskustelua. Nämä kaikki ovat Kruununhaka-lavalla.

11.00 Painovoima. Jukka Maalampi, haast. Anne Liljeström

12.30 Mihin tiedekirjoja tarvitaan? Leena Kaakinen, Maria-Lassila Merisalo, Ville Lähde, Tiina Raevaara

16.30 Tieteen kaksipäiset koirat – mikä on sallittua tieteen ja taiteen nimissä? Tiina Raevaara, Reetta Kettunen, Iina Korhonen

18.00 Tulevaisuuskeskustelu – Matkalla avaruudessa. Tommi Tenkanen, Kirsi Lehto, Risto Isomäki, Pekka Janhunen, haast. Pauliina Grym

Kirjaesittelyistä kiinnostavat lukupinossani odottava Kirjojen kaipuu – Kirjakulttuuria 1800-luvun alun Suomessa (Töölö klo 13) ja ikisuosikkiani Juice Leskistä käsittelevät kirjat Juice – Sanataiteen mestari ja Tuntematon Juice Leskinen – Kertomuksia toisille artisteille tehdyistä lauluista ja niiden synnystä (Esplanadi klo 14.30).

Perjantai 25.10.

Perjantain teemaksi muodostui suomentaminen. Se on aihe, joka on mietityttänyt minua pitkään. Ihailen suomalaisia kääntäjiä ja heidän ammattitaitoaan. Suomentamisesta puhutaan Töölö-lavalla.

11.00 Spefin suomentamisen salat. Markus Harju, Rimma Erkko, haast. Matti Järvinen

11.30 Rauno Sainio – Kiinankielisen kirjallisuuden sanansaattaja. Rauno Sainio, haast. Moona Tuominen

12.00 Vihervaaran Anne ja Uudenkuun Emily – L. M. Montgomeryn ikinuoret klassikot. Uudet suomennokset. Kaisa Ranta, Terhi Leskinen, haast. Suvi Ahola

14.30 Keltaisen kirjaston kääntäminen. Kristiina Rikman, Aleksi Milonoff

17.00 Pirkko Saision maailmat kirjailijan, kääntäjän ja agentin näkökulmasta. Pirkko Saisio, Jitka Hanušova, Urpu Strellman, haast. Hannele Jyrkkä

18.30 Jane Austenin suomentaminen. Kersti Juva

Jos intoa riittää, edellä mainittujen lisäksi voisi käydä kuuntelemassa esimerkiksi Tiedetorin keskustelun Sinuhe egyptiläisen maailma, jossa Juha Roiha haastattelee Lähi-idän historioitsijaa Minna Silveriä (Kruununhaka klo 15.30).

Sunnuntai 27.10.

Näillä näkymin en ole messuilla lauantaina, joten hyppään sunnuntaihin. Sunnuntaille ei löytynyt yhtä teemaa. Päivän voisi aloittaa klo 11 vaikka keskustelulla Kirjasomen lukuhaasteet - stressaavaa suorittamista vai inspiroivaa yhteisöllisyyttä? Töölönlahti-lavalla on messujen aikana muutakin kirjasomen tuottamaa ohjelmaa.

Joka päivä klo 12 keskustellaan Senaatintori-lavalla messujen Tulevaisuus-teemaan liittyen otsikolla Vuonna 2064. Sunnuntain aiheena on Suomalaisen kirjallisuuden tulevaisuus.

Ulkomaalaisista kirjailijavieraista Jevhenija Kusnjetsova ja suomentaja Eero Balk keskustelevat aiheesta Maailmaa muutetaan ukrainalainen kirja kerrallaan (Hakaniemi klo 13.30).

Messujen lopetukseksi sopii katsoa ensin maapallon syvyyksiin ja sen jälkeen taivaalle.

15.00 Arabia, Sukellus valtamerten salaisuuksiin. Jessica Haapkylä

16.30 Arabia, Taivaantarkkailijan kirja. Tuukka Perhoniemi, haast. Anne Liljeström

Kuukauden nobelisti Han Kang: Valkoinen kirja

 

Palaan hetkeksi Kuukauden nobelisti -sarjaani Han Kangin parissa. Kun toivottavasti pian saan luetuksi myös Jon Fossen romaanin Aamu ja ilta, olen taas lukenut jotakin jokaiselta kirjallisuuden nobelistilta.

Han Kang on kirjoittanut Valkoisen kirjan muistoksi sisarestaan, joka kuoli vain parin tunnin ikäisenä vuosia ennen Han Kangin syntymää.

”Lapsi, joka oli kaunis ja valkoinen kuin täysikuun muotoinen riisikakku.”

Kirjailija on eurooppalaisessa kaupungissa, jota hän kutsuu vain kaupungiksi, mutta jonka tunnistaa vihjeistä Varsovaksi. Kaupungin yksinäisyydessä hänen mieleensä nousee muistoja, ja syntyy yhteys kuolleen sisaren ja kerran tuhotun, mutta tuhosta nousseen kaupungin kohtaloiden välille. Hän kuvittelee, että sisko jäi henkiin ja on nyt kaupungissa hänen sijastaan. Minäkertoja vaihtuu häneksi, ja sisko saa elämän.

Tämä kirja on täynnä valkoista. Väri saa uusia merkityksiä. Kertoja ostaa valkoista maalia, jolla maalaa peittoon vuokra-asuntonsa seinien, katon ja ulko-oven likatahrat. Sumu muuttaa kaupungin valkoiseksi. Huurre ikkunassa, kuura maassa, leijailevat lumihiutaleet, kaikki ovat valkoisia. Valkoiset linnut. Jademagnolia. ”Liittyivätkö valkoiset kukat elämään? Vai kuolemaan?” Valkoinen kapalo. Valkoinen käärinliina.

”Pakkasaamuna suustamme virtaava valkoinen höyry on todiste siitä, että olemme elossa. Siitä, että ruumiimme on lämmin. Kylmä ilma tulvahtaa keuhkojen pimeyteen, lämpenee ruumiinlämmössä ja virtaa ulos valkoisena höyrynä. Valkoiseen häivähtävä, ilmaan leviävä elämisen ihme.”

Valkoinen kirja on surullinen, mutta lohdullisen kaunis.

Han Kang: Valkoinen kirja
Suomentanut Taru Salminen
Gummerus 2021, 111 s.
Koreankielinen alkuteos 흰 2016

Luis Landero: El huerto de Emerson

 

Espanjalaisen Luis Landeron El huerto de Emerson (Emersonin kasvimaa; ei suomennettu) on omaelämäkerrallinen teos kirjoittamisesta. Nimessä Emerson viittaa Waldo Emersoniin, jolta Landero sanoo lainanneensa ajatuksen, että jokaisen meistä on ylpeänä ja tyytyväisenä hyväksyttävä itsensä sellaisena kuin on ja työskenneltävä sillä kasvimaalla, jonka kohtalo on meille suonut. Landero on työstänyt kasvimaataan kirjoittamalla.

Kirjan ensimmäisessä luvussa Landero kertoo, mitä kannattaa tehdä, jos mielikuvitus pettää ja pää on tyhjä: pitää uppoutua muistoihin. Menneisyydestä löytyy inspiraatio. Niinpä hän kirjoittaa tässäkin kirjassa paljon lapsuudestaan ja kuulemistaan tarinoista, sukulaisistaan, muista tapaamistaan ihmisistä, maaseudun tavoista. Aina välillä hän palaa ohjeisiin. Hän on opettanut kirjallisuutta yliopistossa ja on neuvonut opiskelijoitaan keskittymään konkreettiseen ja tuttuun ja muistamaan sydämen vaatimukset. ”Muistakaa, mitä Cervantes sanoi: kun osaa tuntea, osaa sanoa.”

Landero kirjoittaa myös arvostamiensa kirjailijoiden (Cervantes, Kafka, Shakespeare, Dickens, Faulkner, Borges, Quevedo...) tiedostamattomasta vaikutuksesta omaan kirjoittamiseensa. Joskus hän on yksityiskohtainen, varsinkin puhuessaan klassikkoteoksen Lazarillo de Tormes päähenkilöstä. Kärsiessään nuorena rakkauden epätoivosta hän antautui kirjallisuudelle ja löysi ”paljon tuskaa josta nauttia” sellaisilta kirjailijoilta kuin Tagore, Juan Ramón ja Mika Waltari.

Hauskaa oli lukea lukua, jonka nimenä oli ”Viraton mies”. Siinä menestynyt professorina työskennellyt kirjailija selittää, kuinka hän ei tunne osaavansa mitään kunnollista. Hänellä ei ole perusteellista tietämystä mistään, hän vain vaikuttaa tietävältä. Hän ihailee miestä, joka tuli korjaamaan kylpyhuoneen laatoitusta ja selvitti samalla kaikki talon viat ja tiesi kaiken rakentamisesta erilaisten laastien hiuksenhienoista eroista lähtien. Landero sanoo osaavansa parhaiten luoda illuusioita sanoilla. Sopivaa kirjailijalle.

Olen lukenut aikaisemmin yhden Landeron romaanin, joten en lähtenyt aivan kylmiltäni tutustumaan hänen ajatuksiinsa kirjoittamisesta. Osittain kirja on myös romaanimainen, ja romaaniksi se on näköjään kirjastossa luokiteltukin. Ihan lukemisen arvoinen teos.

Luis Landero: El huerto de Emerson
Tusquets 2021, 234 s.

Vehka Kurjenmiekka: Talventaitto

 

Talventaitto on Merenkehrä-sarjan toinen osa. En ole lukenut ensimmäistä osaa Kellopelisydän, mutta se ei haittaa. Kirjailija Kurjenmiekan mukaan nämä kaksi kirjaa voi lukea kummassa järjestyksessä tahansa. Ajallisesti Talventaiton tapahtumat ovat paljon ennen Kellopelisydäntä.

Talventaiton fantasiamaailmassa on taikuutta, mutta muuten se muistuttaa vanhaa aikaa, jolloin kasvatettiin ruoka itse ja asuttiin mökeissä, jotka lämmitettiin puilla ja joihin vesi kannettiin kaivosta. Maailmassa ei ole kaikki kohdallaan. Siihen tihkuu haavoista pimeyttä, vuodenkierto ei ole ennallaan. Talventaittaja Kaihon ja kesänkaataja Alatin tehtävänä on kannatella vuodenkiertoa yhden vuoden ajan. Tehtävä ei ole helppo. Heidän edeltäjänsä eivät ole viime aikoina aina selvinneet.

”Meidän on määrä asua yhdessä, koska siten kesä ja talvi, vuodenkierron vastaparit, pääsevät punoutumaan luontevammin toistensa lomaan. Elämän on oltava jaettua, sillä siten taikuus toimii: talven syvimpinä pakkasinakin kesän siemenet uneksivat lumen ja roudan alla, ja hehkukuun helteillä Vuolasvirran syvänteissä lymyää jääntiheä pimeys.”

Talventaitto lumoaa tunnelmallaan ja kielellään. Tunnelman kuvaamiseen en löydä oikeita sanoja, viipyilevä ja hieman surumielinen, jotain sinnepäin. Tämä ei tarkoita, etteikö kirjassa olisi dramaattisia tapahtumia. Kieli on kaunista, siinä on uusia sanoja, kuten fantasiaan kuuluu, ja paljon luontovertauksia. Kukkia on niin runsaasti, että välillä jo etsin netistä, löydänkö niille symbolimerkityksiä.

”Minä tuijotan Kaihoa ja seppelettä hänen käsissään. Syysruusujen joukkoon on pujoteltu luhtavillaa ja kanervankukkia. Seppele ei ole täydellinen, sillä kehä on horjuva ja osa ruusunoksista katkeilleita, mutta solmittu lupaus on silti vilpitön ja täynnä ikivanhaa taikuutta.”

Löysin viittauksia mytologiaan kuten maailmanpuun taikuuden ytimestä. Näin sukupuolen liukumista, ihmisen muuttumista, jopa jälleensyntymistä. Ajatukset hipaisivat ilmastonmuutosta. Ja olihan Kaihon ja Alatin tarina myös rakkauskertomus. En kuitenkaan halua analysoida liikaa. Fantasia on samanlaista kuin sadut: liika analysointi hävittää lumouksen.

Olen lukenut fantasiaa aika vähän, lähinnä joitakin klassikoita. Talventaitto toi mieleeni Ursula K. Le Guinin. On upeaa, että meillä julkaistaan näin hienoa fantasiaa.

Vehka Kurjenmiekka: Talventaitto
Aula & Co 2024, 312 s.

Tällä viikolla jaetaan Nobelit. Kuka saa kirjallisuuden Nobelin?

 

Toivoisin, että Nobel menisi Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolelle. Muuallakin maailmassa on hienoja kirjailijoita, me vain pienellä kielialueellamme tunnemme heitä huonosti. Tutkin hieman vedonlyöntilistoja ja keskustelufoorumeja ja etsin sieltä naisia, joita mainitaan ehdokkaiksi.

Vedonlyöjien ykkösehdokas on kiinalainen Can Xue, joka kirjoittaa kokeellista fiktiota, pääasiassa novelleja, mutta myös romaaneja (tiedot Wikipediasta). Viime aikoina veikkauksissa on noussut ylöspäin kreikkalainen Ersi Sotiropoulos. Hän on julkaissut romaaneja ja runoja. Sotiropoulos olisi eurooppalainen, mutta kieli on sentään muuta kuin englanti. Kumpaakaan näistä kahdesta kirjailijasta ei ole suomennettu. Japanilais-saksalaisen Yoko Tawadan äidinkieli on japani, mutta hän kirjoittaa myös saksaksi. Häneltä on suomennettu romaani Muistelmat lumessa sekä Parnassossa ilmestynyt kertomus Ariadne.

Espanjankielinen nobelisti olisi tervetullut. Latinalaisesta Amerikasta esillä ovat olleet meksikolainen Cristina Rivera Garza ja argentiinalainen Claudia Piñeiro. Piñeiro on romaanikirjailija ja käsikirjoittaja. Hänen tuotannossaan on piirteitä rikosromaaneista. Rivera Garza kirjoittaa romaaneja ja novelleja. Hän sai tänä vuonna Pulitzer-palkinnon muistelmakirjastaan El invencible verano de Liliana / Liliana´s Invincible Summer. Suomennoksia ei ole kummaltakaan.

Afrikkalaisista kirjailijoista olen joskus aikaisemminkin maininnut ruandalaisen ranskaksi kirjoittavan Scholastique Mukasongan, jolta olen lukenut romaanin Madonnan vid Nilen (ruotsiksi on, suomeksi ei).  Mauritiuslaiselta Ananda Deviltä on suomennettu romaani Näistä raunioista. Olen sen lukenut ja tuon yhden kirjan perusteella jo Nobelia voisi harkita. Devikin kirjoittaa ranskaksi.

Torstaina nähdään, miten käy.

Laitoin kirjoitukseni kuvitukseksi valokuvan, jonka olen ottanut Hermann Hesse -museossa Calwissa. Työvälineet olivat hänen aikanaan erilaisia kuin nykyisin.

Edit 10.10. Nobelin sai eteläkorealainen Han Kang. Toivomukseni Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolisesta voittajasta toteutui. Lisäksi Han Kangin teoksia on suomennettu. Minä en ole vielä tutustunut niihin, mutta aion korjata puutteen.

Tõnu Õnnepalu: Pariisi

 

Tunnen huonosti virolaista kirjallisuutta. Tõnu Õnnepalun nimi oli ennestään tuttu, mutta en ollut lukenut häneltä mitään. Kun huomasin kirjastossa kirjan, jolla on kutsuva nimi Pariisi, niin pitihän se lainata. Koko nimi on Pariisi (Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin).

Kirjoittaja, jota ei osaa olla yhdistämättä kirjailijaan, kertoo olevansa Pariisissa kissavahtina ystävänsä kesäloman ajan. Samalla hän etsii nuorta itseään, joka asui Pariisissa.

”Menen puiston poikki, sinne opiskelijalinnoitukseen, katsomaan muinaista ikkunaani. Outoa, miten kaikki tuo on yhä vielä niin tuttua, kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin, tuttua, samanlaista, ja samalla myös täysin vierasta. Häntä, joka asui täällä tuona keväänä – häntä ei enää ole. Vai onko? Herääkö hän yhtäkkiä minussa, leväyttää silmänsä suuriksi, tuijottaa ulos minun silmistäni? Ei. Hän on, mutta jotenkin toisessa maailmassa.”

Kertoja kulkee vanhoissa tutuissa paikoissa, tarkkailee Kaupunkia ja sen muutoksia. Pienet yksisaliset elokuvateatterit ovat katoamassa, samoin bukinistit sekä lehtikioskit ja niitä pitävät vanhat miehet. Uutta ovat polkupyörät, niillä ei ennen ajanut kukaan, nyt ajavat kaikki, ”jopa puolihöperöt mummelit”. Ihmisistä hän tarkkailee eniten kodittomia ja on huolissaan, kun vanha kiinalaisnainen ei eräänä päivänä ole vakioyöpymispaikassaan.

Vaikka kertoja ei tavoita nuoruutensa tunteita – kuinka voisikaan? – hän löytää omat paikkansa Pariisissa, Père-Lachaisen hautausmaan, Luxembourgin puiston ja Île Saint-Louisin kärjen puistikon, jossa hän näkee, että sorsapoikueen voi kasvattaa Seinessä.

”Tässä aamuisessa joessa on jotain rauhoittavaa ja ikiaikaisen lohduttavaa, aina uudelleen jokaisena aamuna – on tarpeen, että näin olisi aina uudelleen jokaisena aamuna – sen virtaamisessa kaiken keskellä ja kaiken läpi on jotain ajattoman lohdullista.”

Tõnu Õnnepalun Pariisi on kevyehkö, mutta sympaattinen kirja ihmisestä ja Kaupungista. Kukapa ei lukisi mielellään Pariisista!

Tõnu Õnnepalu: Pariisi (Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin)
Suomentanut Jouko Väisänen
Kirjokansi 2022, 169 s.
Vironkielinen alkuteos Pariis (Kakskümmend viis aastat hiljem) 2022

Turun Kirjamessut ensi viikonloppuna

 

Olin viime vuonna ensimmäistä kertaa Turun Kirjamessuilla ja viihdyin niin hyvin, että päätin mennä tänä vuonna uudestaan. Messujen tunnelma oli paljon rauhallisempi kuin suurten ja hektisten Helsingin Kirjamessujen. Pääsen paikalle lauantaiksi ja sunnuntaiksi.

Turun Kirjamessujen teema on Pelin henki. Tein itselleni alustavaa ohjelmaa ja huomasinkin keränneeni siihen runsaasti keskusteluja, joilla on ajatuksia herättävä otsikko, kuten

Kirjailijat ja julkisuus

Valta ja kirja-ala, onko politiikka vuorovaikutusta vai peliä?

Miten kritiikkiä pelataan

Sanan valta. Miten kieli rakentaa todellisuutta

Kirjoittaminen on supervoima

Kirjaesittelyt toki kiinnostavat myös. Odotan esimerkiksi seuraavia uutuuksia:

Heikki Oja: Kesyt ja villit tähdet

Tiina Raevaara: Tulevaisuuden aaveet

Jukka Tuhkuri: Jään voima – kertomus Endurancen uppoamisesta ja löytämisestä

Franz Kafka: Päiväkirjat 1909–1923

Kirjasomen ohjelmaa aion tietysti seurata. Odotan messuilta kahta kirjojen täyttämää päivää, kiinnostavia esityksiä, väittelyjäkin, hyvää tunnelmaa ja kirjatuttavien tapaamista.