Arto Huhtinen: Juice – Sanataiteen mestari

 

Juice – Sanataiteen mestari on syntynyt Juice Leskisen kirjaston ympärille. Juice oli toivonut, että hänen kirjastonsa lahjoitettaisiin tamperelaiseen Viola-kotiin, vanhusten tuetun asumisen yksikköön. Kun Juicen kirjasto hänen kuolemansa jälkeen tuli myyntiin, kirjailija Huhtisen tohveliyritys osti sen ja lahjoitti Viola-kodille. Juicen kirjasto sijoitettiin kiinteistöön Pellavatorin laidalla. Kirjastossa on noin 2300 kirjaa. Vuosien mittaan Juicen kotikirjaston kautta kulki tuhansia kirjoja. Hän osti kirjoja, myi ja kierrätti niitä, ja tietysti osa jäi hänen läheisilleen. Tietyt kirjat Juice piti itsellään.

”Tutkimusmatka Leskisen kirjahyllyihin antaa vastauksen kysymykseen siitä, millaisten sanojen ja tarinoiden äärellä Suomen arvostetuimpiin sanataiteilijoihin lukeutuva Leskinen loi oman kielensä ja kykynsä sanoittaa maailmaa.”

Juice luki paljon ja laaja-alaisesti, mutta hänen kirjastossaan on eniten suomalaista kaunokirjallisuutta, romaaneja ja runoja.

”Suomen kieli ja kirjallisuus olivat Leskiselle hengitysilmaa.”

Juice – Sanataiteen mestari esittelee Juicelle rakkaimmat kirjailijat ja kertoo, miten heidän vaikutuksensa näkyy Juicen tuotannossa. Mestari itse on paras selittämään suhdettaan edeltäjiin:

”Eino Leino on minulle kuin isän veli, jonka polvella mä istun, sellainen tunne mulla on. Lauri Viita on kummisetä. Jarkko Laine on luokkatoveri. Veikko Huovinen on toisaalta kaukaa, toisaalta läheltä ihailtava sanankäyttäjä. Henkilökohtainen suhde minulla oli esimerkiksi Kalle Päätaloon ja Erno Paasilinnaan. Ne olivat hedelmällisiä suhteita monellakin tapaa.”

On kirjassa jonkin verran myös Juicen henkilöhistoriaa ja anekdootteja, mutta kirjat ja lukeminen ovat pääasia. Välipaloina on Juicen ystävien ja kollegoiden haastatteluja, jotka on tehty Juicen kirjastossa. He kertovat suosikeistaan Juicen tuotannossa, Juicen vaikutuksesta omaan elämäänsä ja omasta suhteestaan lukemiseen.

Juice – Sanataiteen mestari sisältää ilahduttavan runsaasti kuvia. Jonkin verran kirjassa on toistoa. Muuten se on sympaattinen teos, jossa on kirjojen kautta löydetty uusi näkökulma Juiceen ja hänen tuotantoonsa.

Arto Huhtinen: Juice – Sanataiteen mestari
readme.fi 2024, 284 s.

F. Springer: Bougainville

 

Bougainvillessa on kolme kertojaa: lapsuudenystävät Bo ja Tommie sekä Tommien isoisä. Bo ja Tommie tutustuivat Jaavalla 1930-luvulla, jolloin nykyisen Indonesian alue oli vielä Hollannin siirtomaata. Myöhemmin he kävivät samaa oppikoulua Haagissa. Kirjan alussa he tapaavat Daccassa kaksi vuotta Bangladeshin itsenäistymisen jälkeen. Bo on maassa Alankomaiden väliaikaisena asiainhoitajana ja Tommie kuuluu YK:n pääsihteerin seurueeseen, joka on lyhyellä vierailulla.

Bo kertoo omasta työstään itsenäistä valtiota rakentavassa Bangladeshissa. Välillä hän muistelee yhteistä historiaansa Tommien kanssa. Heti kirjan ensimmäisellä sivulla selviää, että Tommie kuoli tapaturmaisesti Daccassa. Tommien kirjoittamaa tekstiä on vain vähän. Sen sijaan hänen isoisänsä herra de Leeuwin osuudet muodostavat värikkään omaelämäkerran. Hän lähti Hollannin Itä-Intiaan 1800-luvun lopussa, kun hänen työnantajansa oli tehnyt konkurssin.

Vaikka kertojia on kolme ja ajassa hypitään edestakaisin, lukeminen on helppoa ja tapahtumissa pysyy hyvin mukana. Henkilöhistorioiden yli aiheeksi nousee eurooppalaisten suhtautuminen siirtomaiksi kutsuttuihin maihin. Isoisä de Leeuw oli lapsuudessa tavannut muutaman kerran kirjailija Multatulin, joka oli ollut virkamiehenä Itä-Intiassa ja nähnyt siellä, miten alkuperäisasukkaita riistettiin. Hänen kuuluisin teoksensa on romaani Max Havelaar, jossa hän yritti saattaa Itä-Intian tapahtumat hollantilaisten tietoisuuteen. (Olen lukenut Max Havelaarin ja blogannut siitä.) De Leeuwista tuli Multatulin hengenheimolainen, joka vastusti Alankomaiden ylivaltaa ja kannatti Indonesian vapautumista.

Tommien äiti oli de Leeuwin tytär. Hän meni naimisiin riistäjiin kuuluneen varakkaan liikemiehen kanssa, mitä hänen isänsä ei voinut lainkaan hyväksyä.

””Hei vaan, herra de Leeuw, kaikki kunnossa?” Kaikkiko kunnossa? Ei mikään ollut kunnossa, mutta minusta ei ollut vastusta sille röyhkeälle lurjukselle edes omassa kodissani. Rahaa kuin roskaa, rikkaat vanhemmat, plantaaseja Kaukoidässä, kauppahuone Bataviassa, veli liikemiehenä Singaporessa, sisko kiinalaisen miljonäärin vaimona Shanghaissa.”

Bougainvillen nykyajassa Bo ja Tommie toimivat tehtävissä, joissa länsimaalaiset yrittävät auttaa entisiä siirtomaita. Bon kertomukset Bangladeshista eivät ole mitään hymistelyä ja todennäköisesti perustuvat kirjailijan omiin kokemuksiin. F. Springer (oikealta nimeltään Carel Jan Schneider) oli diplomaatti. Bon elämänvaiheet kulkevat muutenkin samoja ratoja kirjailijan kanssa.

Tämän asiantuntevasti, mutta rennolla otteella kirjoitetun romaanin lukemiseen sain vinkin blogista Donna mobilen kirjat.

F. Springer: Bougainville
Suomentanut Titia Schuurman
Aviador 2022, 144 s.
Hollanninkielinen alkuteos Bougainville. Een gedenkschrift 1981

Leonora Carrington: The Hearing Trumpet

 

Löysin Leonora Carringtonin romaanin The Hearing Trumpet (Kuulotorvi) kirjasta Suurteoksia II, jossa E. L. Karhu esitteli sen. The Hearing Trumpet on ilmestynyt 1970-luvulla. Sain kirjastosta vuoden 2005 painoksen, jossa on Ali Smithin esipuhe. Siinä hän käy lyhyesti läpi surrealisti Carringtonin elämänvaiheita, taidetta ja kirjoituksia, keskittyen romaaniin The Hearing Trumpet.

92-vuotias Marian asuu poikansa perheen luona. Hänellä on käytössään huone, josta hän pääsee suoraan pihalle, eikä hän omasta mielestään häiritse kissoineen ja kanoineen miniänsä ja vielä kotona asuvan aikuisen lapsenlapsensa elämää. Lähes kuuro Marian saa ystävältään Carmellalta lahjaksi kuulotorven. Sen avulla hän kuuntelee salaa sukulaisiaan, jotka keskustelevat hänen viemisestään seniilien vanhusten hoitolaitokseen. Marian lopettaa kuuntelemisen pojanpoikansa repliikkien jälkeen.

”She ought to be dead,” Robert said. “At that age people are better off dead.”

Marian viedään Laitokseen, joka vaikuttaa alusta alkaen oudolta, vaikkakaan ei vankilalta, jota Marian ja mielikuvitusrikas Carmella yhdessä pelkäsivät. Hän saa asuttavakseen mökin, joka näyttää majakalta. Muiden seitsemän hoidettavan (kaikki naisia) asunnot ovat eri tavoin erikoisia, kuten asukitkin. Laitosta johtaa tohtori Gambit, jonka menetelmä hoidokkien persoonallisuuden vikojen korjaamiseksi on yhdistelmä hengellisyyttä ja fyysisiä harjoituksia. ”Never heard such nonsense”, sanoo Marian.

”Live your daily tasks with attention and Effort. Do not try to interpret Higher Planes and their mysteries before you can extricate yourself from Automatic Habit. Vice and Habit mean the same thing. As long as we are victims of Habit we are slaves to Vice. I advise you to begin giving up cauliflower.”

Ruokasalissa Marian istuu vastapäätä taulua, jossa on silmää iskevä nunna. Marian ei voi olla ajattelematta nunnaa ja hän saakin toiselta asukkaalta luettavakseen vanhan kirjan, joka kertoo katkelmallisen elämäntarinan nunnasta ”Doña Rosalinda della Cueva, Abbess of the Convent of Santa Barbara of Tartarus. Canonized in Rome 1756.” Elämäkerran mukaan kunnianarvoisa abbedissa oli ollut kaikkea muuta kuin katolisen kirkon uskollinen palvelija. Lukiessa tuntui, että mitä ihmettä tällä nunnan tarinalla ja sen katolisen kirkon ja yleensä patriarkaatin arvostelulla on tekemistä Marianin kanssa, mutta kyllä sillä oli, paljonkin.

The Hearing Trumpet alkaa vanhustenhoidon satiirina, jonka kierrokset kasvavat koko ajan. Nunnan tarinan jälkeen tapahtumat muuttuvat yhä hurjemmiksi ja lopulta surrealistisiksi, kun kuvaan astuvat Hecate, Mehiläiskuningatar, Graalin malja ja naispuolinen ihmissusi jälkeläisineen. Ihmiskunta lähestyy loppuaan – ainakin sellaisena humaanisuuteen pystymättömänä kuin se on nykyisin.

Leonora Carrington: The Hearing Trumpet
Penguin 2005, 158 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1974

Kirjasomen joulukalenteri 2024: luukku 20

Jouluaatto on niin lähellä, että ainakin lapset odottavat jo malttamattomina lahjojaan. Selma Lagerlöfin Joululahja ja muita kertomuksia ei ole puhtaasti joulukirja, mutta viisi sen kertomuksista liittyy jouluun.

Joululahja on Lagerlöfin lapsuusmuisto. Kymmenvuotias Selma odottaa saavansa lahjaksi kirjoja, mutta kun aattoiltana aletaan jakaa lahjoja pettymys seuraa toistaan. Äidiltä hän saa kauniin ompelulippaan, ja kaikki muut näyttävät sopineen antavansa lippaaseen kuuluvaa tavaraa: neulatyynyn, sormustimen, koruompelusakset, ja niin edelleen. Kunnes lopulta viimeisessä paketissa on kirja! Se on satukirja, mutta ranskaksi, kielellä, jota Selma on opiskellut vasta puoli vuotta. Kirjan kuvat houkuttelevat tytön lukemaan, ja hän lukee sen sisukkaasti sanakirjan avulla joululoman aikana.

Jouluruusun legenda kertoo, miten jouluruususta tuli jouluna kukkiva kukka. Siihen tarvittiin jouluyön ihme, joka muutti lumisen metsän kesäiseksi, metsässä asuva rosvoperhe ja luottavainen munkkiluostarin apotti sekä epäileväinen maallikkoveli.

Jouluvieras on entinen Ekebyn kartanossa kavaljeerielämää viettänyt nuottien kirjoittaja ja huilunsoittaja Ruster, joka on joutunut rappiolle. Hän tulee ennen joulua vanhan viulistiystävänsä kartanoon, mutta jouluaattona hänen annetaan ymmärtää, ettei hän ole tervetullut. Renki lähetetään viemään hänet muualle sakeassa lumipyryssä. Käy kuitenkin niin, että talo joutuu katumuksen valtaan ja joulumieli häviää. Rusteria ei huolita minnekään, ja renki palaa hänen kanssaan takaisin. Hänet otetaan vastaan sydämellisesti. Jouluilo on pelastunut.

Rauha maassa -kertomuksessa kymmenen vuotta sitten kadonnut tyttö tulee joulupäivänä kotiin huonossa kunnossa. Hän on päässyt pakoon hänet ryöstäneiltä rosvoilta, jotka olivat tehneet hänestä piikansa ja joille hän oli synnyttänyt monta lasta, jotka hukutettiin. Hän oli merkinnyt reitin rosvojen piilopaikkaan herneillä ja jyvillä. Tytön sisko Magnhild vaatii, että miehet lähtevät kostamaan. Kun valmistelut on tehty ja muut ovat nukkumassa, Magnhild alkaa ajatella pitääkö pahantekijöille kuitenkin antaa anteeksi. Vähän ajan kuluttua alkaa sataa vuoden ensilumi, joka hävittää siskon jättämät jäljet, ja Magnhild tulkitsee sen vastaukseksi.

Keisarin näky on ihmetarina, jossa vanha sibylla näkee jouluyönä Roomassa Betlehemin tapahtumat ja näyttää keisari Augustukselle uuden jumalan.

Kirjan muut kertomukset vaihtelevat aiheiltaan peikkotarinasta (Vaihdokas) aviorikoksen seurauksiin (Hautakirjoitus). Monessa on selkeä opetus, mutta eivät nämä kaikki ole lapsille tarkoitettuja. Yli satavuotiaat kertomukset ovat osin vanhentuneita. Realistiset Lagerlöfin omiin kokemuksiin perustuvat tarinat olivat minusta parhaita. Joululahjan lisäksi niitä on kokoelmassa kaksi, Pääsiäiseukko ja Sunnen tanssiaiset.

Tämä kirjoitus on 20. luukku kirjasomettajien joulukalenterissa. Eilinen luukku aukesi blogissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja huominen ilmestyy blogiin Matkalla Mikä-Mikä -Maahan. Joulukalenterin logon ja luukkujen kuvat on tehnyt Yöpöydän kirjat -blogin Niina. Hänen blogissaan on myös lista kalenteriluukuista.

Selma Lagerlöf: Joululahja ja muita kertomuksia
Kuvittanut Veronica Leo
WSOY 1986, 167 s.
Suomentaneet Mauri Hirvensalo ja Päivö Taubert
Ruotsinkielinen alkuteos Sagor och berättelser, Bonniers juniorförlag 1984

Eva García Sáenz de Urturi: Los señores del tiempo

 

Los señores del tiempo (Ajan herrat; ei suomennettu) päättää García Sáenz de Urturin dekkaritrilogian, joka sijoittuu Vitoriaan. Aikaisemmat osat olen myös lukenut tänä vuonna.

García Sáenz de Urturi kirjoittaa dekkarien lisäksi historiallisia romaaneja. Yhden niistäkin olen lukenut. Tässä kirjassa hän yhdistää kaksi osaamisaluettaan. Nykyajassa ilmestyy romaani Los señores del tiempo, joka sijoittuu Vitorian piiritykseen ja antautumiseen vuosina 1199–1200. Kirjan tekijän henkilöllisyyttä ei tiedetä. Kirja herättää lukijoissa suurta ihastusta, ja Vitoriassa sitä lukevat kaikki. Kun järjestetään keskustelutilaisuus, jossa kirjailijankin on tarkoitus esittäytyä, tapahtuu keskiaikaisella myrkyllä kantaridiinillä tehty murha, joka jäljittelee kirjassa tehtyä. Salaperäinen kirjailija ei ilmesty paikalle.

Kaksi muutakin kirjasta innoituksensa saanutta murhaa tehdään julmilla keskiaikaisilla tavoilla. Profilointiin erikoistunut komisario Unai López de Ayala eli Kraken löytää nopeasti murhaajaehdokkaan, mutta kaikki todisteet ja tiedonmuruset eivät tunnu sopivan yhteen. Lukijakin on hämmentynyt aivan loppuun saakka.

Nykyhetken tutkimusten välissä kulkee historiallisen romaanin teksti. Vanhat ja uudet tapahtumat eivät ole yksi yhteen. Historiallinen osuus kertoo oman tarinansa kaupungista, jonka asukkaat taistelevat olemassaolostaan. Se on jännittävämpi kuin nykyajan murhien selvittely.

Los señores del tiempo pitää sisällään kaksi kirjaa, joiden yhteydet ovat surmaamistavoissa ja eräiden henkilöiden – myös komisario López de Ayalan – monen sadan vuoden mittaisissa sukulinjoissa. Eva García Sáenz de Urturin tasoiselta kirjailijalta yhdistelmä on onnistunut erinomaisesti.

Eva García Sáenz de Urturi: Los señores del tiempo
Planeta 2018, 445 s.

Kuukauden nobelisti Jon Fosse: Aamu ja ilta

 

Olin luonut viimevuotisesta nobelistista Jon Fossesta etukäteen käsityksen, että hänen kirjansa ovat vaikeita ja hankalasti luettavia. Aamu ja ilta näytti, että olin ollut täysin väärässä, ainakin tämän pienoisromaanin suhteen.

Alussa Johannes syntyy isänsä kauan kaipaamana poikana. Seuraavaksi siirrytään suoraan hänen elämänsä loppuun. Johannes herää ja tekee aamutoimet normaalisti, mutta olo ja ympäristö eivät ole niin kuin ennen.

”Kaikki on muuttunut ja silti entisellään, kaikki on niin kuin ennenkin ja kaikki on erilaista, Johannes ajattelee.”

Lisää ihmetyksen aiheita Johannes saa, kun hän tapaa rannalla hyvän ystävänsä Peterin, jonka pitäisi olla kuollut, ja muitakin jo kuolleita, vai sekoittuvatko muistot tähän outoon nykyhetkeen, Johannes ei enää tiedä. Kun hän, vanha kalastaja, on Peterin kanssa merellä, tapahtuu jotain kummallista: hänen pilkkinsä pysähtyy metrin syvyyteen, eikä uppoa.

”Eikö pilkkisi suostu painumaan pohjaan? Peter sanoo
Ei, Johannes sanoo
ja hän pudistaa päätään
Ei kuulosta hyvältä, Peter sanoo
ja Johannes nostaa katseensa ja näkee Peterin silmissä kyyneliä
Ei yhtään hyvältä, Peter sanoo
Ikävä kuulla, hän sanoo
Meri ei halua sinua, hän sanoo”

Kirjoitustyyli on lähinnä tajunnanvirtaa. Alkukohtauksessa Johanneksen isän, mutta myös syntyvän vauvan kannalta, ja myöhemmin Johanneksen omia ajatuksia. Lainauksissani on lyhyitä virkkeitä, mutta kirjassa on myös pitkiä, jopa monen sivun pituisia kappaleita, jotka ovat yhtä virkettä. Ne ovat kuitenkin aivan selkeitä luettavia.

Aamu ja ilta käsittelee syntymää ja kuolemaa – varsinkin kuolemaa – ja vähän elämääkin alku- ja loppupisteen välissä. Nyt voisi kuulostaa siltä, että kirja on synkkä, mutta ei se ole, vaan ennemminkin surumielinen. Aamu ja ilta on kirja, jota lukee alusta lähtien kasvavan myötätunnon vallassa. Se on erinomainen valinta ensimmäiseksi suomennokseksi Fosselta.

Hieman pidemmän pohdinnan kirjasta voi lukea blogista Jotakin syötäväksi kelvotonta.

Jon Fosse: Aamu ja ilta
Suomentanut Katriina Huttunen
WSOY 2024, 120 s.
Uusnorjankielinen alkuteos Morgon og kveld 2000

Suurteoksia II, toim. Saara Turunen ja Petra Maisonen

 

Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittama Suurteoksia ilmestyi 2021. Suurteoksia II syntyi lukijoiden toiveesta, sanotaan esipuheessa. Onneksi syntyi, sillä kirjailijoiden kirjoitukset itselleen tärkeistä teoksista auttavat ymmärtämään kirjoitusprosessia ja varmasti myös innostavat lukijoita yhä uusien kirjojen ja kirjailijoiden pariin. Suurteoksia-kirjoissa kaikki kirjailijat ovat naisia.

Kirjailijoiden lähestymistapa omiin suurteoksiinsa vaihtelee suuresti. Kirjoitukset ovat aakkosjärjestyksessä sukunimen mukaan, mistä seuraa riemukkaan erilaisia peräkkäisiä tekstejä. Aina Bergrothin filosofinen essee Simone Weilista ja hänen teoksestaan Painovoima ja armo saa peräänsä Fiona ’Elonen fanituksen Kaari Utrion romaanista Aatelisneito, porvaristyttö.

Kukin kirjailija tietysti kertoo, miksi jostakin kirjasta on tullut hänen henkilökohtainen suurteoksensa. Syy on usein jonkinasteinen samastuminen, omien tunteiden tunnistaminen, henkilökohtaiselta tuntuva. Se voi olla myös esikuvan löytäminen omalle kirjoittamiselle, uusi kerrontatapa, rohkaisu. On syy mikä tahansa, sitä ei voi kuvata parilla lauseella, mutta Riikka Pulkkinen tiivistää hienosti Pirkko Saision Punaisen erokirjan tavan kuvata todellisuutta.

”Siinä oli häilyvyyttä, iloa, ironiaa, liplatusta, huokoisuutta, lämpöä, viisautta. Elämää sen tapahtumisen hetkellä.”

Löysin kirjoituksista joitakin samantyyppisiä ajatuksia, joita olen itse pohdiskellut. Emmi Itäranta kirjoittaa Susanna Clarken Piranesin yhteydessä kirjallisuuden ja taiteen sisällöistä.

”Niitä voi yrittää tulkita ja selittää, mutta selittämiseen takertuminen estää meitä kokemasta niitä kokonaisvaltaisesti, astumasta siihen immersiiviseen ideoiden ja mielikuvien maailmaan, johon ne potentiaalisesti avaavat tien.”

Outi Mäkinen sanoo Astrid Lindgrenin kirjasta Mio, poikani Mio kirjoittaessaan asian, joka on ollut minulle lukijana aina selvä.

”Vaikka kirjailija olisi henkilönä kuinka kiehtova, haluan ajatella, että tärkeintä on, mitä ja miten on kirjoitettu, ei se kuka teoksen on kirjoittanut ja miksi.”

Suurteoksia II:n kirjoista eniten lukuhaluja herätti surrealisti Leonora Carringtonin The Hearing Trumpet (Kuulotorvi), josta on julkaistu suomennoksena vain alkuosa Nuori Voima -lehdessä. 92-vuotias päähenkilö saa lahjaksi kuulotorven, minkä jälkeen hän kuulee, miten sukulaiset suunnittelevat hänen lähettämistään Laitokseen, jonne hän myös joutuu. Tuo on vain lähtökohta teokselle, jota kirjailija E. L. Karhu kuvaa ilotulitukseksi.

Lukijoiden iloksi Suurteoksia-sarja jatkuu. Osa III ilmestyy ensi vuonna.

Suurteoksia II, toimittaneet Saara Turunen ja Petra Maisonen
Tammi 2023, 303 s.

A. S. Byatt: Pieni musta kirja

 

A. S. Byattin Pieni musta kirja sisältää viisi pitkää novellia.

Olio metsässä on kertomus kahdesta pikkutytöstä, jotka on lähetetty Lontoosta pakoon pommituksia. Tytöt ystävystyvät junamatkalla. Ensimmäisessä yöpymispaikassa he menevät yhdessä metsään, jossa he näkevät sanoin kuvaamattoman vastenmielisen, ison ja pahanhajuisen maata pitkin matavan olion. Tytöt eivät puhuneet näkemästään koskaan kenellekään. Heidät erotettiin toisistaan yön jälkeen, mutta he tapaavat kerran aikuisina. Tapaaminen on kiusallinen. Novellin loppu antaa ymmärtää, että se voisi olla toisen tytön aikuisena kehittelemä tarina.

Kehotaidetta on hieman tavanomaisempi kertomus taidetta rakastavasta lääkäristä, taideopiskelijasta ja taidehistorioitsijasta, joka luetteloi sairaalan testamenttilahjoituksena saamaa vanhojen lääketieteellisten välineiden ja kuriositeettien kokoelmaa. Kokoelman esineistä syntyy kamala ja samalla mahdottoman hyvä synnyttävää Kali-jumalatarta esittävä patsas, mutta syntyy myös oikea vauva.

Kivinainen on novelleista se, joka jää parhaiten mieleen. Ines joutuu leikkaukseen, joka pelastaa hänen henkensä. Leikkauksen jälkeen hänen vartalonsa alkaa peittyä erilaisilla mineraaleilla ja hänen verestään tulee polttavaa.

”Kiveksi muuttuminen on kuoleman kuva, vaikka kuinka fantastinen. Mutta mitä se on, että muuttuu sulaksi laavaksi ja kantaa sisällään tulista pätsiä?”

Nainen löytää paikkansa ja tarina saa loppunsa Islannissa, myyttien ja tarujen maassa.

Materiaalia kertoo todellisuuden ja taiteen suhteesta, niin kuin edellisetkin novellit omalla tavallaan. Aikanaan yhden menestyskirjan kirjoittanut Jack on pitänyt vuosikausia luovan kirjoittamisen kurssia. Hän korostaa osallistujille, että kannattaa kirjoittaa itselle tutusta aiheesta. Ensimmäistä kertaa kurssille osallistuva 82-vuotias Cicely kirjoittaa esseen Miten meillä liedet ennen mustattiin. Jack on vaikuttunut. Hän on saanut ensimmäistä kertaa oppilaan, joka tuottaa kirjallisuutta. Cicelyn toinen essee Pyykkipäivä on myös erinomainen. (Molemmat esseet ovat osana novellia.) Jack lähettää esseet salaa Cicelyltä uusille kirjoittajille tarkoitettuun kilpailuun. Esseet voittavat. Kun Jack menee kertomaan uutista, hän kohtaa Cicelyn elämän traagisen todellisuuden.

Pinkki nauha on surullinen kertomus vanhuuden tuomista haasteista. James on dementoituneen vaimonsa Madon omaishoitaja. Elämä on hädin tuskin siedettävää. Yhtenä iltana James päästää asuntoon ahdistelijaa pakenevan nuoren naisen. Nainen tuntuu tietävän Madosta kaiken. Hän tulee uudelleen vierailulle ja sillä kertaa hän sanoo olevansa Madon etiäinen. Hänellä on Jamesin vaikeaan tilanteeseen ratkaisu, tai oikeastaan hän vahvistaa päätöstä, jota James ei ole saanut tehdyksi.

Pienen mustan kirjan kaikissa novelleissa on jotakin yliluonnollista tai ainakin outoa. Ajatus sanoitetaan novellissa Kivinainen.

”Tiedämme että maailmassa, jossa elämme, ja sen ympärillä on sellaista, mikä on näkymätöntä.”

A. S. Byatt: Pieni musta kirja
Suomentanut Kersti Juva

Teos 2003, 204 s.
Englanninkielinen alkuteos Little Black Book of Stories 2012

Han Kang: Älä jätä hyvästejä

 

Gyeongha on masentunut. Hänen on vaikea lähteä ulos asunnostaan. Hän yrittää joka päivä kirjoittaa jäähyväiskirjeensä valmiiksi, mutta ei onnistu. Sitten, eräänä päivänä, hän saa pitkäaikaiselta ystävältään ja työtoveriltaan Inseonilta tekstiviestin. Inseon pyytää Gyeonghaa tulemaan heti. Hän on joutunut sairaalaan satutettuaan kätensä moottorisahalla. Gyeongha saa Inseonilta tehtävän: hänen on mentävä Inseonin kotiin Jejun saarelle pelastamaan lemmikkilintu nälkäkuolemalta.

Siitä alkaa Gyeonghan epätodellisen tuntuinen matka. Saarella on myrsky. Tuulee, sataa lunta koko ajan tiheämmin.

”Tässä alakuloisen hiljaisessa taajamassa, jossa kaikki liikkeet ovat sulkeneet ovensa, ei taida olla muita hengittäviä, elollisia olentoja kuin me kaksi pysäkillä seisojaa. Tukahdutan äkillisen halun ojentaa käteni ja pyyhkiä vanhuksen valkoisiin kulmakarvoihin takertuneet lumihiutaleet. Tunnen outoa pelkoa, että sillä hetkellä, kun käteni koskettaisi häntä, hänen kasvonsa ja kehonsa haihtuisivat lumen sekaan.”

Kun Gyeongha yön lumessa harhailtuaan pääsee Inseonin talolle, tunnelma alkaa muuttua aavemaiseksi. Sähköt menevät poikki, vettä ei tule. Kuolleen ja haudatun linnun varjo lentää seinällä. Inseon saapuu paikalle, käsi terveenä. Gyeongha ei tiedä, mitä ajatella.

”Sillä, jos Inseon on tullut tänne henkenä, minä olen elossa ja jos Inseon on elossa, minä olen tullut tänne henkenä.”

Henkiä tai ei, Inseon alkaa johdattaa Gyeonghaa sukunsa historian kautta Jejun saarella ennen Korean sotaa tehtyyn verilöylyyn, jossa surmattiin kymmeniätuhansia ihmisiä.

”Teki ihminen ihmiselle kuinka hirveitä asioita tahansa, en uskonut enää hämmästyväni mistään... Jotakin oli jo irronnut syvältä sydämestäni, eikä syntyneestä kolosta tihkuva veri enää pulpunnut kirkkaanpunaisena. Rispaantuneessa irtoamiskohdassa läikähteli tuska, jonka vain periksi antaminen saisi lakkaamaan...”

Vaikka kirjassa on joukkomurhan aikaisia raakoja tapahtumia, siitä jäi parhaiten mieleen tunnelma, pimeä luminen metsä, jota valaisi vain kynttilän liekki, ja Inseonin äidin sinnikkyys, kun hän oli yrittänyt selvittää veljensä kohtaloa.

Han Kang: Älä jätä hyvästejä

Suomentanut Taru Salminen
Gummerus 2024, 268 s.
Koreankielinen alkuteos 작별하지 않는다 2021