Tommi Saarela: Jope

 

Jope Ruonansuu (1964–2020) oli imitaattori ja humoristi, mutta paljon muutakin, kuten Tommi Saarelan kirjoittamasta elämäkerrasta käy ilmi. Oma Ruonansuu-tuntemukseni rajoittuu hänen suosituimpiin lauluihinsa, joita kuului radiosta, sekä Jopet-Show’hun, jota katselin silloin tällöin, viime syksyn uusintojakin. Show’n suosikkihahmoni on ehdottomasti lääkäri Kaikkonen.

Alkusanoissaan Saarela sanoo tehneensä kirjan Jopen vaimon Mari Ruonansuun myötävaikutuksella. Saarela on myös haastatellut Jopen läheisiä ystäviä ja yhteistyökumppaneita. Itse hän ei koskaan tavannut Jopea. Saarela on valinnut rakenteen, joka ei ole suoraviivaisen kronologinen, vaan etenee välillä aihealueittain. Hiukan siitä seuraa toistoa, mutta ei mitenkään häiritsevästi.

Jopen lapsuudesta ja nuoruudesta nousee esille kaksi asiaa. Imitoinnin hän opetteli ihan itse, ilman mitään ohjausta. Toinen asia on raskas eli kiusaaminen. Jopea kiusattiin peruskoulussa ja vielä ammattikoulussakin. Kiusaamisella oli kauaskantoiset seuraukset. Jope ei tuntunut koskaan hyväksyvän omaa ulkomuotoaan. Aivan lopuksi, kun hän oli jo muutenkin sairas, hän meni lihavuusleikkaukseen, vaikka kaikki läheiset yrittivät estellä.

On sääli, että iso osa Jopen nuoruudesta ja aikuisuudestakin kului liikaa viinan parissa. Rahaa tuli, mutta sitä myös meni. Rauhoittuminen tapahtui myöhään. Aika tyypillinen elämänkulku esiintyvälle taiteilijalle.

Kun ihminen on taiteellisesti lahjakas, hän tuntuu osaavan kaikenlaista. Jope lauloi – milloin kenenkin äänellä – ja sanoitti, ja lisäksi hän soitti useaa instrumenttia, kuten rumpuja, huilua ja saksofonia. Hän näytteli, muuallakin kuin omissa sketseissään. Kaiken lisäksi Jope oli taitava piirtäjä. Kirjassa on esimerkkejä hänen tekemistään osuvista karikatyyreistä.

Minua hämmästytti kirjan tieto, että Jopen sketsit perustuivat lähes kokonaan improvisaatioon. Jos joskus vuorosanat oli kirjoitettu etukäteen, Jope ei opetellut niitä tai ei ainakaan pysynyt niissä. Jopet-Show’n perusteella olisin kuvitellut, että kaikki oli tarkkaan harkittua, mutta ei. Työskentelytapa vaati työkavereilta paljon. Toisaalta Jopen ominta aluetta olivat elävälle yleisölle esiintymiset. Niissähän improvisointitaito hioutui.

”Ei Jopen lavaesiintyminen mitään stand-uppia ollut, mutta nopeat hoksottimet, tapa katsoa asiaa kuin asiaa vähän vinosta kulmasta sekä kyky oivaltaa, lukea tilannetta ja tarvittaessa tuikata satunnaiselle huutelijalle jotain nasevaa takaisin olivat elintärkeitä avuja vuorovaikutustilanteessa.”

Tommi Saarela: Jope
Otava 2025, 483 s. + kuvaliite

***********

Helmet-haaste: kohta 45. Kirjassa on kiusaamista.