Jope
Ruonansuu (1964–2020) oli imitaattori ja humoristi, mutta paljon muutakin,
kuten Tommi Saarelan kirjoittamasta elämäkerrasta käy ilmi. Oma
Ruonansuu-tuntemukseni rajoittuu hänen suosituimpiin lauluihinsa, joita kuului
radiosta, sekä Jopet-Show’hun, jota katselin silloin tällöin, viime syksyn
uusintojakin. Show’n suosikkihahmoni on ehdottomasti lääkäri Kaikkonen.
Alkusanoissaan
Saarela sanoo tehneensä kirjan Jopen vaimon Mari Ruonansuun myötävaikutuksella.
Saarela on myös haastatellut Jopen läheisiä ystäviä ja yhteistyökumppaneita.
Itse hän ei koskaan tavannut Jopea. Saarela on valinnut rakenteen, joka ei ole
suoraviivaisen kronologinen, vaan etenee välillä aihealueittain. Hiukan siitä seuraa
toistoa, mutta ei mitenkään häiritsevästi.
Jopen
lapsuudesta ja nuoruudesta nousee esille kaksi asiaa. Imitoinnin hän opetteli
ihan itse, ilman mitään ohjausta. Toinen asia on raskas eli kiusaaminen. Jopea
kiusattiin peruskoulussa ja vielä ammattikoulussakin. Kiusaamisella oli
kauaskantoiset seuraukset. Jope ei tuntunut koskaan hyväksyvän omaa
ulkomuotoaan. Aivan lopuksi, kun hän oli jo muutenkin sairas, hän meni
lihavuusleikkaukseen, vaikka kaikki läheiset yrittivät estellä.
On
sääli, että iso osa Jopen nuoruudesta ja aikuisuudestakin kului liikaa viinan
parissa. Rahaa tuli, mutta sitä myös meni. Rauhoittuminen tapahtui myöhään.
Aika tyypillinen elämänkulku esiintyvälle taiteilijalle.
Kun
ihminen on taiteellisesti lahjakas, hän tuntuu osaavan kaikenlaista. Jope
lauloi – milloin kenenkin
äänellä – ja sanoitti, ja lisäksi hän soitti useaa
instrumenttia, kuten rumpuja, huilua ja saksofonia. Hän näytteli, muuallakin
kuin omissa sketseissään. Kaiken lisäksi Jope oli taitava piirtäjä. Kirjassa on
esimerkkejä hänen tekemistään osuvista karikatyyreistä.
Minua
hämmästytti kirjan tieto, että Jopen sketsit perustuivat lähes kokonaan
improvisaatioon. Jos joskus vuorosanat oli kirjoitettu etukäteen, Jope ei
opetellut niitä tai ei ainakaan pysynyt niissä. Jopet-Show’n perusteella olisin
kuvitellut, että kaikki oli tarkkaan harkittua, mutta ei. Työskentelytapa vaati
työkavereilta paljon. Toisaalta Jopen ominta aluetta olivat elävälle yleisölle
esiintymiset. Niissähän improvisointitaito hioutui.
”Ei Jopen lavaesiintyminen
mitään stand-uppia ollut, mutta nopeat hoksottimet, tapa katsoa asiaa kuin
asiaa vähän vinosta kulmasta sekä kyky oivaltaa, lukea tilannetta ja
tarvittaessa tuikata satunnaiselle huutelijalle jotain nasevaa takaisin olivat
elintärkeitä avuja vuorovaikutustilanteessa.”
Tommi Saarela: Jope
Otava 2025, 483 s. + kuvaliite
***********
Helmet-haaste: kohta 45. Kirjassa on kiusaamista.

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olisi mukava kuulla, mitä mieltä olet.