Matti Rönkä: Väärän maan vainaja

Matti Rönkä on luonut rikoskirjoihinsa erilaisen sankarin. Viktor Kärppä on kotoisin Sortavalasta, Neuvostoliitosta. Hän on saanut neuvostoliittolaisen koulutuksen armeijan erikoisjoukoissa ja hän on ollut Neuvostoliiton maajoukkuehiihtäjiä. Nyt Viktor Kärppä asuu Suomessa paluumuuttajana. Hänellä on rakennusalan yritys, mutta hän puuhastelee kaikenlaista muutakin. Usein liiketoimet ovat harmaalla alueella, elleivät ole suorastaan rikollisia.

Väärän maan vainaja alkaa, kun Viktor löytää ruumiin. Murhattu mies on hänelle kaukaa tuttu. Paremmin hän tuntee murhatun vanhemmat, jo Sortavalan ajoilta. Ruumis katoaa, ennenkuin poliisit ehtivät paikalle. Viktor sotkeutuu ruumiin etsimiseen ja murhan selvittelyyn uhrin vanhempia auttaakseen. Viktor Kärpällä on hyvä sydän. Varsinkin äidit ovat hänen heikko kohtansa.

Väärän maan vainaja on Röngän kuudes Viktor Kärppä -dekkari. Kirjat kannattaa lukea ilmestymisjärjestyksessä, koska niissä seurataan Viktorin elämää ajan kuluessa. Nyt hänellä on vakiintunut suhde vaimoonsa Marjaan. Heillä on tytär Anna ja ottopoika Sergei, joka haluaisi itseään kutsuttavan Erkiksi. Minusta Marja on aina ollut hiukan epäuskottava. On vaikea ymmärtää, miten Viktor saa hänet pysymään luonaan kaikista epämääräisistä puuhistaan ja tempauksistaan huolimatta.

Kirjassa ovat mukana vakiohahmot eli Viktorin "luottopoliisi" savolainen Teppo Korhonen ja Viktorin veli Aleksei. Korhosen puheet ovat välillä todella sekavia. Hän huolehtii kirjan huumorista. Aleksei on tribologiaan erikoistunut tekniikan lisensiaatti, mutta Suomessa hän harrastaa erilaisia bisneksiä. Viktorin eno Olavi (tai Oleg), entinen KGB-upseeri, on jollakin tavoin mukana murhajutussa. Tehtaankadun suurlähetystö osoittaa myös kiinnostuksensa. Viktor Kärppä ei pääse eroon menneisyydestään.

Vähän kirjan puolenvälin jälkeen Viktor toimii matkanjohtajana ryhmälle suomalaisia sotahistorian harrastajia. Lukiessa tuntuu siltä, että retki on aivan turha muiden tapahtumien rinnalla, mutta lopussa selviää syy siitäkin kertomiseen.

Viktor Kärpän kautta Rönkä kirjoittaa nuhruisesta ja hämäräperäisestä Helsingistä, jossa asuu pikkurikollisia ja maahanmuuttajia. Lukija alkaa miettiä, onko tarinoilla todellisuuspohjaa. Tapahtuuko Suomessa todella tuollaista?

Matti Rönkä: Väärän maan vainaja

Gummerus 2011. 244 s.

Mitä kirjoja hankimme?

Kun olen lukenut Karoliinan Kirjahyllykeskiviikon kommentteja, olen huomannut, että monella on hyllyssään kirjoja, joita ei ole lukenut. Aloin miettiä, millä perusteella hankimme kirjoja.

Omana periaatteenani on ollut, että ostan lähinnä vain kirjoja, jotka olen jo lukenut. Tämä herättää usein hilpeyttä, varsinkin ihmisissä, jotka eivät lue paljon. Minusta periaatteeni on looginen: Miksi hankkisin kirjan, jonka luen vain kerran? Senhän voi lainata kirjastosta tai ystävältä tai jostakin. En tietenkään ole lukenut kaikkia kirjojani monta kertaa, mutta näin minulla on mahdollisuus lukea kirja, jos haluan.

Sitten poikkeuksiin. 1) Olen ostanut Nobel-kokoelmaani kirjoja, joita en ole lukenut, enkä tule koskaan lukemaan. 2) Ostan taattujen kirjailijoiden kirjoja. Esimerkiksi olen ostanut lähes kaikki Carol Shieldsin kirjat luettuani ensimmäisen lainattuna. 3) Alennusmyynneistä ja -laareista löytyy joskus kiinnostavia kirjoja. 4) Ulkomailla käydessäni yritän ostaa jonkun kyseisen maan suositun kirjailijan teoksen, mielellään jollain kielellä, jota pystyn lukemaan. Näitä hankintoja on useita jonossa. Minullakin on siis hyllyssäni kirjoja, joita en ole lukenut!

Pablo Neruda: The United Fruit Co. (runohaaste)

Pablo Neruda: THE UNITED FRUIT CO.

Kun pasuuna oli soinut

kaikki oli valmista maan päällä

ja Jahve jakoi maailman. Osansa saivat

Coca Cola Inc., Kaivosyhtiö Anaconda,

Ford Motors ja sen sellaiset:

The United Fruit Inc.

varasi itselleen mehevimmän,

minun maani keskirannikon,

Amerikan suloiset uumat.

Näin alkaa yksi Pablo Nerudan kuuluisimmista runoista. Nerudan runot olivat minun nuoruuteni runoja, toisenlaisesta maailmasta.

Pablo Neruda: The United Fruit Co., kokoelmasta Andien mainingit, suomentanut Pentti Saaritsa
Suuri suomalainen kirjakerho 1973

Nobel-kysely (ja arvonta)

Kysely

Blogiani lukeneet ovat varmasti huomanneet, että olen kiinnostunut Nobel-kirjailijoista. Nyt on suunnilleen kuukausi seuraavan palkinnonsaajan ilmoittamiseen. Viime vuonna Vargas Llosan palkitsemisesta tuli tieto 7. lokakuuta. Nyt haluaisin kysyä muilta kirjallisuuden harrastajilta, kuka ansaitsee Nobelin palkinnon?

Kerro minulle, kenelle sinun mielestäsi palkinto kuuluu. En siis halua arveluita siitä, kuka palkinnon saa. Tässä oma esimerkkini: Antaisin palkinnon Christa Wolfille, jonka teos Kassandra on hienoin nykykirja, jonka olen lukenut. Christa Wolf ei saa koskaan Nobelin palkintoa, mutta tämä on minun mielipiteeni. Vain yksi nimi/osallistuja! Olen iloinen jokaisesta vastauksesta.

Arvonta

Otsikossa on suluissa arvonta. Minulla on kaksi kappaletta Mihail Bulgakovin hienoa kirjaa Saatana saapuu Moskovaan (Master i Margarita) ja sen jälkeen, kun aloitin bloggaamisen, huomasin, että tässä olisi oivallinen tapa löytää toiselle niistä paikka hyvässä kirjahyllyssä. Tämä kappale on lukematon, kunnoltaan suoraan kuin kirjakaupasta. On tietysti epäloogista, että palkintokirjailija ei itse ole nobelisti, mutta en osaa luopua hankkimistani kirjoista...

Arvonnan säännöt: Kirjan saa se, jonka suosikki saa Nobelin. Jos heitä on useampia, niin sitten arvon. Jos kukaan ei osu oikeaan, arvon kaikkien vastanneiden kesken.

Aikaa on palkinnon julkistamista edeltävään päivään eli siis aika kauan. Kyselen tätä nyt jo, koska lähempänä julkistusajankohtaa netissä, lehdissä ym. alkaa ilmestyä veikkauksia palkinnon saajasta, enkä halua niiden vaikuttavan vastauksiin. Vaikka tuskin tuollaiset arviot kirjabloggaajiin vaikuttavatkaan.

Outi Pakkanen: Talvimies

Perjantaidekkarini oli tällä kertaa Outi Pakkasen Talvimies. Kirjoitin aikaisemmin Pirkko Arhipan yhteydessä, että luen mielelläni myös Pakkasen kirjoja. Niiden tapahtumat on sijoitettu tuttuihin paikkoihin Helsingin keskustaan ja varsinkin Hietalahden torin ympäristöön. On mukava bongata tuttuja kahviloita, ravintoloita ja jopa taloja.

Pakkasen vakiohenkilö graafikko Anna Laine on usein kirjoissa sivuosassa. Hän toimii tapahtumien tarkkailijana. Joissakin kirjoissa Anna Laine vain vilahtaa pari kertaa. Talvimiehessä Anna on pääosassa. Hän rakastuu, oikeastaan itse luomaansa kuvaan miehestä, ja joutuu keskelle murhan selvittelyä. Kaikesta tapahtumien ja tunteiden myllerryksestä huolimatta Anna ehtii tehdä myös ruokaa, firenzeläisen mamman lihapadasta Annan pinaattikalan kautta pekonirisottoon. Tällä kertaa ruokaohjeet on koottu vielä erikseen kirjan loppuun.

Dekkarin juonesta ei tietysti voi kirjoittaa mitään, mutta siinä on mukana esimerkiksi anonyymiä chattailua.

Talvimies on minusta Outi Pakkasen Anna Laine -kirjojen parhaimmistoa. Löysin kirjan alusta yhden pienen virheen, joka ei sinänsä vaikuta kirjaan mitenkään. Yhden henkilön ulkonäköä kuvataan seuraavasti: "Mies muistutti sitä vaaleakiharaista ruotsalaispoikaa, johon Dirk Bogarden esittämä vanheneva kirjailija rakastuu Kuolema Venetsiassa -elokuvassa." Thomas Mannin novellissa päähenkilö oli kirjailija, mutta elokuvassa hänen ammattinsa oli vaihdettu säveltäjäksi.

Outi Pakkanen: Talvimies

Otava 2007, 288 s.

Donald Spoto: Elizabeth Taylor

Ennen kuin aloin lukea Elizabeth Taylorin elämäkertaa, mietin, mitä hänen elokuviaan olin nähnyt. En kovin monta. Ainoatakaan en ole käynyt katsomassa elokuvateatterissa, eikä dvd-hyllyssäni ole yhtään Elizabeth Taylorin elokuvaa. Olen katsonut televisiosta muutaman hänen parhaista elokuvistaan: Paikka auringossa, Jättiläinen, Kuka pelkää Virginia Woolfia? Joskus kauan sitten katsoin Pikku naisia. Viime kesänä tallensin digiboksiin Kleopatran ja katsoin sen, kolmessa osassa, vaikka se oli niin huono, että katsominen oli suorastaan tuskallista.

Donald Spoto on kirjoittanut hyvän ja perusteellisen elämäkerran. Joskus perusteellisuus tuntuu jopa liioitellulta, esimerkiksi kun hän kuvaa Taylorin jatkuvia flunssia ja hengitystieinfektioita. Lähdeviittaukset on merkitty huolellisesti ja lähteitä on paljon. Kirjassa on täydellinen filmografia ja luettelo muusta Taylor-kirjallisuudesta.

Spoto liittää toisiinsa Elizabeth Taylorin elämän ja elokuvat. Hänen tulkintansa mukaan "Hän oli oppinut näkemään maailman ja oman paikkansa siinä sen ainoan prisman läpi jonka hän tunsi, ja se oli elokuvakäsikirjoitus; hän ei osannut hakea ihmissuhteille ja yhteiskunnallisille suhteille vastineita muualta kuin elokuvan rakenteesta." Taylorin elämän peilaaminen hänen elokuviinsa tuntuu joskus hyvin osuvalta, toisinaan hiukan kaukaa haetulta.

Elizabeth Taylor aloitti lapsinäyttelijänä Metro-Goldwyn-Mayerilla. Hän kävi studion koulua, joka oli siis tavallinen koulu (ja ilmeisesti huono). Hänelle ei koskaan opetettu näyttelemistä, ei siis lainkaan näyttelemistä. Hän oppi näyttelemään elokuvissa näyttelemällä niissä. Kummallista.

Spoton kirja on muuten kronologinen, mutta se alkaa Taylorin viimeisistä häistä, jotka pidettiin Michael Jacksonin Neverlandissa. Aloitus tuntui ensin oudolta, mutta sen ja vertailujen Peter Paniin ja Helinä-keijuun tarkoituksena on ilmeisesti korostaa kirjailijan ajatusta, että Elizabeth Taylor ei koskaan kasvanut täysin aikuiseksi.

Donald Spoto: Elizabeth Taylor

Tammi 1995, 427 s (3. painos 2011)

Hermann Hesse: Kirjoista (runohaaste)

KIRJOISTA

Kirjoista et milloinkaan

onneasi saa,

mutta omaan itseesi

ne sinut johdattaa.

Hermann Hesse tunnetaan romaaneistaan, mutta hän on kirjoittanut myös runoja. Kokoelman Huilunsoittaja suosikkirunoni on Sumussa, mutta otin tähän ensimmäiset säkeet runosta Kirjoista. Runo kertoo yhden tärkeän syyn sille, miksi luemme.

Tämä kirjoitus liittyy Jennin runohaasteeseen, joka on saanut minutkin lukemaan uudelleen vanhoja runokirjojani.

Hermann Hesse, kokoelmasta Huilunsoittaja, suomentanut Anna-Maija Raittila
Kirjayhtymä 1977.