Chimamanda
Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus on perinteistä kertomakirjallisuutta
ilman mitään kikkailuja, juuri sellaista kirjallisuutta, jota luen mielelläni.
Kirjan kiinnostavuutta lisää Nigeria, maa, josta en tiedä paljonkaan.
Kertojana
on 15-vuotias Kambili, jonka elämä muuttuu vuoden aikana. Purppuranpunaisen
hibiskuksen merkitys kerrotaan heti kirjan alussa.
"Hiljaisuuden mureneminen sai alkunsa Nsukkassa Ifeoma-tädin pienessä puutarhatilkussa, jonka hän oli kasvattanut verantansa eteen. Tulin ajatelleeksi, että Jajan uhmakkuus muistutti Ifeoma-tädin kokeellista purppuranpunaista hibiskusta, harvinaista kukkaa, jonka tuoksussa häivähti vapaus. Mutta ei se vapaus, josta hallitusaukiolla vihreitä lehviä heiluttava väki lauloi vallankaappauksen jälkeen. Tämä oli vapautta olla, vapautta tehdä."
Kambili ja hänen isoveljensä Jaja elävät isänsä tiukan vallan alla. Isä on
ristiriitainen hahmo. Hän on harras katolilainen ja on noussut köyhyydestä
rikkauteen omalla työllään. Hän vaatii lapsiltaan paljon. Hän sanoo
rakastavansa heitä ja vaimoaan, mutta rankaisee heitä julmasti mitättömän
pienistä virheistä. Toisaalta hän ylläpitää kirkkoaan, maksaa sadan lapsen
koulumaksut, on entisen kotipaikkakuntansa hyväntekijä ja julkaisee Nigerian
ainoaa sanomalehteä, joka uskaltaa arvostella valtaan nousseita sotilaita.
Hänen käytöksessään lapsiaan ja isäänsä kohtaan näkyy, mihin voi johtaa vieraan
uskonnon vieminen kulttuuriin, jonka traditioihin se ei lainkaan kuulu.
Kirjassa
Kambili kuvaa lasten vapautumista, joka alkaa heidän vierailustaan täti Ifeoman
luona. Täti on isän sisko ja hän on opettajana yliopistossa. Hänen kasvatusperiaatteensa ovat aivan
erilaisia kuin Kambilin isän.
"Tajusin yhtäkkiä, että juuri samoin Ifeoma-täti menetteli serkkujeni kanssa. Hän nosti tasaisesti rimaa sekä siinä, miten hän heille puhui, että mitä hän heiltä odotti. Hän teki niin jatkuvasti, varmana siitä, että serkut pääsisivät riman yli. Ja he tosiaan pääsivät. Me Jajan kanssa selvisimme aivan muista syistä. Me emme päässeet riman yli siksi, että uskoimme pystyvämme siihen, vaan siksi, että pelkäsimme kuollaksemme että emme pystyisi."
Tädin luona on
materiaalisesti köyhempää kuin kotona, mutta siellä nauretaan paljon.
"Ifeoma-tädin kotona helisi aina nauru, ja mistä huoneesta se sitten tulikin, se tuntui pian täyttävän koko asunnon."
Naurulla ja purppuranpunaisella hibiskuksella on sama merkitys.
Ne kertovat vapaudesta.
En olisi löytänyt Adichien kirjaa ilman blogeja. Purppuranpunaisesta
hibiskuksesta on kirjoitettu niin monessa blogissa, että tässä vain muutama
linkki: Opuscolo, Kirjava kammari, Kuuttaren lukupäiväkirja.
Osallistun tällä kirjalla Satun heinä-elokuun minihaasteeseen, jossa
luetaan kirja, jonka nimessä on joku väri.
Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
Suomentanut Kristiina Savikurki
Otavan Seven-pokkari 2011. 326 s.
Alkuperäinen teos: Purple Hibiscus, 2003
Kirjaa en lukenut, mutta
VastaaPoistakasvatusperiaatteessa on pointtinsa, mm. lukion äidinkielen opettajamme käytti sitä. Hän kehui opiskelijaa, joka sai seiskan, jos oli aiemmin saanut vitosia ja kutosia, ja kritisoi ysin tulosta, jos oli se tuli kympin oppilaalle, hän ei kertonut koskaan numeroja (eikä oppilaan tasoja vaan palautteen merkityksen tiesi vain opiskelija), ja vasta myöhemmin tajusin tämän, eli kaikki saivat lukioaikana sekä positiivista että negatiivista palautetta.
Nykyisin jotkut saavat vain kehuja ja toiset vain haukkuja tai sitten tasa-arvon tulkinta on sellainen, että kaikkien pitää onnistua, jokaista pitää kehua, ja jokaiselta pitää vaatia samat asiat (oikeasti minimitaso pitää vaatia, loput sitten on itsestä kiinni :)
Lainasin Ifeoma-tädin kasvatusperiaatteen juttuuni juuri siksi, että se oli minusta niin hyvä. Kambilin ja Jajan isä taas piti lapsiaan pelon vallassa ja rankaisi heitä väkivaltaisesti, jos he eivät olleet koulussa niin hyviä kuin hän vaati.
PoistaVieläkin muistan sen tunteen, kun lopetin tämän kirjan, jota luin karvat pystyssä. En suinkaan siksi, että olisin ollut vihastunut vaan siksi, että kirja herätti sekä ajatuksia että tunteita. Tämä on aivan ehdoton - hieno värikirja siis sinulla. Kiitos myös linkityksestä!
VastaaPoistaTapani mukaan luin muiden blogikirjoituksia kunnolla vasta sen jälkeen kun olin lukenut kirjan ja kirjoittanut oman juttuni. Minusta sinun kirjoitukseesi kannatti linkittää.
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaEnsimmäinen lainaus on sivulta 23 (tiedoksi henkilölle, joka kysyi tätä).
VastaaPoistaMinä luin tämän juuri ja tämä oli kyllä kirja, joka herätti tunteita laidasta laitaan.
VastaaPoistaTämä on kirja, jonka muistaa pitkään.
Poista