Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus on perinteistä kertomakirjallisuutta ilman mitään kikkailuja, juuri sellaista kirjallisuutta, jota luen mielelläni. Kirjan kiinnostavuutta lisää Nigeria, maa, josta en tiedä paljonkaan.

Kertojana on 15-vuotias Kambili, jonka elämä muuttuu vuoden aikana. Purppuranpunaisen hibiskuksen merkitys kerrotaan heti kirjan alussa.

"Hiljaisuuden mureneminen sai alkunsa Nsukkassa Ifeoma-tädin pienessä puutarhatilkussa, jonka hän oli kasvattanut verantansa eteen. Tulin ajatelleeksi, että Jajan uhmakkuus muistutti Ifeoma-tädin kokeellista purppuranpunaista hibiskusta, harvinaista kukkaa, jonka tuoksussa häivähti vapaus. Mutta ei se vapaus, josta hallitusaukiolla vihreitä lehviä heiluttava väki lauloi vallankaappauksen jälkeen. Tämä oli vapautta olla, vapautta tehdä."

Kambili ja hänen isoveljensä Jaja elävät isänsä tiukan vallan alla. Isä on ristiriitainen hahmo. Hän on harras katolilainen ja on noussut köyhyydestä rikkauteen omalla työllään. Hän vaatii lapsiltaan paljon. Hän sanoo rakastavansa heitä ja vaimoaan, mutta rankaisee heitä julmasti mitättömän pienistä virheistä. Toisaalta hän ylläpitää kirkkoaan, maksaa sadan lapsen koulumaksut, on entisen kotipaikkakuntansa hyväntekijä ja julkaisee Nigerian ainoaa sanomalehteä, joka uskaltaa arvostella valtaan nousseita sotilaita. Hänen käytöksessään lapsiaan ja isäänsä kohtaan näkyy, mihin voi johtaa vieraan uskonnon vieminen kulttuuriin, jonka traditioihin se ei lainkaan kuulu.

Kirjassa Kambili kuvaa lasten vapautumista, joka alkaa heidän vierailustaan täti Ifeoman luona. Täti on isän sisko ja hän on opettajana yliopistossa.  Hänen kasvatusperiaatteensa ovat aivan erilaisia kuin Kambilin isän.

"Tajusin yhtäkkiä, että juuri samoin Ifeoma-täti menetteli serkkujeni kanssa. Hän nosti tasaisesti rimaa sekä siinä, miten hän heille puhui, että mitä hän heiltä odotti. Hän teki niin jatkuvasti, varmana siitä, että serkut pääsisivät riman yli. Ja he tosiaan pääsivät. Me Jajan kanssa selvisimme aivan muista syistä. Me emme päässeet riman yli siksi, että uskoimme pystyvämme siihen, vaan siksi, että pelkäsimme kuollaksemme että emme pystyisi."

Tädin luona on materiaalisesti köyhempää kuin kotona, mutta siellä nauretaan paljon.

"Ifeoma-tädin kotona helisi aina nauru, ja mistä huoneesta se sitten tulikin, se tuntui pian täyttävän koko asunnon."

Naurulla ja purppuranpunaisella hibiskuksella on sama merkitys. Ne kertovat vapaudesta.

En olisi löytänyt Adichien kirjaa ilman blogeja. Purppuranpunaisesta hibiskuksesta on kirjoitettu niin monessa blogissa, että tässä vain muutama linkki: Opuscolo, Kirjava kammari, Kuuttaren lukupäiväkirja.

Osallistun tällä kirjalla Satun heinä-elokuun minihaasteeseen, jossa luetaan kirja, jonka nimessä on joku väri.

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Suomentanut Kristiina Savikurki

Otavan Seven-pokkari 2011. 326 s.

Alkuperäinen teos: Purple Hibiscus, 2003