Karin Fossum: Minä näen pimeässä

”Kaikissa on hyviä puolia, kaikilla on omat taitonsa, kaikilla on oikeus kunnioitukseen sellaisina kuin ovat. Niin me ihmiset haluamme ajatella. Mutta on olemassa läpimätiä olioita ja minä olen juuri sellainen, en voi kuin myöntää sen, että saatan olla joissakin tilanteissa hirveä, niin hirveä että pelästyn itsekin.”

Olen aina pitänyt Karin Fossumia samantapaisena kirjailijana kuin Ruth Rendell. Rendell on kirjoittanut sarjaa komisario Wexfordista. Fossum kirjoittaa komisario Sejeristä. Lisäksi molemmat kirjoittavat psykologisia rikosromaaneja mitä omituisimmin kieroutuneista ihmisistä. Minä näen pimeässä kuuluu jälkimmäisiin.

Alun sitaatti esittelee Riktorin, sairaanhoitajan, joka on töissä vanhusten saattohoito-osastolla. Riktor on yksinäinen. Hänellä ei ole ystäviä, eikä hänellä ole koskaan ollut naista. Töissä hän ihailee enkelimäistä hoitaja Annaa. Vapaa-aikanaan hän istuu puistossa katselemassa suihkulähdettä. Puistossa käy säännöllisesti samoja ihmisiä: nuori äiti kehitysvammaisen tyttärensä kanssa, vanha juoppo, käsitöitä tekevä eläkeläisrouva, läheisessä vastaanottokeskuksessa asuva musta jättiläinen. He kaikki esiintyvät Riktorin elämässä niin, että hän alkaa kuvitella, että on olemassa jonkinlainen kaava, jonkinlainen suunnitelma häntä varten.

Ajattelin jo kirjaa lainatessani, että saattohoito-osasto on ankea paikka tapahtumille. Kirjan alussa onkin kohtaus, jossa Riktorin käytös oli sellaista, etten olisi halunnut lukea lisää samanlaista. Onneksi kirja suuntautuikin hieman toisaalle. Kirjan juoni on ovela, kun murhat ja murhaajat sekoittuvat. Riktor on päähenkilönä kuitenkin niin epämiellyttävä, että kirja ei ollut sellaista luettavaa, jota olen tottunut Fossumin romaaneilta odottamaan.

Karin Fossum: Minä näen pimeässä

Suomentanut Tarja Teva

Johnny Kniga 2012, 223 s

Norjankielinen alkuteos Jag kan se i mørket, 2011