P. D. James: Valepotilas

Valepotilas on P. D. Jamesin varhaisia Adam Dalgliesh -dekkareita, joita on suomennettu vasta nyt. Kirja on ilmestynyt jo vuonna 1971, mutta suomeksi se saatiin viime vuonna.

Kaksi opiskelijaa murhataan sairaanhoitajakoulussa. Koulu on sairaalan yhteydessä ja opiskelijat työskentelevät siellä osana opintoja. Opiskelijat asuvat koulurakennuksessa, samoin kuin muutama henkilökuntaan kuuluva hoitaja ja opettaja. Epäiltyjen joukko on rajattu, joten kyseessä on tavallinen arvoitusdekkari. Toinen perinteinen piirre on rikosten tiukka minuuttiaikataulu.

Ensin kaikista tuntuu mahdottomalta ajatella, että nuoret tytöt olisi todella murhattu. Mikä voisi olla syynä? Tutkinnan edetessä motiiveja alkaa ilmaantua. Lopullinen syy on sellainen, että vuonna 1971 sitä pystyi käyttämään, mutta ei voisi käyttää enää.

Pidin Valepotilaasta, kuten olen yleensäkin pitänyt P. D. Jamesin kirjoista. Tässä on hienosti valittu tapahtumaympäristö. Koulu on vanhassa talossa nimeltä Nightingale House ja sen kuvaus tuo heti mieleen englantilaisten elokuvien ja sarjafilmien linnamaiset kartanot. Kehyskertomuksen hoitotyön valvontaviraston tarkastaja ajattelee heti talon nähtyään, että ”sairaanhoitajakouluksi se ei ollut koskaan sopinut vähäisimmässäkään määrin”. Koulurakennus ja sen tammikuisen synkkä ympäristö lähenevät välillä kauhuromantiikkaa, joka vaikuttaa jopa Dalglieshiin.

”Mutkassa, missä tie kapeni ennen häviämistään puiden syviin varjoihin, hän kääntyi katsomaan talon kolkkoa hahmoa, valtavaa ja synkkää kiviröykkiötä, sen yötaivasta vasten mustina erottuvaa neljää tornia.”

Myös Maria on pitänyt Valepotilaasta. 

P. D. James: Valepotilas

Otava 2013, 397 s

Suomentanut Kristiina Savikurki

Englanninkielinen alkuteos Shroud for a Nightingale 1971

Jari Tervo: Esikoinen

Esikoinen on mieheni syntymäpäivälahjoja. Kun kirja nyt on meillä, niin pitihän minunkin lukea se.

Esikoisesssa 13-vuotias rovaniemeläinen poika kirjoittaa vuonna 1972 päiväkirjaa. Hänen perheeseensä kuuluvat isän ja äidin lisäksi pikkusisko Maija ja pikkuveli Unto Abraham, joka sairastaa leukemiaa. Muutenkin pojan ympärillä on perheen lisäksi paljon sukua. Pojasta on tuleva kirjailija. Hän kerää sanoja ja tarinoita. Tarinoita kertovat isomummu Esme ja Aune-täti.

”Isomummua pelotti hänen muistinsa hapertuminen ja hän halusi heti kun hän jotain muisti tallentaa sen Cassette Recorderiin tai minun päähäni, koska oli mahdollista tai pikemmin todennäköistä, että tuo vuosikymmenten takainen muistonsirpale ei enää koskaan palaisi hänen mieleensä vaan katoaisi yhtä jäljettömiin kuin se päivä jota tuo muisto heijasteli.”

Tervon kirjaksi Esikoinen on suorastaan tylsä. Se on hyppelehtivä ja sekava. Tuntuu, että osa tarinoista on vain täytettä, vaikka niiden aiheita vedetäänkin lopussa yhteen. Edellinen lukemani Tervo eli Ohrana oli erilainen ja minusta varsin hyvä.

Ajankuvaa oli kuitenkin mukava seurata. Olen aika lähelle Tervon ikäinen, vain pari vuotta vanhempi, ja siksi kirjan Suomi tuntui tutulta. Muistan poliittisen ilmapiirin, olympialaiset, Mäntyrannan ja Virenin, sekä ankeat telttamajoitukset. Ja jopa Rymd-mehun.

Muut kirjoittajat ovat pitäneet Esikoisesta enemmän, esimerkiksi Elina ja Arja.

Jari Tervo: Esikoinen

WSOY 2013, 351 s

Eduardo Galeano: Jalkapallo valossa ja varjossa

Santiago Bernabéu -stadion Madridissa

Uruguaylaisen Eduardo Galeanon Jalkapallo valossa ja varjossa on jalkapallon historia. Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 1995, mutta sitä on täydennetty niin, että vuoden 1998 MM-kisat ovat mukana. Kirjassa on kymmenen sivun mittainen lähdeluettelo (viitteitä ei ole merkitty), mutta ei tarvitse pelästyä, että teksti olisi tieteellistä. Kirjan luvut ovat lyhyitä, sivun tai kahden mittaisia, ja niissä vuorottelevat valo ja varjo. Valoa – jalkapallon hienoutta – on enemmän.

Jalkapallon seuraajalle tämä kirja on ehdotonta luettavaa. Minun ensimmäiset muistoni jalkapallosta ovat vuoden 1966 Englannin MM-kisoista, joten siitä alkaen pelaajat ja ottelut ovat jollakin tavalla tuttuja. Oli aivan mielenkiintoista lukea myös jalkapallon alkuajoista ja huomata, miten erilaista peli oli ennen. Pelkästä iloisesta harrastuksesta jalkapallo on muuttunut nykyiseksi viihdeteollisuudeksi.

Kirjoittaja Galeano on uruguaylainen ja Uruguay on ollut jalkapallon suurvalta. Se voitti ensimmäisissä maailmanmestaruuskisoissa vuonna 1930. Nuo kisat pidettiinkin Uruguayssa. Toisen maailmanmestaruutensa Uruguay sai 1950. Galeano kaipaa noita suuruuden aikoja ja valittelee kotimaansa jalkapallon tasoa, mutta nykyisin hänen ei tarvitsisi olla huolissaan. Uruguay menestyy taas hyvin. Galeanon arvostelu kohdistuu yleisemminkin nykyjalkapallon tasoon. Hän pitää jalkapalloa koneellisena ja liian ohjattuna. Improvisaatiolle ja hienoille yksilösuorituksille ei jää tilaa. Tuossa saattaa olla perää, mutta ehkä 1990-luvun lopulla tilanne oli huonompi kuin nykyisin.

Varjossa -osuuksissa käsitellään vakavia ilmiöitä, kuten rasismia ja huliganismia, sekä kansainvälisten suuryritysten ja politiikan yhteyksiä jalkapalloon. Esimerkiksi vuoden 1978 Argentiinan MM-kisojen avajaisista Galeano kirjoittaa:

”Avajaisseremonian aikana kenraali Videla antoi Havelangelle kunniamerkin sotilasmarssin soidessa Buenos Airesin Monumental-stadionilla. Muutaman askelen päässä toimi täydellä teholla Argentiinan Auschwitz eli Laivaston mekaniikkakoulun kidutus- ja teloitusleirit. Ja muutamaa kilometriä kauempana lentokoneet pudottivat eläviä vankeja mereen.”

Edellä olevasta rankasta otteesta huolimatta kirjan yleisilme on kevyehkö. MM-kisoja käsittelevissä luvuissa on alussa lyhyesti muutamia poimintoja kyseisen vuoden merkittävistä tapahtumista. Vuodesta 1962 vuoteen 1998 saakka tapahtumakatsauksissa on mukana sama lause: ”Miamin hyvin perillä olevat lähteet ilmoittivat Fidel Castron kukistumisen olevan kiinni enää tunneista.”

Jalkapallo valossa ja varjossa kunnioittaa jalkapallohistorian suuria pelaajia lyhyillä kuvauksilla. Lainaan portugalilaisen Eusebion kuvauksen tähän kokonaan. Eusebion valitsen siksi, että hän on ensimmäinen ihailemani suuri pelaaja ja siksi, että hän kuoli tämän vuoden tammikuussa. Samalla tästä kuvauksesta näkyy, minkälaisista taustoista pelaajat tulivat, ja osittain tulevat vieläkin.

”HÄNEN kohtalonaan oli kiillottaa kenkiä, myydä pähkinöitä tai varastaa hajamielisiltä. Lapsena hän sai lempinimen Ninguém, ei-kukaan. Leskiäidin poika pelasi jalkapalloa lukuisten veljiensä kanssa slummien hiekkakentillä aamusta iltaan. 

Hän saapui kentille juosten kuin olisi juossut pakoon poliisia tai kantapäitä purevaa kurjuutta. Ja niin hänestä tuli Euroopan mestari kaksikymmenvuotiaana, siksakkia juosten.

Vuoden 1966 MM-kisoissa hänen loikkansa jättivät kokonaisen jonon vastustajia maahan makaamaan. Hän teki maaleja mahdottomista kulmista ja sai siitä hyvästä loputtomia suosionosoituksia. 

Portugalin kaikkien aikojen paras pelaaja oli kotoisin Mosambikista. Eusebio: pitkät sääret, roikkuvat kädet, surullinen katse.”

 

Eduardo Galeano: Jalkapallo valossa ja varjossa

Nemo 2000, 249 s

Suomentanut Jukka Koskelainen

Espanjankielinen alkuteos El futbol a sol y sombra 1995

Seppo Jokinen: Koskinen ja raadonsyöjä

Luin ennen joulua Seppo Jokisen dekkarisarjan ensimmäisen kirjan Koskinen ja siimamies. Totesin sen sujuvaksi rikosromaaniksi. Nyt kirjastossa sattui olemaan sarjan toinen osa Koskinen ja raadonsyöjä.

Lähtökohtana on suuren paperitehtaan konttorissa tehty murha. Uhri on tehtaan tietoliikenneasiantuntija. Murha on tehty hyvin aikaisin aamulla, joten kulunvalvontajärjestelmä rajoittaa mahdollisten tekijöiden joukkoa. Koskinen ja raadonsyöjä on ilmestynyt jo 1997. Tietojenkäsittely on muuttunut paljon siitä lähtien, joten kirjasta tulee vähän vanhahtava, mutta se ei ole mikään haitta. Onpahan vain aidon tuntuista ajankuvaa.

Koskinen ja raadonsyöjä on nopeasti luettava kelpo dekkari. Lopun huipennuskin on realistisen tuntuinen, eikä vaadi Koskiselta mitään ihmetekoja. Yksi yleinen klisee kirjassa on: Koskinen ei tule toimeen esimiehensä kanssa ja on selvästi tätä pätevämpi.

Saatuaan rikoksen ratkaistuksi Koskinen pohdiskelee vakavia asioita:

”Ja jälleen kerran, ties monennenko elämässään, hän ihmetteli vilpittömän nöyränä elämän omaa, outoa logiikkaa. Mikä aiheutti sen ihmisten, luonteiden ja himojen satunnaisen sekamelskan, josta syntyi rahan, vallan tai rakkauden ahneus? Mistä sai alkunsa asioiden omalaatuinen kulku, joka pisti ihmiset muuttumaan lapsuuden ystävistä toistensa vihollisiksi? Sai suvut ja kansat jakaantumaan ja viimein kuolemattomaksi uskotut aatteet sortumaan ja sitä myöten muurit murtumaan ja kulkeutumaan kauas maanosien ääriin kuoleman uusiksi välikappaleiksi.”

Seppo Jokinen: Koskinen ja raadonsyöjä

Karisto 2010, 9. painos, 288 s (1. painos 1997)

Roberto Bolaño: Chileläinen yösoitto

Chileläisen yösoiton minäkertoja on vanha pappi Sebastián, joka kertaa kuolinvuoteellaan elämäänsä. Hän kutsuu itseään ikääntyneeksi nuorukaiseksi, tai oikeastaan hän pelkää olevansa ikääntynyt nuorukainen, jolla on joskus sanottavaa hänen elämästään. Pappi on ollut yliopisto-opettaja, runoilija ja arvostettu kirjallisuuskriitikko. Hän on tavannut nuoruudessaan itsensä suuren Nerudan. Välillä herrasmiehet Oklep ja Ahiv (siis Pelko ja Viha) ovat värvänneet hänet salaisiin tehtäviin, esimerkiksi opettamaan marxismin perusteita kenraali Pinochetille ja tämän sotilasjuntalle.

Chileläinen yösoitto on aikamoista tajunnanvirtaa. Pientä kirjaa ei ole jaettu lukuihin. Siinä ei ole edes kappaleita. Virkkeitä sentään on, onneksi. Tosin jotkut niistä ovat valtavan pitkiä. Pidin tekstiä välillä suorastaan surrealistisena ja myöhemmin tulikin vastaan guatemalalaisen taiteilijan surrealistisen maalauksen kuvaus. Vaelluksestaan esikuvansa kriitikko Farewellin maatilalla isä Sebastián kertoo näin (pieni ote):

”Kuka on asetellut nuo kivet noin? kysyin itseltäni. Näin mielessäni lapsen, jolla oli yllään raidallinen villapaita, monta kokoa liian suuri, ja joka mietteliäästi eteni siinä valtavassa yksinäisyydessä, joka maalla edeltää yön laskeutumista. Näin mielessäni rotan. Näin mielessäni villisian. Näin mielessäni kuolleen korppikotkan makaamassa rotkossa, johon yksikään ihminen ei ole jalallaan astunut. Mikään ei tahrannut tuota tunnetta täydellisestä yksinäisyydestä.”

Lukiessani tiesin, että en ymmärrä läheskään kaikkea. Olisi pitänyt tietää Chilestä enemmän. Kevyemmästä päästä kirjassa on heittoja chileläisyydestä, Chilen kulttuurista ja chileläisten sivistystasosta. Ne olisivat varmaan olleet hauskoja, jos olisi tuntenut taustat. Vakavampia asioita oli sotilasjuntan aikaisia toimintatapoja paljastava kuvaus erään keskinkertaisen kirjailijan kautta. Kirjan takakansitekstissä sanotaan, että tuo kuvaus perustuu tositapahtumiin.

Koska isä Sebastián on oppinut yliopistomies, Chileläisessä yösoitossa on viittauksia länsimaisen kirjallisuuden klassikoihin alkaen kreikkalaisista. Homeros, Sapfo, Sofokles, Platon jne. Näihin pappi uppoutui Allenden valtakaudella. Koska isä Sebastián on kirjallisuuskriitikko, Chileläisessä yösoitossa mainitaan suuri määrä chileläisiä kirjailijoita, jotka ovat useimmille suomalaisille täysin tuntemattomia. Kustantaja Diagonaalin nettisivuilla on ollut kirjan henkilöhakemisto, mutta sitähän ei valitettavasti enää ole.

Roberto Bolaño: Chileläinen yösoitto

Diagonaali 2007, 112 s

Suomentanut K. Männistö

Espanjankielinen alkuteos Nocturno de Chile 2000

Laura Esquivel: Pöytään ja vuoteeseen

Meksikolainen kirja Pöytään ja vuoteeseen oli ilmestyessään vuonna 1989 jonkinlainen tapaus. Se on käännetty yli 30 kielelle ja sen pohjalta on tehty elokuva. Elokuvan olen nähnyt vuosia sitten.

Pöytään ja vuoteeseen on rakkauskertomus. Tita on tilanomistajaperheen nuorin tytär. Suvulla on kummallinen perinne: nuorin tytär ei saa mennä naimisiin, vaan hänen on hoidettava äitiään tämän kuolemaan saakka. Kun hyvin nuoret Tita ja Pedro rakastuvat, Titan äiti Mamá Elena ei hyväksy heidän avioliittohaaveitaan, vaan tarjoaa Pedrolle vaimoksi toista tytärtään Rosauraa. Pedro suostuu. Sanojensa mukaan saadakseen olla lähellä Titaa.

Kirjan suomenkielinen nimi tulee Titan suorastaan maagisista kokkaustaidoista. Jokaisessa luvussa on ruokaohje ja luvut on nimetty ruokien mukaan. Suurinta osaa ruuista olisi vaikea tehdä Suomessa, niin eksoottisia raaka-aineita niissä on. Ruuat liittyvät tietysti kirjan juoneen.

Pöytään ja vuoteeseen on tyyliltään latinalaisamerikkalaista maagista realismia. Kuolleet ilmestyvät luonteensa mukaisesti joko auttamaan tai määräilemään eläviä, Titan ruuat aiheuttavat yllättäviä seurauksia hänen mielentilansa mukaan ja kaikenlaista selittämätöntä tapahtuu. Kokonaisvaikutelma kirjasta on kuitenkin viihteellinen. Siinä on jopa romanttiset lukemistot mieleen tuovia lauseita tyyliin: ”He tuijottivat rakkauden hurmiossa toisiaan, kunnes Pedro laski katseensa ja naulitsi silmänsä Titan rintoihin.”

Minua häiritsi kirjan outo alkuasetelma, mutta vielä enemmän häiritsi Pedro. Suuren rakkaustarinan toiseksi osapuoleksi mies oli varsinainen vätys. Kirjassa hän jäikin sivuhenkilöksi vahvoihin naisiin verrattuna. Titan ja Mamá Elenan lisäksi kirjan naisia ovat Titan käytännössä kasvattanut keittäjätär Nacha ja perheen kolmas tytär Gertrudis, joka valitsee rohkeasti oman tiensä.

Tulitikuilla on tärkeä osa juonessa. Titaa jonkin aikaa hoitava tohtori Brown uskoo intiaani-isoäitinsä teoriaan, jonka myös Tita tuntee omakseen. Seuraavassa siitä pieni pätkä:

”Isoäidilläni oli eräs hyvin mielenkiintoinen teoria: hän sanoi että vaikka meillä kaikilla on syntymästämme saakka tulitikkurasia sisällämme, me emme pysty sytyttämään tikkuja itse; me tarvitsemme avuksemme niin kuin kokeessa happea ja kynttilää. Tässä tapauksessa happena toimii vain esimerkiksi rakastamamme ihmisen hengitys; kynttilänä voi olla mikä tahansa kiihoke, musiikki, hyväily, sana tai ääni joka saa aikaan räjähdyksen ja sytyttää siten yhden tikuista.”

Tästä kirjasta löytyy innostuneempia arvioita kuin tämä minun, esimerkiksi blogista Tarinauttisen hämärän hetket.

Laura Esquivel: Pöytään ja vuoteeseen

WSOY 2000, 4. painos, 215 s

Suomentanut Sanna Pernu

Päällyksen kuva Cathleen Toelke, päällyksen suunnittelu Kristina Segercrantz

Espanjankielinen alkuteos Como agua para chocolate 1989

Kuukauden nobelisti Mihail Sholohov: Kertomuksia

Mihail Sholohovin donilaiskertomukset ovat hienoja realistisia novelleja. Ne kuuluvat sosialistisen realismin genreen, mutta ne ovat samalla jatkoa venäläisille klassikoille. Jos lukija pitää vanhasta venäläisestä kirjallisuudesta (kuten minä), hän pitää myös Sholohovin kertomuksista.

Sholohovin suurteos Hiljaa virtaa Don kertoo myrskyisästä ajasta, jolloin Neuvostoliitto oli syntymässä ja Donin kasakat taistelivat sisällissodassa eri puolilla. Sholohovin kertomukset sijoittuvat samaan aikaan. Hän julkaisi ne jo 1926 eli hyvin lähellä kuvattuja tapahtumia ja ennen Hiljaa virtaa Donia.

Kertomuksissa on mukana hyvin verisiä ja julmia tapahtumia. Sota on raakaa ja sisällissota tuo mukaan lisää tuskaa. Mies tappaa vaimon, isä pojan, poika isän. Sydäntä oikein puristi lukiessa. Ja vielä pahemmalta tuntui, kun nyt, melkein sata vuotta myöhemmin samoilla seuduilla ollaan taas sodan partaalla.

On kertomuksissa myös pilkahduksia inhimillisyydestä, joka ulottuu yli taistelurajojen. Suurin tunne kohdistuu kuitenkin viattomaan luontokappaleeseen, keskelle sotivia joukkoja syntyvään varsaan. Sitä ei halua tappaa kukaan. Kun varsaparka joutuu uimaan Donin poikki, molemmat osapuolet lopettavat ampumisen ja jatkavat vasta, kun varsa on saatu turvaan. Laitan tähän tekstinäytteeksi kertomuksen Varsa aloituksen, jossa siinäkin korostuu sodan luonnottomuus.

”Keskellä kirkasta päivää lantakasan vieressä, jota pilkuttivat yltyleensä smaragdinvihreät kärpäset, se työntyi emonsa kohdusta pää edellä, hoikat etujalat ojennettuina ja näki suoraan edessään shrapnelliammuksen räjähdyksen aiheuttaman savunharmaan, hupenevan pöllähdyksen, ja sirpaleitten ulvova ääni paiskasi sen märän pienen ruumiin äidin jalkoihin. Kauhu oli ensimmäinen tunne, jota se sai kokea täällä maan kamaralla.”

Mihail Sholohovin teoksista on kirjoitettu blogeissa vain vähän. Hänen toisesta suurteoksestaan eli Aron raivaajista en löytänyt yhtään kirjoitusta. Seuraavat kaksi kuitenkin löytyi:

Hiljaa virtaa Don, Jokken kirjanurkka

Ihmiskohtalo ja He taistelivat synnyinmaansa puolesta, Kirja-aitta (novelli Ihmiskohtalo on myös Kertomuksissa, vaikka se on Sholohovin myöhäisempää tuotantoa)

Mihail Sholohov: Kertomuksia

Kirjayhtymä 1979, 2. painos, 233 s (1. painos 1962)

Suomentanut Juhani Konkka