Liekit Berliinissä sattui
silmiini kirjastossa ja kun olin vähän aikaisemmin lukenut blogista Reader, why did I marry him kirjasta innostuneen arvion, päätin lainata sen.
Lukiessani
huomasin taas kerran, että menneisyyteen sijoitetut dekkarit eivät oikein ole
minun juttuni. Liekit Berliinissä tapahtuu
vuonna 1936 Berliinin olympialaisten aikaan. Kirjan genre on kovaksi keitetty
dekkari Chandlerin ja Hammettin tyyliin. Chandleriin jopa viitataan tekstissä.
Pääosassa
on entinen poliisi, nykyinen yksityisetsivä Bernhard Gunther. Rikas
teollisuuspamppu palkkaa hänet tutkimaan tyttärensä ja vävynsä murhaa ja
samassa yhteydessä varastettujen jalokivikorujen kohtaloa. Juttu tietysti
mutkistuu edetessään ja Gunther joutuu sekä pahoinpidellyksi että käyttämään
itse asetta. Viimeiset langanpäät solmitaan paikassa, joka ei ollut minusta
onnistunut valinta dekkariin.
Tämän
tyyppisiin kirjoihin kuuluu rikollisjengejä, seksikkäitä naisia ja vaikutusvaltaisia
miehiä. Tässä viimemainituista osa on historiasta tuttuja. Lisäksi pitää olla
huumoriksi tarkoitettua liioittelua.
”Se oli niitä auloja, joihin saapuessaan tuntee olevansa onnekas jo sen ansiosta että pääsee sisään. Ylempiin kerroksiin johti kaksi portaikkoa, joiden kaidepuut kiiltelivät valkoisina, ja kattokruunu oli kirkonkelloakin isompi ja stripparin korvakoruja räikeämpi. Päätin pyytää korotusta palkkiooni.”
Liekit Berliinissä
tuntui minusta jäljitelmältä. Se oli yhtä aito kuin juttuun sekaantuneen jumalaisen
tähtinäyttelijän kiinnostus Bernhard Gunthoria kohtaan.
Philip
Kerr: Liekit Berliinissä
Atena 2012, 304 s.
Suomentanut Jukka
Jääskeläinen
Päällys
Jussi Karjalainen
Englanninkielinen alkuteos The
March Violets 1989
Joo, dekkarin sävy oli vähän sekava. Huumori ja synkkenevä tunnelma vetivät eri suuntiin, ja kielikuvat olivat tarpeettoman räikeitä. Jäljitelmällisyys syntyi ehkä tarpeettomien yksityiskohtien kautta. Kerr ei ikään kuin luota virittämäänsä tarinaan ja sen maailmaan, vaan työntää lukijan eteen tavattomasti (aivan oikeita) ilmiöitä Kolmannesta valtakunnasta. Dekkari ei ollut aito Ellroy, mutta se oli silti enempi minun makuuni kuin moni muu, ehkä juuri erikoisen ympäristönsä ja hallitsevan noir-teemansa vuoksi.
VastaaPoistaAh, Ilse Rudel! "Hänellä oli sellainen vartalo, josta oli saattanut vain uneksia sentyyppisessä unessa, jonka näkemisestä oli usein unelmoinut."
Kävin juuri lukemassa bloggauksesi tästä kirjasta, en ollut huomannut sitä aiemmin. Kirjan ns. huumori häiritsi minun lukemistani pahasti. Ilmeisesti jatko-osat ovat parempia?
PoistaSeuraava osa on sävyltään eheämpi, noirimpi ja siten parempi. Kolmatta osaa en ole lukenut.
PoistaKiitos! Vaikuttaa paremmalta.
PoistaPuit hienosti sanoiksi tämän kirjan heikkoudet. Ei tämä iskenyt minuunkaan niin hyvin kuin odotin. Ehkä pitäisi antaa seuraaville osille mahdollisuus...
VastaaPoistaKiitos! Juhan kommentista edellä voisi päätellä, että ehkä seuraavia osia voisi kokeilla.
PoistaTunnustusta löytyy blogistani.
VastaaPoistaKiitos, käyn katsomassa.
Poista