Haudattu
jättiläinen
sijoittuu myyttisen kuningas Arthurin jälkeiseen aikaan. Vanha pariskunta
Beatrice ja Axl lähtee vaeltamaan kohti kauan sitten heidät jättäneen poikansa
kylää. Beatrice ja Axl ovat kelttejä. Matkalla he tapaavat soturi Wistanin,
Arthurin veljenpojan ritari Gawainin ja nuoren pojan Edwinin, joiden kanssa
heidän matkansa ja kohtalonsa kietoutuvat yhteen. Wistan ja Edwin ovat sakseja.
Ritari Gawainin ruostuneine haarniskoineen koin humoristiseksi hahmoksi.
Seutua vaivaa kummallinen unohtamisen tauti,
joka vie ihmisten muistot. Keltit kutsuvat sitä sumuksi. Maailma on
sadunomainen lohikäärmeineen, jättiläisineen ja keijuineen (keijut ovat
ilkeitä).
Haudatun
jättiläisen teemat
ovat suuria: muistot, muukalaisviha, vieraan pelko, kosto. Muistojen
menettäminen on kohtalokasta sekä ihmiselle että yhteisölle. Toisaalta
muistaminen voi johtaa koston kierteeseen. Joskus
tarina tuntui riipaisevan ajankohtaiselta.
”Linnoitus voi kestää monta päivää, ehkä peräti viikon tai pari. Mutta ihmiset tietävät, että kohtaavat lopussa surmansa. He tietävät, että pienokaiset heidän sylissään ovat ennen pitkää verisiä leikkikaluja, joita potkitaan ympäri kiveyksiä. He tietävät, koska ovat nähneet saman siellä mistä pakenivat.”
Edellä
kuvaamani
vaikuttaa hyvältä, mutta… Myyttisen tarinan kirjoittaminen on vaikeaa, niin
vaikeaa, että se ei ole onnistunut edes Ishiguron tasoiselta kirjailijalta.
Hänen aikaisemmissa kirjoissaan (esimerkiksi Ole luonani aina) oli alusta
alkaen erityinen tunnelma. Tämä kirja nimenomaan tarvitsisi oman salaperäisen
tunnelmansa, mutta se puuttuu. Jotkut kohdat ovat suorastaan pitkäveteisiä ja
joissakin kohdissa hymähtelin, kun yliluonnollisten ainesten yhdistäminen
muuhun kerrontaan ei onnistunut lainkaan. Olin pettynyt.
Kirjan viimeinen luku on kaunis ja koskettava,
vaikka sen tapahtumat olivatkin odotettavissa. Viimeinen luku hieman paikkaa Haudatun jättiläisen jättämää
vaikutelmaa.
Kazuo
Ishiguro: Haudattu jättiläinen
Suomentanut Helene Bützow
Tammen
Keltainen kirjasto 2016, 378 s.
Englanninkielinen
alkuteos The Buried Giant 2015
Höh, ettet niin innostunut. Minä ostin tämän silloin kun kirja juuri ilmestyi, mutta se on odotellut lukuvuoroaan siitä saakka. Ole luonani aina on yksi parhaita koskaan lukemiani kirjoja, mutta Pitkän päivän illasta taas en niin häkeltynyt... Kyllä tämäkin vuoroonsa tulee, täytyy testata, mitä pidän.
VastaaPoistaSinun täytyy lukea Haudattu jättiläinen itse. Siitä on kovin erilaisia mielipiteitä blogeissa. Petyin osittain siksi, että olen pitänyt niin paljon Ishiguron aiemmasta tuotannosta, erityisesti kirjoista Ole luonani aina ja Me orvot.
PoistaLoppu on tosiaankin kaunis. Tässä oli huumoriakin, esimerkiksi juuri tuossa ruostuneessa sotisovassa ja vuohen taluttelussa.
VastaaPoistaTulkitsin fantasiakohdat tuon ajan ihmisten maailmankuvan ja uskomusten tuotteeksi, tosin kyllähän siinä aivan tosissaan käytiin taruolennon kimppuunkin ja lautturikin oli totista totta. Ehkä kaikkea ei pitäisi tulkitakaan, vaan antaa mennä vaan.
Pitkän päivän ilta on mielessäni ehjempänä kokonaisuutena, mutta tästä jäi jotain pysyvää pohdinnan aihetta, esimerkiksi oman avioliiton peilailuun ja anteeksiannon merkitykseen isommissakin mittakaavoissa. Pystyvätkö ihmiset siihen?
Tuo pitkä avioliitto ja luottamus siinä olikin yksi kirjan monista teemoista.
PoistaVitsit miten pettymys tämä oli minullekin. Odotin paljon enemmän. Pidin tässä kyllä monistakin asioista (ja etenkin loppu oli todella hyvä!), mutta sitten suorastaan inhosin montaa muuta. Etenkin fantasiaelementtien käyttäminen oli hirveän päälleliimatun oloista, kuten sinäkin toteat. No, aina ei voi onnistua, ei edes Ishiguro.
VastaaPoistaKävin nyt lukemassa sinun postauksesi ja tosiaan olemme tästä kirjasta varsin samaa mieltä. Jos et ole lukenut Ishiguron romaania Me orvot, niin sitä suosittelen lämpimästi.
PoistaOlihan tässä runsaanlaisesti näyttämöllä rooleja ja rekvisiittaa sulateltavaksi. Seikka, joka ei edesauttanut eheän lukukokemuksen muodostumista.
VastaaPoistaMutta taidokkaasti ja lempeästi Ishiguro on luonut kertomuksen pitkästä yhteisestä elämäntaipaleesta, jonka säröt on eheytetty, sumuun unohtuneet ja joka kantaa. Erik H. Eriksonin elämänkaariteoriaa hipoen eletty elämä on hyväksytty ja eheytetty tarinaksi siedettävään muotoon...
Vanhan pariskunnan yhteinen tarina olikin tässä parasta.
Poista