Zwei Sekunden
on ollut tänä vuonna myyntimenestys Saksassa. Kirja alkaa pommiattentaatilla,
joka kohdistuu liittokansleria ja Venäjän presidenttiä kuljettavaan autosaattueeseen.
Seuraavaksi alkaa kuolla liittokanslerinviraston henkilökuntaa. Liittokansleria
ei mainita nimeltä, eikä myöskään presidenttiä. Kuvaukset vastaavat mielikuvaa,
joka julkisuuden kautta on syntynyt virkojen tämänhetkisistä haltijoista.
Liittokanslerista käytetään jopa muutaman kerran nimitystä Mutti.
Kirjaa
markkinoidaan trillerinä, mutta trilleriksi se on aika hidas. Alussa on
toimintaa, mutta sitten jämähdetään pitkäksi aikaa poliisitutkintaan, kunnes
lopussa taas tapahtuu. Esimerkiksi Ilkka Remeksen trillereissä on paljon
enemmän toimintaa.
Rikosten
varsinaiset tutkijat eivät saa aikaan mitään. Hampurista Berliinin poliisiin
siirtynyt kovamaineinen rikosylikomisario de Bodt saa vapaat kädet tehdä omia
tutkimuksiaaan kahden avustajansa kanssa. Heidän ryhmänsä on ainoa, jonka työ
tuottaa tulosta. De Bodt tuntuu välillä aavistavan rikollisten toimet liiankin
hyvin. Kollegat ovat hänelle kateellisia ja pitävät häntä ylimielisenä. De Bodt
siteeraa mielellään filosofeja. Hänen suosikkinsa on Hegel.
Venäläiset
tekevät omia tutkimuksiaan, joissa otteet ovat rajumpia kuin saksalaisilla.
Heitä johtavalla Merkowilla on omiensa joukossa samantyyppinen
asema kuin de Bodtilla. Miehet päätyvät kunnioittamaan toisiaan.
Lukijalle
vilautetaan välillä lyhyesti operaatioiden suunnittelijan ja toteuttajan
keskusteluja, jolloin selviää, että tekojen takana eivät ole tšetšeenit
tai ukrainalaiset tai muut vastaavat epäillyt. Vaikka lukija tietää syyllisestä
jotakin, niin lopussa on häneen liittyvä yllätys, joka rikosten raakuudesta
huolimatta sai ainakin minut (ja ehkä
myös muut pohjoismaalaiset) hymyilemään.
Christian V. Ditfurth: Zwei
Sekunden
carl’s books 2016, 459 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olisi mukava kuulla, mitä mieltä olet.