torstai 29. joulukuuta 2016

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Haudattu jättiläinen sijoittuu myyttisen kuningas Arthurin jälkeiseen aikaan. Vanha pariskunta Beatrice ja Axl lähtee vaeltamaan kohti kauan sitten heidät jättäneen poikansa kylää. Beatrice ja Axl ovat kelttejä. Matkalla he tapaavat soturi Wistanin, Arthurin veljenpojan ritari Gawainin ja nuoren pojan Edwinin, joiden kanssa heidän matkansa ja kohtalonsa kietoutuvat yhteen. Wistan ja Edwin ovat sakseja. Ritari Gawainin ruostuneine haarniskoineen koin humoristiseksi hahmoksi.

Seutua vaivaa kummallinen unohtamisen tauti, joka vie ihmisten muistot. Keltit kutsuvat sitä sumuksi. Maailma on sadunomainen lohikäärmeineen, jättiläisineen ja keijuineen (keijut ovat ilkeitä).

Haudatun jättiläisen teemat ovat suuria: muistot, muukalaisviha, vieraan pelko, kosto. Muistojen menettäminen on kohtalokasta sekä ihmiselle että yhteisölle. Toisaalta muistaminen voi johtaa koston kierteeseen. Joskus tarina tuntui riipaisevan ajankohtaiselta.
”Linnoitus voi kestää monta päivää, ehkä peräti viikon tai pari. Mutta ihmiset tietävät, että kohtaavat lopussa surmansa. He tietävät, että pienokaiset heidän sylissään ovat ennen pitkää verisiä leikkikaluja, joita potkitaan ympäri kiveyksiä. He tietävät, koska ovat nähneet saman siellä mistä pakenivat.”
Edellä kuvaamani vaikuttaa hyvältä, mutta… Myyttisen tarinan kirjoittaminen on vaikeaa, niin vaikeaa, että se ei ole onnistunut edes Ishiguron tasoiselta kirjailijalta. Hänen aikaisemmissa kirjoissaan (esimerkiksi Ole luonani aina) oli alusta alkaen erityinen tunnelma. Tämä kirja nimenomaan tarvitsisi oman salaperäisen tunnelmansa, mutta se puuttuu. Jotkut kohdat ovat suorastaan pitkäveteisiä ja joissakin kohdissa hymähtelin, kun yliluonnollisten ainesten yhdistäminen muuhun kerrontaan ei onnistunut lainkaan. Olin pettynyt.

Kirjan viimeinen luku on kaunis ja koskettava, vaikka sen tapahtumat olivatkin odotettavissa. Viimeinen luku hieman paikkaa Haudatun jättiläisen jättämää vaikutelmaa.

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen
Suomentanut Helene Bützow
Tammen Keltainen kirjasto 2016, 378 s.
Englanninkielinen alkuteos The Buried Giant 2015

8 kommenttia:

  1. Höh, ettet niin innostunut. Minä ostin tämän silloin kun kirja juuri ilmestyi, mutta se on odotellut lukuvuoroaan siitä saakka. Ole luonani aina on yksi parhaita koskaan lukemiani kirjoja, mutta Pitkän päivän illasta taas en niin häkeltynyt... Kyllä tämäkin vuoroonsa tulee, täytyy testata, mitä pidän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinun täytyy lukea Haudattu jättiläinen itse. Siitä on kovin erilaisia mielipiteitä blogeissa. Petyin osittain siksi, että olen pitänyt niin paljon Ishiguron aiemmasta tuotannosta, erityisesti kirjoista Ole luonani aina ja Me orvot.

      Poista
  2. Loppu on tosiaankin kaunis. Tässä oli huumoriakin, esimerkiksi juuri tuossa ruostuneessa sotisovassa ja vuohen taluttelussa.

    Tulkitsin fantasiakohdat tuon ajan ihmisten maailmankuvan ja uskomusten tuotteeksi, tosin kyllähän siinä aivan tosissaan käytiin taruolennon kimppuunkin ja lautturikin oli totista totta. Ehkä kaikkea ei pitäisi tulkitakaan, vaan antaa mennä vaan.

    Pitkän päivän ilta on mielessäni ehjempänä kokonaisuutena, mutta tästä jäi jotain pysyvää pohdinnan aihetta, esimerkiksi oman avioliiton peilailuun ja anteeksiannon merkitykseen isommissakin mittakaavoissa. Pystyvätkö ihmiset siihen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo pitkä avioliitto ja luottamus siinä olikin yksi kirjan monista teemoista.

      Poista
  3. Vitsit miten pettymys tämä oli minullekin. Odotin paljon enemmän. Pidin tässä kyllä monistakin asioista (ja etenkin loppu oli todella hyvä!), mutta sitten suorastaan inhosin montaa muuta. Etenkin fantasiaelementtien käyttäminen oli hirveän päälleliimatun oloista, kuten sinäkin toteat. No, aina ei voi onnistua, ei edes Ishiguro.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävin nyt lukemassa sinun postauksesi ja tosiaan olemme tästä kirjasta varsin samaa mieltä. Jos et ole lukenut Ishiguron romaania Me orvot, niin sitä suosittelen lämpimästi.

      Poista
  4. Olihan tässä runsaanlaisesti näyttämöllä rooleja ja rekvisiittaa sulateltavaksi. Seikka, joka ei edesauttanut eheän lukukokemuksen muodostumista.

    Mutta taidokkaasti ja lempeästi Ishiguro on luonut kertomuksen pitkästä yhteisestä elämäntaipaleesta, jonka säröt on eheytetty, sumuun unohtuneet ja joka kantaa. Erik H. Eriksonin elämänkaariteoriaa hipoen eletty elämä on hyväksytty ja eheytetty tarinaksi siedettävään muotoon...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vanhan pariskunnan yhteinen tarina olikin tässä parasta.

      Poista

Olisi mukava kuulla, mitä mieltä olet.