Katukiviä on
Helsinki-kirja. Siinä elävät Hakaniemi, Kallio ja Sörnäinen vuokrakasarmeineen.
Tuomiokirkkoa ympäröivä empirekeskusta. Rautatieasema, Mannerheimintie ja
Primulan kahvila (jota ei enää ole), Kansallismuseo. Värit vaihtuvat violetista
vihreään ja oranssiin. Mereltä tuulee. Lokit kirkuvat.
Katukiviä
on täyttä kaupunkiromantiikkaa. Välillä tulee mieleen nuori Mika Waltari.
Kaupunki on kaunis, kuten talonmies Multanen sairasvuoteellaan ymmärtää.
”Hän näki auringon vinona virtana kohisevan takapihalle. Se täytti hänen pihansa liikkuvalla valolla. Se pehmensi vuokrakasarmien kovan rappauksen. Teki tehtaanpiipuista terävine särmineen ja jyrkkine kulmineen pehmeitä tummia kultapölypilareita, jokainen tiili väreili pehmeästi.”
Kaupungissa
ihmiset elävät elämäänsä. Ahdistunut lisensiaatti harhailee öisillä kaduilla
tuskaillen väitöskirjaansa. Työläistyttö ja ylioppilaspoika joutuvat tekemään
elämänsä vaikeimman ratkaisun. Rähjäinen lehdenjakajamummo haaveilee Grimbergin
Kansojen historiasta.
Kaikki tallaavat katukiviä. Joskus kivet kimaltavat kosteina, joskus ne
tanssivat kirkkaanpunaisina, mutta joskus ne ovat sinisenmustia ”kuin vanhan
eläimen keuhkot”.
Poimin tämän novellikokoelman luettavakseni
YLEn ja kirjabloggaajien viimevuotisesta 101 kirjaa -projektista, jossa se
edusti vuotta 1959. Projektiin kuuluva kirjoitus Katukivistä
löytyy blogista Oksan hyllyltä.
Anders Cleve: Katukiviä
Suomentanut Pentti Saarikoski
Otava 1984, 159 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Gatstenar 1959
***********
Helmet-haaste: kohta 5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla
synnyit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olisi mukava kuulla, mitä mieltä olet.