Mercè Rodoreda: La calle de las Camelias

 

Mercè Rodoreda on espanjalainen klassikkokirjailija. Yhteisniteessä on kaksi hänen arvostetuinta teostaan: La plaza del Diamante (Timanttiaukio) ja La calle de las Camelias (Kameliakatu). La plaza del Diamante on suomennettu. Sen olen lukenut vuosia sitten jo ennen suomennoksen ilmestymistä. Romaania La calle de las Camelias ei ole jostain syystä suomennettu. Rodoreda kirjoitti katalaaniksi, ja ainakin näiden kahden kirjan tapahtumat on sijoitettu Barcelonaan.

Päähenkilö on Cecilia, joka kertoo itse tarinaansa. Hänet löydettiin vauvana hylättynä yhden Kameliakadun talon portin eteen. Nimi Cecilia oli kirjoitettu ruokalappuun kiinnitettyyn paperinpalaan. Talon omistajapariskunta päätti ottaa tytön omakseen. Heillä ei ollut lapsia ja he olivat jo sen ikäisiä, että olivat hylänneet lapsitoiveensa. Ceciliaa rakastettiin ja kohdeltiin hyvin, mutta hän olisi halunnut tuntea biologiset vanhempansa. Varsinkin isää hän kaipasi. Hän jopa karkaili.

Lopullisesti Cecilia lähti sisällissodan jälkeen noin 15-vuotiaana. Hän lähti lapsuuden aikaisen ystävänsä Eusebion mukaan, ei sanonut kasvattivanhemmilleen mitään, eikä palannut koskaan. Eusebio asui slummissa surkeassa hökkelissä. Hän oli ensimmäinen Cecilian miehistä. Seuraava oli naapurimökin Andrés, kun Eusebio joutui vankilaan. Andrés kuoli keuhkotautiin, ja sen jälkeen Cecilia yritti elättää itsensä ompelutöillä, mutta ei onnistunut.

Cecilia eli elämäänsä miesten kustantamana. Yhden kanssa hän asui pari vuotta. Muutama naimisissa oleva kustansi hänelle asunnon. Aina ennen pitkää tuli ongelmia, väkivaltaa, mustasukkaisuutta, kiusaamista. Onnenpotku oli rikas arkkitehti, joka oli ilmeisesti oikeasti rakastunut, tunsi Ceciliasta vastuuta ja lahjoitti hänelle oman talon suhteen loppuessa. Ceciliasta tuli varakas, mutta hän jatkoi elämäntyyliään. Hän kaipasi koko ajan jotakin, mutta ei tiennyt itsekään, mitä. Tausta hylättynä lapsena oli tehnyt hänestä juurettoman. Kun hän lopulta pääsi täyttämään pitkäaikaisen toiveensa eli sai miesystävältään lipun Liceoon oopperaan, hän ei viihtynytkään ja lähti väliajalla pois.

”Allí dentro nada había que fuera mío, y fuera estaban la calle y el aire.”

(Tuolla sisällä ei ollut mitään mikä olisi minun, ja ulkona olivat katu ja ilma.)

Kirjasta tekee erityisen tyyli, joka on minusta samanlainen kuin Timanttiaukiossa. Sitä on vaikea selittää, mutta se on tavallaan yksinkertainen, saa tuntemaan, että Cecilia ei itsekään ymmärrä, mitä tapahtuu ja miksi. Pitkän aikaa hän vain ottaa vastaan, mitä tulee. Yhdessä vaiheessa hän luulee, että on tulossa hulluksi.

Cecilia ei kuvaile ulkonäköään, mutta miesten reaktioiden perusteella on selvää, että hänen täytyy olla tyrmäävän hyvännäköinen. Ainoastaan hymykuoppansa hän mainitsee moneen kertaan.

Kukista täytyy vielä kirjoittaa. Ne ovat tärkeitä. Cecilia asui Kameliakadulla ja hänen kasvattivanhemmillaan oli kaunis puutarha. Kasvatti-isä vei ensi töikseen vauvan katsomaan neilikoita ja ruusuja. Slummissa Cecilian hökkelin edessä kasvoi kärsimyspassio. Andrés herätti Cecilian huomion pitämällä orvokkeja ikkunallaan. Cecilian ainoa ystävä Paulina asui talossa, jota ympäröivät liljat. Paulinaakin elätti naimisissa oleva mies. Kun Cecilia asui kerrostaloissa, hän haki kosketusta kasveihin vaikka Las Ramblasin lehmuksista tai kahvilan saniaisista. Lopulta hänen talossaan oli iso puutarha, jota hän pääsi muokkaamaan haluamallaan tavalla.

Mercè Rodoreda: La calle de las Camelias
Espanjaksi kääntänyt José Battló
Edhasa 2008, 245 s.
Katalaaninkielinen alkuteos El carrer de les Camèlies 1966

***********

La calle de las Camelias on ensimmäinen kirja Helmet-haasteen kohtiin 47.–48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilöt. Toinen kirja, jossa on Cecilia, on varattuna.