Luin tätä kirjaa harvinaisen
hitaasti. Alussa oli hankaluuksia hahmottaa, kuka oli kenenkin
serkku/lapsi/äiti, mutta ihmisten suhteet toisiinsa selvisivät pikkuhiljaa.
Toinen lukemista hidastanut seikka oli runsas historia-aineisto. Välillä tuntui,
että luin kirjaa Viron historiasta, enkä kaunokirjallista teosta.
Edellä oleva ei ole moite. Pidin
kirjasta loppua kohti aina enemmän.
Kirjassa liikutaan kahdella
aikatasolla, 1940-luvulla saksalaisten vallattua Viron ja 1960-luvulla Viron
neuvostotasavallassa. Kolmesta päähenkilöstä läheisimmäksi tuli Juudit. Hän oli
naimisissa Edgarin kanssa ja Oksasen jälkisanojen mukaan Edgar on varsinainen
päähenkilö. Edgar menestyi missä yhteiskuntajärjestelmässä tahansa, vaikka ei
niin hyvin kuin olisi halunnut. Muita ihmisiä hän käytti omana materiaalinaan
ja hänen ympärillään ihmisille kävi huonosti. Hänen serkkunsa Roland oli aivan
toisenlainen. Roland ei ajatellut itseään, vaan toimi Viron puolesta.
Edgarin kaltaisia ihmisiä on aina
olemassa. Osa Edgarin haaveista tuntuu tällä hetkellä hyvinkin ajankohtaisilta.
”‒ ‒ , hänellä olisi avaimet kaikkiin huoneisiin, viestintäkeskukseen, filmiarkistoon ja kellareihin. Jokaisen yötä myöten säksättävän kaukokirjoittimen sylkemä viesti olisi hänen. Kaikkien kansalaisten elämät. Jokainen puhelinkeskustelu. Jokainen kirje. Jokainen liike. Jokainen suhde. Jokainen ura. Jokainen elämä.”
En ollut lukenut kirjasta yhtään arvostelua
tai blogikirjoitusta. Kuitenkaan en ollut voinut välttyä tiedolta, että kirjan
nimi johtuu siitä, että saksalaiset söivät kyyhkysiä. Mutta Virosta hävisi
muutakin kuin kyyhkyset. Ihmiset muuttuivat, kuten Juudit.
Kun Juuditilla oli vielä kaikki
hyvin, kuvaus hänen rakkaudestaan on kovin kaunis, vaikka sen kertoo Edgar.
”Nainen nousee autoon, auton sisällä syttyy yksityisiin hetkiin kuuluva valo ja autossa odottava mies nostaa kätensä naisen olkapäille, kohottaa kämmenensä koskettaakseen naisen hiuksia, korvalehteä ja heidän autonsa valo pimentää kadulta päivän, siitä tulee majakka keskelle mustaa merta eivätkä he edes huomaa sitä, koska he eivät näe ympäröivää maailmaa, he eivät tarvitse sitä, vaan sytyttävät toisensa, mies koskettaa naisen korvalehteä, valo syttyy, heidän valonsa.”
(Kirjoitin juttuni ensin ja luin
muiden blogikirjoituksia vasta sitten ja huomasin, että moni on lainannut juuri
tuota samaa kohtaa kuin minäkin. Vaikuttavaa.)
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
Like 2012, 366 s
Siivoiln kirjahyllyäni ja huomasin, että mullahan on tämä kirja itselläni. Vau. Pitää lukea se pian =)
VastaaPoistaKannattaa lukea! Minä sain tämän kirjastosta, kun palautusautomaatilla edelläni ollut palautti kirjan.
PoistaMielenkiintoista - sain itse kirjan jo joululahjaksi mutta olen halunnut ottaa etäisyyttä, kun arvioita tuli luettua enkä siten ole vieläkään lukenut.
VastaaPoistaArvioissa on juuri tuo vika, että ne saattavat vaikuttaa omaan lukukokemukseen. Siksi minä vältin arvioita ennen kirjan lukemista.
PoistaTuo on kyllä vaikuttava kohta. Itsekin lainasin sitä. Oksasen kieltä kauneimillaan. Minä pidin kovasti tästä, erityisesti nautin siitä, miten Oksanen oli kirjansa rakentanut. Pienien vihjeiden kautta aukesi aina jotain uutta päähenkilöistä ja heidän maailmastaan.
VastaaPoistaSinun kirjoituksesi olikin yksi niistä, joita luin oman juttuni kirjoittamisen jälkeen. Minusta tuntuu, että Kun kyyhkyset katosivat pitäisi lukea jonkin ajan kuluttua uudelleen.
Poista