Patrick Modiano: Jotta et eksyisi näillä kulmilla

Modianon teoksen päähenkilö on Modianon itsensä ikäinen kirjailija nimeltään Jean Daragane. Daragane on kadottanut osoitekirjansa ja saa sen takaisin mieheltä, joka tuntuu hänestä välillä uhkaavalta ja jonka tarkoitusperistä hän ei saa selvää.

Kadonnut ja palannut osoitekirja on vain lähtökohta Daraganen muistoihin. Nimi ja muisto kerrallaan hän palaa vuosikymmenten takaisiin tapahtumiin lapsuuteensa saakka. Hän ei tiedä itsekään, mikä muisto on oikea ja mikä on kuvitelmaa, vai onko muisto vain uni. Ovatko muistot muuntuneet? Miksi hän on torjunut jotkut muistot vuosien ajan?

Aihe ei ole uusi Modianolle, eikä muutenkaan kirjallisuudessa, mutta kerroksellinen käsittelytapa on kiehtova. Upposin alusta alkaen vihjauksiin ja viittauksiin ja halusin tietää, mikä arvoitus on kaiken takana. Tunnelma on unenomainen, tai ehkä paremmin tunnelmaa kuvaa vertaaminen Michelangelo Antonionin elokuviin.

Pidin tästä kirjasta. Sitä lukiessa ei kannata kiirehtiä. Minäkin palasin välillä muutaman sivun taaksepäin lukeakseni ne rauhallisemmin uudelleen, samaan tahtiin, jossa kirja kulkee.

Patrick Modiano: Jotta et eksyisi näillä kulmilla

Suomentanut Lotta Toivanen

WSOY 2015, 136 s.

Ranskankielinen alkuteos Pour que tu ne te perdes pas dans le quartier 2014

Anja Snellman: Lähestyminen

Olen pitänyt Anja Snellmanin kirjojen kielestä Sonja O:sta lähtien. Snellman kirjoittaa kaunista kieltä.

Lähestymisen päähenkilö on terapeutti, joka tuo mieleen Snellmanin itsensä, vaikka kuinka yrittäisi välttää mielleyhtymää. Terapeutti työskentelee huumeklinikka Titanicilla, jossa hänen asiakkaanaan on muuan moniongelmainen Ile. Ile jää kirjan edetessä sivuhenkilöksi, kun terapeutti itse on esillä. Hän pääsee lopulta irti omasta vanhasta traumastaan. Ennemminkin luopuu kuin lähestyy.

Lähestyminen on sivumäärältään pieni kirja, johon on ahdettu paljon asioita. Terapeutin perhehistoria. Kreeta ja asuminen siellä. Meri. Varsinkin meri, jota voi katsella Hakaniemen rannasta ja jonka välimerellisessä vedessä voi sukeltaa ja joka antoi nimensä lapselle, jota ei tullut. Mereen hukutaan, jää sulaa mereen. Yhteys Ilen tarinaan on hatara, vaikka hänen toinen nimensä onkin Zorbas.

Edellinen lukemani Snellmanin romaani oli Lemmikkikaupan tytöt. Se oli hieno. Siihen verrattuna Lähestyminen on välityö, pieni kirja.

Anja Snellman: Lähestyminen

WSOY 2016, 143 s.

Arvostelukappale

Marguerite Yourcenar: Hadrianuksen muistelmat

Nykyisin ilmestyy paljon romaaneja, joissa kirjailija yrittää mennä jonkun todellisen henkilön pään sisään ja kirjoittaa hänestä minämuodossa. Samaa on tehty ennenkin. Marguerite Yourcenarin Hadrianuksen muistelmat on ilmestynyt vuonna 1951. Hadrianuksen muistelmat oli Yourcenarin kansainvälinen läpimurtoteos, vaikka hän oli aloittanut kirjailijana kolme vuosikymmentä aiemmin.

Kirjan lopussa on liite, jossa on Yourcenarin muistiinpanoja kirjoittamisen ajalta. Hän oli suunnitellut tätä teosta jo 1920-luvulla, mutta tuhosi silloin kirjoittamansa. Aihe kulki hänen mukanaan vuosikaudet, kunnes hän koki tuntevansa elämää tarpeeksi voidakseen kirjoittaa näkökulmasta, jossa kuoleva keisari arvioi itseään ja toimintaansa. Toisessa liitteessä Yourcenar kertoo käyttämästään lähdekirjallisuudesta. Listaus on vaikuttava.

Hadrianus oli Rooman keisari vuosina 117-138. Hänen aikanaan Rooma oli laaja, Britanniasta Lähi-Itään ja Egyptiin, vaikka Hadrianus luopui joistakin alueista rajojen rauhoittamiseksi. Monille hänen nimensä lienee tuttu Englannin ja Skotlannin rajalle rakennetusta Hadrianuksen vallista. Hadrianuksen aikana valtakunta oli kohtuullisen rauhallinen, ja yksi Yourcenarin painotuksista onkin esittää Hadrianus rauhantekijänä. Tosin hänen hallituskautensa lopussa oli tuhoisa juutalaiskapinan tukahduttaminen (arvioiden mukaan yli puoli miljoonaa kuollutta).

Toinen painopiste on Hadrianuksen suuressa rakkaudessa Antinousissa. Nuori Antinous oli Hadrianuksen rakastaja muutaman vuoden. Hän hukkui Niiliin joko taparturmaisesti tai itsemurhan tehneenä. Yourcenar on valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon. Hadrianus korotti Antinousin jumalaksi ja perusti hänen kuolinpaikalleen kaupungin, Antinoupoliin, jota ei ole enää olemassa.

Vaikka muistelmat ovat minämuotoiset, Hadrianus jää jotenkin etäiseksi. Teksti on kuivakasta ja toteavaa. Tosin suomennoksella saattaa olla siihen osuutta. Ainakin monet lauserakenteet ovat kömpelöitä. Lähimmäs Hadrianusta päästään aivan kirjan lopussa. Saavutuksistaan huolimatta keisari toteaa paljon jääneen tekemättä. Kuolemaa hän lähestyy rauhallisesti. Kirjan viimeinen kappale perustuu Hadrianuksen kirjoittamaksi oletettuun runoon.

”Pieni sielu, hento ja häilyvä sielu, ruumiini seuralainen, joka oli sinun vieraanasi, sinä laskeudut kalpeille, koville ja paljaille seuduille, missä saat luopua aikaisemmista iloista. Katsokaamme vielä hetkinen yhdessä näitä tuttuja rantoja, esineitä, joita varmaankaan emme enää tule näkemään… Yrittäkäämme astua silmät auki kuolemaan…”

Marguerite Yourcenar: Hadrianuksen muistelmat

Suomentanut Reino Hakamies

WSOY 1984, 3. painos, 330 s. (1. suomenkielinen painos 1953)

Ranskankielinen alkuteos Mémoires d’Hadrien 1951

Ankka vailla menneisyyttä

Sarjakuva Ankka vailla menneisyyttä perustuu Aki Kaurismäen elokuvaan Mies vailla menneisyyttä. Piirrokset ovat Giorgio Cavazzanon ja käsikirjoitus Kari Korhosen.

Ankka vailla menneisyyttä seuraa elokuvaa tunnollisesti, ja minusta hyvin onnistuneesti. Kun pääosassa on Aku Ankka, eikä hiljainen suomalainen mies, eroja tietysti on viihteellisempään suuntaan. Kaurismäeltä lähtöisin oleva humaanisuus ja henkilöiden välinen solidaarisuus on onneksi säilynyt.

Kirjassa on muitakin tarinoita, jotka kaikki liittyvät elokuviin. Maltan Ankka on versio Maltan haukasta. Sen on käsikirjoittanut ja piirtänyt Kari Korhonen. Maltan Ankassa on enemmän eroja taustalla olevaan elokuvaan kuin Ankassa vailla menneisyyttä, mutta pidin siitäkin. Sen sijaan Mikki Hiiri ja Nykypäivän ihana elämä ei ollut aivan yhtä onnistunut. Tarinaan oli ympätty tärkeään osaan hahmo, josta en pitänyt. Ihana elämä on italialaista tuotantoa, piirtäjänä Paolo Mottura. Kahdessa tarinassa toimittaja Sulo Suvio seikkailee Oscar-gaalassa ja Cannesin elokuvajuhlilla. Ne ovat tyyliltään perinteistä ankkakohellusta, mutta kuuluisien elokuvahahmojen keskellä.

Tarinoiden väliin on sijoitettu lyhyitä tekijöiden haastatteluja. Esipuheena on Filmihullu-lehden päätoimittajan Lauri Timosen kirjoitus Ankkalinnan yö Kaurismäen ja ankkamaailman yhtäläisyyksistä. Niitä tosiaan on, vaikkei heti uskoisi.

Parasta tässä kirjassa on nimitarina Ankka vailla menneisyyttä. Juuri tänään luin uutisista, että Aki Kaurismäen seuraava elokuva Toivon tuolla puolen on valittu Berliinin elokuvajuhlien kilpasarjaan. Elokuvan Suomen ensi-iltaa odotellessa voi palata Mies vailla menneisyyttä -filmin tunnelmaan vaikka sarjakuvakirjan avulla.

Giorgio Cavazzano, Aki Kaurismäki, Kari Korhonen: Ankka vailla menneisyyttä

Sanoma Media 2016, 160 s.

Naisten aakkoset: J

 Naisten aakkosten J:n kysymykset ovat samat kuin ennen:

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?
2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?
3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Vastaukset tähän löytyivät helposti.

1. Jane Austen. En aloittanut aakkosia Austenilla, vaan Astrid Lindgrenillä, joten Jane Austen tulee nyt J:ssä. Kuvassa ovat hyllyssäni olevat Austenin teokset. Muistakin pidän, mutta Ylpeys ja ennakkoluulo on rakkain.
2. Jeanne Moreau. J:hin oli tarjolla monta hyvää näyttelijää, mutta Jeanne Moreau on ylitse muiden. Jules ja Jim, Yö, Morsian pukeutui mustaan ja monta muuta hienoa elokuvaa, jotka eivät olisi yhtä hienoja ilman Jeanne Moreauta.
3. a) Maria Jotuni. Tässä on taas yksi nolo tunnustus. Olen nähnyt kauan sitten Jotunin näytelmän Kultainen vasikka Kansallisteatterissa. Siinä onkin ainoa kosketukseni Jotuniin. Huojuvasta talosta kuulemani perusteella en aio tarttua siihen, mutta Jotunilla on paljon tunnettuja näytelmiä ja novelleja. Niihin voisin tutustua.

Aakkossarja tähän asti: A, B, C, D, E, F, G, H, I.

Christian V. Ditfurth: Zwei Sekunden

Zwei Sekunden on ollut tänä vuonna myyntimenestys Saksassa. Kirja alkaa pommiattentaatilla, joka kohdistuu liittokansleria ja Venäjän presidenttiä kuljettavaan autosaattueeseen. Seuraavaksi alkaa kuolla liittokanslerinviraston henkilökuntaa. Liittokansleria ei mainita nimeltä, eikä myöskään presidenttiä. Kuvaukset vastaavat mielikuvaa, joka julkisuuden kautta on syntynyt virkojen tämänhetkisistä haltijoista. Liittokanslerista käytetään jopa muutaman kerran nimitystä Mutti.

Kirjaa markkinoidaan trillerinä, mutta trilleriksi se on aika hidas. Alussa on toimintaa, mutta sitten jämähdetään pitkäksi aikaa poliisitutkintaan, kunnes lopussa taas tapahtuu. Esimerkiksi Ilkka Remeksen trillereissä on paljon enemmän toimintaa.

Rikosten varsinaiset tutkijat eivät saa aikaan mitään. Hampurista Berliinin poliisiin siirtynyt kovamaineinen rikosylikomisario de Bodt saa vapaat kädet tehdä omia tutkimuksiaaan kahden avustajansa kanssa. Heidän ryhmänsä on ainoa, jonka työ tuottaa tulosta. De Bodt tuntuu välillä aavistavan rikollisten toimet liiankin hyvin. Kollegat ovat hänelle kateellisia ja pitävät häntä ylimielisenä. De Bodt siteeraa mielellään filosofeja. Hänen suosikkinsa on Hegel.

Venäläiset tekevät omia tutkimuksiaan, joissa otteet ovat rajumpia kuin saksalaisilla. Heitä johtavalla Merkowilla on omiensa joukossa samantyyppinen asema kuin de Bodtilla. Miehet päätyvät kunnioittamaan toisiaan.

Lukijalle vilautetaan välillä lyhyesti operaatioiden suunnittelijan ja toteuttajan keskusteluja, jolloin selviää, että tekojen takana eivät ole tšetšeenit tai ukrainalaiset tai muut vastaavat epäillyt. Vaikka lukija tietää syyllisestä jotakin, niin lopussa on häneen liittyvä yllätys, joka rikosten raakuudesta huolimatta sai ainakin minut  (ja ehkä myös muut pohjoismaalaiset) hymyilemään.

Christian V. Ditfurth: Zwei Sekunden

carl’s books 2016, 459 s.

Kuukauden nobelisti Bob Dylan: Muistelmat

Bob Dylanin Muistelmat. Osa 1 alkaa hänen ensimmäisen levytyssopimuksensa solmimisesta. Samaan palataan kirjan lopussa. Muistelmissa on varsinaisesti kolme aihetta: miten Bob Dylanista tuli Bob Dylan, miten hän koki kuuluisuutensa ja asemansa sekä miten syntyi levy Oh Mercy. Tekstissä hypitään välillä tajunnanvirtamaisesti asiasta toiseen. Jos joku hakee tarkkaa kuvausta Bob Dylanin elämänvaiheista, on parempi lukea jonkun muun kirjoittama elämäkerta (niitähän riittää). Jos sen sijaan haluaa tietää, mitä Dylan itse ajattelee, kannattaa lukea Muistelmat. Dylan-faneille tämä kirja on itsestään selvää luettavaa.

Rahattomana New Yorkissa. Dylan kehitti itseään kuuntelemalla musiikkia ja lukemalla. Kirjat ovat minua lähempänä kuin musiikki, joten luin kiinnostuneena hänen valintojaan. Voltaire, Rousseau, Luther. Thukydides. Byron, Shelley, Poe. Ja niin edelleen. Tietysti myös Dylan Thomas. Dylan kirjoittaa lyhyitä kuvauksia folkpiireissä liikkuneista henkilöistä ja arvostamiensa muusikoiden tuotannosta (esimerkiksi Roy Orbison, Hank Williams). Useimmat muut nimet olivat minulle täysin tuntemattomia. Suurimman esikuvansa Woody Guthrien luona hän kävi usein vierailemassa sairaalassa. Rahattomana Dylan haahuili ympäriinsä, nukkui yöt tuttavien sohvilla ja yritti saada jalkansa folkklubien oven väliin. Lopulta hän onnistui pääsemään vakioesiintyjäksi Gaslight-klubille.

Sukupolvensa äänitorvi. Dylan ei pitänyt itseään ”kokonaisen sukupolven äänitorvena, puhemiehenä ja jopa omanatuntona”. Ne olivat muiden häneen kiinnittämiä leimoja. Hän kirjoittaa halunneensa vain laulaa ehdottoman rehellisiä lauluja. Hän koki julkisuuden niin raskaana, että sanoo tehneensä tarkoituksella muutaman huonon levyn, jotta pääsisi rauhaan. Hänen imagonsa muuttui hitaasti, mutta

”Ennen pitkää niskaani sysättiin toisenlaisia anakronismeja – epämiellyttävyydestään huolimatta helpommin siedettäviä, vaikka ne saattoivat vaikuttaa suuremmilta. Legenda, Ikoni, Arvoitus (oma suosikkini oli Buddha eurooppalaisissa vaatteissa) ja muuta vastaavaa, mutta ei se mitään. Sellaiset lisänimet olivat rauhallisia ja vaarattomia, nukkavieruja, helppoja kantaa. Profeetta, Messias, Pelastaja – ne olivat raskaita.”

Oh Mercy. Ainoa levy, jonka tekemistä ja kappaleita Muistelmissa käsitellään, on Oh Mercy vuodelta 1989. Oh Mercy oli arvostelumenestys useiden vähemmän arvostettujen levyjen jälkeen. Dylan levytti Oh Mercyn New Orleansissa uuden tuottajan ja uusien muusikoiden kanssa. Levyn tekemisestä saa aidon tuntuisen kuvan, kun kuhunkin kappaleeseen haetaan sopivaa lähestymistapaa. Ristiriitoja ja erimielisyyksiä syntyi, mutta lopputulokseen Dylan on tyytyväinen.

Alun perin Bob Dylan oli folklaulaja. Jonkinlaista ennakointia on seuraavassa lauseessa:

”Folklaulajat osasivat laulaa muutaman säkeistön mittaisia lauluja, jotka olivat kuin kokonaisia kirjoja.”

Bob Dylan: Muistelmat. Osa 1

Suomentanut Erkki Jukarainen

WSOY 2006, 2. painos, 299 s.

Englanninkielinen alkuteos Chronicles. Volume 1, 2004