Johanna Sinisalo: Linnunaivot

Pidin valtavasti Johanna Sinisalon Finlandia-palkitusta peikkokirjasta Ennen päivänlaskua ei voi (jatkossa Päivänlasku). Siksi on kummallista, että en ole lukenut muita hänen kirjojaan ennen kuin nyt Linnunaivot.

Linnunaivot on kovin kalvakka romaani verrattuna Päivänlaskuun ja sen upeaan mielikuvituksellisuuteen. Baarimikko Jyrki ja tuore tyttöystävänsä Heidi lähtevät pitkälle vaellusmatkalle Uuteen Seelantiin ja Australiaan, ja siellä tarkemmin Tasmaniaan. Lyhyissä luvuissa vuorottelevat Heidin ja Jyrkin näkökulmat. Patikointia kestää ja kestää. Välillä on helpompaa ja välillä suorastaan helvetillistä. Väliin on vielä sijoitettu irrallisen tuntuisia katkelmia Heidin syrjäytyneen veljen ajatuksista (ehkä niiden on tarkoitus korostaa länsimaisen ihmisen rappeutumista?).

Luonnonsuojelusta ja ihmisen aiheuttamasta tuhosta tässä on kysymys. Jyrkin osuuksissa ote on suorastaan saarnaava. Kaunokirjallisessa teoksessa se vain etäännyttää lukijaa. Toista olisi lukea sama asiatekstinä.

”Ei kukaan valvonut silloinkaan, kun Australiaan tultiin ja kirves alkoi heilua. Hävitettiin taudeilla, mailta karkottamisella ja lopulta järjestelmällisellä huostaanottojärjestelmällä alkuperäisheimot. Köyhdytettiin ruokamulta suola-aavikoksi. Luonnonvaraisesta kasvillisuudesta maksettiin tapporahaa: jokainen raivattu hehtaari tuotti suuren verohelpotuksen.”

Linnunaivoissa on taustalla pieni samantapainen ajatus kuin Päivänlaskussa, mutta todella kovin pieni. Liittyy papukaijalajiin nimeltä kea.

Loppujen lopuksi tässä kirjassa parasta ovat runsaat lainaukset Joseph Conradin klassikosta Pimeyden sydän.

Kirjanurkkauksessa ajateltiin Linnunaivoista samaan tapaan kuin minä, mutta moni muu on pitänyt, esimerkiksi Amma.

Johanna Sinisalo: Linnunaivot

Teos 2008, 331 s.