Arkielämää on
yhdenpäivänromaani. Maankiertäjä pappi Nyman saapuu Koppelmäen tilalle, mutta
hän ei ole päähenkilö. Pääosassa
on tilan yhteisö: vanha isäntä, talon tytär Loviisa, piiat Annastiina ja
Eveliina, rengit Jussi ja Jahvetti, loisvaimo Liena lapsineen, Hullu-Kalle ja
suutari Filemon. Leskeksi jäänyt Liena ja kehitysvammainen Kalle näyttävät,
millaista oli sosiaaliturva satakunta vuotta sitten. Suutarikin oli tavallaan
huollettavana, kun sai asustaa tuvan nurkassa. Koppelmäessä
ovat menossa heinätyöt. Siksi
oman väen lisäksi
paikalla on aputyövoimaa, lähinnä pari riuskaotteista naisihmistä lähitorpista.
Nymania
kutsutaan papiksi, vaikka hän ei sellainen olekaan. Sen verran hänen
taustastaan selviää, että hän on opiskellut, mutta hairahtunut sivuteille,
ilmeisesti liikaa viinaan menevänä. Nyt hän on kulkuri ja kiertää talosta
taloon tarjoten palveluksiaan kirjeiden kirjoittamisesta lääketieteellisiin
neuvoihin. Lisäksi hän saarnaa. Omalla tavallaan, josta on näyte kirjan lopussa.
Kovin paljon ei tapahdu. Loviisa leipoo leipää ja keittää
kahvia. Heinäntekijät tulevat syömään. Jutustellaan. Nyman käy lähitalossa ryypyllä, toisella
ryypyllä isännän kamarissa, ja filosofoi samalla vähän. Tapahtuupa kuitenkin
jotain ihmeellistä: piika Annastiina synnyttää. Uuden ihmisen tulo maailmaan on
aina ainutlaatuinen tapahtuma. Koppelmäessäkin jätetään heinät tekemättä
pientareilta ja keitetään kahvit.
Näennäisen tapahtumattomuuden alla on paljon asiaa ihmisen elämästä. On muutakin, mutta varsinkin käyvät selväksi naisten rajalliset
mahdollisuudet. Loviisa on menossa naimisiin toisen ison talon perijän kanssa,
mutta ei todellakaan rakkaudesta, vaan siksi että pitää. Annastiinan lapsen isä
on renki Jussi. Siinä suhteessa on rakkautta, mutta Eveliina joutuu myöntymään
Jahvetille, vaikka olisi halunnut Jussin (niin kuin muuten myös Loviisa). Naapurin tytär on tullut palveluspaikastaan kotiin synnyttämään aviottoman lapsensa, ja Nymanille kerrotaan yksi aivan karmea insestitapaus syrjäkyliltä.
Arkielämästä tulee mieleen muutama vuosi
myöhemmin ilmestynyt Sillanpään Ihmiset suviyössä, jossa myös seurataan useaa henkilöä.
Ihmiset suviyössä on tapahtumiltaan dramaattisempi ja luonto korostuu siinä
enemmän, vaikka Arkielämässäkin pappi
Nyman havahtuu välillä ihastelemaan kesäistä maisemaa. Kieli on ronskimpaa ja
arkisempaa kuin Sillanpäällä, mutta se sopii tähän, niin pitää ollakin.
Jatkoin Arkielämällä tutustumistani
suomalaisiin klassikkoteoksiin. Aikaisempiin klassikkohaasteisiin olen lukenut
romaanit Alastalon salissa, Laulu tulipunaisesta kukasta ja Sudenmorsian. Vain
klassikkohaasteessa 2 käväisin ulkomaisen kirjan parissa: Nuoren Wertherin kärsimykset.
Maria Jotuni: Arkielämää
Otava 1976, 188 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1929