Matti Rönkä: Surutalo

 

Surutalon minäkertoja Jukka on arkkitehti, joka on saavuttanut kuuluisuutta muotoilijana. Isänsä kuoltua hän on lunastanut itselleen entisen kotitalonsa maalla. Nyt hän on siellä ottamassa etäisyyttä perheeseensä ja pohtimassa suhdetta isäänsä. Välit isään katkesivat vuosikymmeniä sitten.

Isä oli sodassa rikkoutunut mies, fyysisestikin. Hän oli menettänyt toisen jalkansa. Jukan äiti kuoli pojan ollessa alakoululainen. Isä jäi yksinhuoltajaksi kasvattamaan Jukkaa ja tämän isoveljeä Timppaa.

Surutalossa on lomittain nykyhetki ja menneisyys. Menneisyys alkaa äidin kuolemasta. Siitä Jukan kasvua seurataan välähdyksittäin. Nykyhetkessä Jukka yrittää saada selvää tunteistaan. Hän juttelee veljensä kanssa. Hän kirjoittaa ajatuksiaan muistiin lääkärin ohjeen mukaan.

”Jos et jotain oikein ymmärrä tai hyväksy, niin kirjoita että minulla on tämmöinen ajatus. Sitten kerrot ja kuvailet sen. Laitat sen vähän ulommas, kauemmas. Katselet, etkä heti yritä tajuta. Sallit että tämmöinen hullu tai väärä ajatus sinun mieleesi juolahti.”

Jukka on katkera isälleen. Hän on katkera köyhyydestä ja isän rakkauden puutteesta. Timppa suhtautuu menneisyyteen paljon rennommin. Jukka on kateellinen Timpalle tämän lämpimästä suhteesta jälkikasvuunsa. Omansa hän on sotkenut. Jotenkin Jukan katkeruus tuntui ylimitoitetulta siihen nähden, mitä hän elämästään kertoi.

Surutalon lähtökohta ja alku ovat lupaavia. Intensiteetti vaimenee, kun aletaan seurata Jukan nuoruutta, seksuaalisuuden heräämistä, tanssireissuja, opiskeluajan tyttöystäviä. Isäsuhde jää välillä taustalle.

Minun ikäiselleni lukijalle Surutalossa on paljon tuttua 60-luvun maaseutuelämästä opiskelijan Helsinkiin vuosikymmen myöhemmin. Jotkin yksityiskohdat kuten mummon tarjoamat valkoiset piparminttukarkit ja kettukaramellit toivat muistoja mieleen. Siitä huolimatta Surutalosta jäi aika laimea jälkimaku.

Matti Rönkä: Surutalo
Gummerus 2021, 287 s.

***********

Helmet-haaste: 18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja.