Luin Ladun jo olympialaisten aikaan. Siihen kirja sopikin hyvin, koska sen päähenkilö on hiihtäjä Pauli Pitkänen, joka oli maailmanmestari. Alkusanoissaan Heikkinen korostaa, että Latu on romaani. Se perustuu Pitkäsen elämään, mutta ei ole elämäkerta.
Pitkänen kuoli 1941 Tarinaharjun
sotilassairaalassa. Sinne hän oli joutunut äärimmäisen ikävän onnettomuuden
seurauksena. Hän oli haavoittunut talvisodassa, ja hänen jalkansa halvaantui.
Jatkosodan alussa hän oli Nilsiässä koulussa käsittelemässä kaatuneiden
varusteita. Niistä löytyi käsikranaatti, joka virittyi. Pitkänen ei voinut
heittää kranaattia ulos, koska pihalla leikki lapsia. Hän ei ehtinyt ulos huoneesta
ennen kranaatin räjähtämistä.
Ladussa Pitkänen makaa sairaalassa.
Välillä hän hourailee, välillä muistelee elämäänsä. Elämässä oli muutakin kuin
hiihtäminen. Oli kotitalo, vanha isä, isää paljon nuorempi äiti, sisaruksia. Oli
velipojat, jotka myös hiihtivät. Myöhemmin oli myös Tyttö, jonka Pitkänen ei anna tulla sairaalaan itseään katsomaan. Hiihtämiseen innostivat metsäyhtiöllä
työskennellyt entinen suomenmestari, opettajat ja isä. Pitkänen kehitti
itselleen aivan oman etukenoisen hiihtotyylin, jolle muut ensin naureskelivat,
mutta jolla eteni nopeasti. Maailmanmestaruuksia tuli kolme. Olympiareissu meni
pieleen harjoituksissa tulleen vamman vuoksi.
Potilaan päässä käy myös filosofisempia
ajatuksia hiihtämisestä ja voittamisesta. Kuuluisuudestakin.
”Lumikentän
ladulla rikkovalla ihmisellä on valtaisa valta. Ladun avaaja tuntee olevansa
luontoa ja ilmaa isompi. Tulee tunne, että luuditpas juukeli hiihtoreittini
umpeen, mutta minäpä tulen ja avaan sen uudelleen. Ähäkutti. Ja jos se taas
peittyy, hiihdän minä lenkkiäni vaikka vuorokauden ympäri. Välillä käyn
juomassa, syömässä ja huussissa, sitten jatkan. Katsotaan, kumpi väsyy ensin,
jatkuuko lumisade pidempään kuin minun hiihtoni!”
Pitkäsen oman elämän latu loppui
kovin aikaisin.
Pitkäsen elämässä on paljon
aineksia. Ihan eivät kuitenkaan sairaalavaiheet ja muistelmat löydä toisiaan. Latu
vaikuttaa hieman välityöltä. Olisikohan loistavan elämäkerturin kannattanut kirjoittaa perinteinen elämäkerta.
Antti Heikkinen: Latu
WSOY 2021, 172 s.
***********
Helmet-haaste: kohta 1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota.
En ole urheilijaihminen, mutta vähän olen miettinyt kirjan lukemista.
VastaaPoistaOn Ladussa muutakin kuin hiihtämistä. Osa on kyllä aika surullista, kuten kohtalot sotilassairaalassa.
PoistaKiinnostavan kirjan olet lukenut. Olen pyöritellyt tätä kirjaa käsissäni moneen otteeseen. Olen lukenut kaikki Heikkisen kirjat ja pitänyt niistä paljon, mutta en tiedä, mikä tässä epäilyttää.
VastaaPoistaOlen pitänyt lukemistani Heikkisen kirjoittamista elämäkerroista. Latu ei minusta päässyt niiden tasolle.
Poista