Annelies Verbeke: Nuku!

Hollantilaisen kirjan jälkeen luin belgialaisen. Nuku! olikin mielenkiintoinen kirja. Maya ja Benoit, kaksi unetonta, syrjäytynyttä ihmistä kohtaavat. Joka toinen luku on Mayan ja joka toinen Benoitin kertomaa.

Molemmat kärsivät eksistentialismin tuskaa. Uimahallissa valvojana ollessaan Benoit luki ranskalaisia ja venäläisiä eksistentialisteja. Mayan unettomuus oli alkanut jo lapsuudessa, kun hän tajusi maailmakaikkeuden äärettömyyden. Sairaalassa onnettomuuden (oikeastaan itsemurhayrityksen) jälkeen hän yrittää olla hetken myönteinen.     

”Eivätkä hänen mietteensä enää koskaan kiertäisi kehää katoavaisuudessa, syyllisyydessä, perinnöllisessä painolastissa, sen tajuamisessa, että yksinäisyys ei ole mkään valinta, henkisessä tasapainottomuudessa ja ajatuksessa, että millään ei ole oikeastaan mitään väliä."

Unettomuuden vaikutuksesta vastakohdat sekoittuvat. Valoisuus ja pimeys, ääni ja hiljaisuus. Kumpikin päähenkilö kuvaa kokevansa sokeaa tai epätoivoista raivoa.

Benoit näkee Mayassa äitinsä kuvan. Hän kaipaa lapsuutensa merta ja mielikuvituskaskelottiaan. Lukija kehittelee omasta mielestään fiksuja freudilaisia tulkintoja, kunnes kirjailija huvittelee hänen kustannuksellaan: ” Ensimmäisessä televisioesiintymisessään klisee ilmensi halua palata kohtuun.”

Nuku! on kiehtova kirja, joka herätti halun tutustua Verbeken muuhun tuotantoon.

Unettomuutta ovat tutkailleet myös Hanna, Ina ja Villasukka kirjahyllyssä.

Kirjan on suomentanut Titia Schuurman, joka oli myös edellisen lukemani kirjan, Saskia Noortin Ruokakerhon suomentaja. Ruokakerhon arvion lopussa totesin, että kirjan teksti on heikkoa ja että se saattoi johtua myös suomennoksesta. Kirjan Nuku! luettuani tiedän, että suomennoksessa ei varmasti ollut vikaa, vaan Ruokakerhon tekstin heikkous johtuu alkuperäisteoksesta.

Annelies Verbeke: Nuku!

Suomentanut Titia Schuurman

Avain 2006. 156 s.

Hollanninkielinen alkuteos Slaap!, 2003

Saskia Noort: Ruokakerho

Lähden kohta pienelle matkalle, jolla käyn Hollannissa ja Belgiassa, ja ajattelin, että olisi mukava lukea joku nykykirja molemmista maista ennen matkaa. Samalla saan pisteitä Karoliinan Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen. Saskia Noort on hollantilainen kirjailija.

Ruokakerho alkaa tulipalosta. Kertoja Karenin sanoin:

”Yksi meistä oli sytyttänyt tuleen oman talonsa, jonka sisällä oli hänen perheensä. Sellaista tapahtui slummilähiöissä, ongelmaperheissä, sosiaalisesti häiriintyneiden tai eristäytyneiden ihmisten keskuudessa, mutta ei kai sentään täällä meidän kylässämme, omakotialueella, kaikkien rakastamassa ja arvostamassa perheessä?”

Kerhoon kuuluu viisi naista perheistä, jotka ovat muuttaneet Amsterdamin lähellä sijaitsevaan kylään. Heidän miehensä ovat myös tutustuneet toisiinsa.  Kuten edellä olevasta katkelmasta voi päätellä, perheet ovat hyvätuloisia. Naiset ovat joko kotirouvia tai työskentelevät kotona. Tulipalossa kuolee mies, jota epäillään palon sytyttäjäksi. Pian tulipalon jälkeen tapahtuu jotakin muuta järkyttävää.

Ruokakerhossa ihmissuhteet ovat sekaisin. Rakastutaan ja pannaan (verbi on kirjasta) sikin sokin. Alkoholia käytetään hulvattomasti. Alun tulipalon jälkeen lukija odottaa vähän toisenlaista vakavan asian käsittelyä. Loppua kohti kirja kääntyy rikosromaaniksi.

Ruokakerho ei ole kovin hyvä kirja. Teksti on välillä heikkoa kuin jossakin viihdelukemistossa. Ellei sitten ole kysymys huonosta käännöksestä.

Saskia Noort: Ruokakerho

Suomentanut Titia Schuurman

WSOY 2006. 279 s.

Hollanninkielinen alkuteos: De eetclub, 2004

Pirjo Hassinen: Mansikoita marraskuussa

Pirjo Hassinen on niitä suomalaisia nykykirjailijoita, joiden teoksia en ole aiemmin lukenut. Valitsin Mansikoita marraskuussa, koska kirjan nimi on kiehtova.

Mansikoita marraskuussa on Annan ja Lassen tarina. He tapaavat luennolla ja Anna haistaa Lassessa manhattanin. Annan manhattan on jotain samanlaista kuin menestys, mutta ei aivan sama asia. Anna alkaa muokata Lassesta näyttelijää, tähtinäyttelijää. Anna ei osaa itse näytellä, mutta hän osaa analysoida. Hän kerää kokemuksia ja havaintoja, jotka hän syöttää Lasselle tätä muovatessaan. Kaikki keinot ovat sallittuja, jotta Lasse menestyisi, mukaan luettuna puolustuskyvyttömien ihmisten hyväksikäyttäminen, mikä johtaa lopussa tragediaan näyttämöllä.

Mansikoita marraskuussa kertoo taiteesta ja rahasta (Anna suorittaa tutkinnon taloustieteessä). Se kertoo ihmisen identiteetistä. Mietin välillä jopa kaksoisolento -teemaa.

”Jos sinä jäät tuohon, vain tavanomaisen hyväksi näyttelijäksi, sinä et koskaan tunne sitä toista, joka katsoo sinua, haluaa sinut, on enemmän sinä kuin hän itse."

Mansikoita kirjassa on paljon. Anna on kesätyönään mansikkapakastamossa. Myöhemmin hän vertaa työtään sijoitusneuvojana pakastamoon. ”Ryhdyin pohtimaan työkseni miltä hihnalta asiakkaan laariin vierisi eniten pakastemansikoita.” Lassen varakkaat vanhemmat tarjoavat Annan valmistumisen kunniaksi illallisen kalliissa ravintolassa ja jälkiruuaksi tuoreita mansikoita, keskellä talvea.

Mansikoita marraskuussa on saanut Kiitos kirjasta -mitalin ja se on ollut ehdokkaana Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Kirja on ehdottoman taitava, mutta minut se jätti jotenkin viileäksi.

Pirjo Hassinen: Mansikoita marraskuussa

Otavan Seven-pokkari 2011. 330 s.

Ilmestynyt ensimmäisen kerran 2000

Kingsolver: Myrkkypuun siemen (Ota riski ja...)

Kirjanainen haastoi minut Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen Barbara Kingsolverin Myrkkypuun siemenellä. Sekä kirjailija että kirja olivat minulle ennestään tuntemattomia.

Yhdysvaltalainen baptistisaarnaaja Nathan Price lähtee Kongoon pienelle lähetysasemalle. Vaimo ja neljä tytärtä kulkevat mukana. Tyttäristä vanhin, Rachel, on 15-vuotias itsekeskeinen vaaleahiuksinen kaunotar. Kaksoset Leah ja Adah ovat puolitoista vuotta nuorempia. Leah on isäänsä kiintynyt poikatyttö. Adahilla on synnynnäinen aivovaurio, jonka vuoksi hänen oikea puolensa on osittain halvaantunut, mutta hän on älykäs samalla tavalla kuin kaksoissisarensa. Nuorin tytär Ruth May on vasta viisivuotias.

Saarnaajalla ei ole mitään käsitystä siitä, mihin hän on tullut ja mitä hän tekee. Hän ei ymmärrä kongolaisten kulttuuria eikä uskomuksia. Hänen tavoitteenaan on käännyttää pakanat. Hän saarnaa synnistä, jota hänen mielestään ovat esimerkiksi naisten paljaat rinnat. Hänen totaalista ymmärtämättömyyttään kuvaa, että hän haluaisi kastaa lapset joessa. Joessa, jossa on krokotiileja ja johon vanhemmat eivät päästä lapsiaan. Omat lapsensa ja vaimonsa hän pitää kurissa jopa lyömällä. Tässä kohdassa huomasin lukeneeni aivan sattumalta lähes peräkkäin kaksi samantapaista kirjaa, joissa uskonnollisen isän vaikutus perheeseen on tuhoava. Edellinen oli Purppuranpunainen hibiskus.

Perhe saapuu Kongoon vuonna 1959 vähän ennen maan itsenäistymistä. Valkoiset lähtevät pois, jos pystyvät, mutta Nathan Price päättää jäädä. Hän pitää tehtäväänsä niin tärkeänä. Siitä hän ei välitä, että hän ei saa enää palkkaa, eikä pysty huolehtimaan perheestään. Ruuan hankkiminen jää pitkälti tyttöjen harteille. Olot ovat sellaiset, että lopulta yksi tytöistä kuolee. Tytöt ja heidän äitinsä alkavat vihata Nathania. Äidin ajatuksia:

”Ymmärrät, että se, mitä rakastat enemmän kuin tätä maailmaa, kasvoi paholaisen siemenestä. Ja sinä itse annoit hänen kylvää sen.”

Myrkkypuun siemenellä on muitakin merkityksiä. Myrkkypuu on oikea kasvi, joka aiheuttaa kivuliasta ihottumaa. Pastori Price ylistää saarnojensa lopuksi Jeesusta, mutta ääntää kikongon kielen sanan, joka tarkoittaa kallisarvoista ja rakasta siten, että se merkitseekin myrkkypuuta. ”Jeesus on myrkkypuu.”

Kirjan sanoma valkoisen miehen ja Afrikan suhteesta käy ilmi heti alussa.

"Tohtori Livingstone, luulisin, eikö hän ollutkin melkoinen lurjus! Hän ja kaikki muut riistäjät, jotka sittemmin ovat jättäneet Afrikan niin kuin mies jättää vaimonsa, jättäneet sen alastoman ruumiin sykkyrään tyhjäksi riistetyn kohdun kaivoksen ympärille. Minä tunnen ihmiset. Useimmilla ei ole minkään maailman aavistusta siitä, mitä lumenvalkoinen omatunto maksaa."

Myrkkypuun siemen on hyvä kirja. Sen ainoa heikkous on pituus. Olin ihmeissäni, kun kirja jatkui vielä yli sata sivua kohdasta, jossa se olisi kannattanut lopettaa. Kirjan intensiteetti kasvoi niin suureksi kaikkien koettelemusten ja yhden tytön kuoleman jälkeen, että loppu väljähtyi. Eri tavoin elämäänsä jatkaneiden sisarusten seuraaminen ei ollut enää niin kiinnostavaa, vaikka ymmärrän, että sillä tavoin kirjailija liitti mukaan Kongon (Zairen) historiaa, ja kertoi länsimaiden ja varsinkin Yhdysvaltojen osuudesta siihen.

Barbara Kingsolver: Myrkkypuun siemen

Suomentaneet Juha Ahokas ja Arvi Tamminen

Like 1999. 628 s.

Englanninkielinen alkuteos: The Poisonwood Bible, 1998

Bargum: Syyspurjehdus (Ota riski ja...)

Sain Syyspurjehduksen luettavaksi Kujerruksia-blogin Linnealta, jonka haastoin Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen. Ilman haastetta tämä kirja olisi jäänyt minulta lukematta, vaikka toki olin huomannut, että siitä oli kirjoitettu monessa blogissa.

Meri ja vene, purjehdus, syyspurjehdus, viimeinen purjehdus – saattaisi olla kliseistä, mutta Bargum selviää tästä taitavasti. Seuraava teksti on kirjassa kahteen kertaan, joten se on tärkeä.

"Lähteä merelle, irrottaa köydet, nostaa purjeet, ottaa suunta, luovia kohti horisonttia, laskea satamaan, istua joutilaana istuinkaukalossa hiljaisella lahdella hämärän laskeutuessa ja tähtien syttyessä, nukahtaa veden liplatukseen veneen runkoa vasten, herätä kalalokkien pajatukseen, nostaa purjeet ja palata kotiin."

Purjehdukselle lähtee kaksi miestä, jotka ovat olleet naimisissa saman naisen kanssa. Kaksi miestä ja yksi nainen, kolmiodraama siis. Tai tässä draamassa on neljäskin osapuoli eli roomalaiskatolisten Jumala.

Lyhyessä kirjassa on kaksi osaa, joissa kertojina ovat tarinan miehet. Kuka kostaa, vai kostaako kukaan? Loppu jää auki. Lukija saa päättää.

Lopuksi pari kevyttä huomiota. Toisen miehen Rufus-koira oli aivan ihana. Tunnen yhden samanlaisen pelokkaan, mutta lapsia rakastavan otuksen. Harvoin olen suomenkielistä kirjaa lukiessani joutunut toteamaan, että en ymmärrä, mitä sanotaan. En tiedä purjehduksesta mitään, joten seuraava virke on käsittämätön.    

"Tällaisena päivänä ei tarvinnut miettiä, pitäisikö genuaa ehkä skuutata tai pitäisikö levankia siirtää hiukan luuvarttiin."

Syyspurjehdus on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Kiitos Linnealle! Samalla sain toisen pisteen Karoliinan Underbara finlandssveskar vid papper -haasteeseen. Lisäksi osallistun Syyspurjehduksella Ainon Meren äärellä -haasteeseen. Syyspurjehduksesta on kirjoitettu niin paljon, että linkitän vain Linnean arvioon.

Johan Bargum: Syyspurjehdus

Suomentanut Marja Kyrö

Tammi 2012. 120 s.

Ruotsinkielinen alkuteos: Seglats i september, 2011

Anita Brookner: Rantahotelli

Pidän Anita Brooknerin kirjoista. Olen aiemmin kirjoittanut Päivistä Pariisissa. Ennen blogiaikaani luin muutaman hänen kirjansa ja nyt Rantahotellin. Rantahotellista Brookner sai Booker-palkinnon vuonna 1984. Kirjan kansikuvan sijasta liitin kirjoitukseen Alpeilta ottamani kuvan, joka kuvaa mielestäni hyvin kirjan usvaista tunnelmaa.

Brooknerin kirjoissa ei näytä tapahtuvan paljon mitään. Ne ovat enemmänkin tunnetiloja, täynnä pohdintoja. Rantahotellissa kirjailija Edith Hopen ystävät ja agentti ovat toimittaneet hänet skandaalin jälkeen Sveitsiin, jotta tilanne rauhoittuisi. Mistä skandaalissa on ollut kysymys, selviää lukijalle kirjan loppupuolella. On myöhäinen syksy, lomakausi on lopuillaan, hotelli suljetaan pian. Asukkaita on vain muutama. Heitä Edith tarkkailee, samalla kun miettii omaa elämäänsä ja kirjoittaa rakastetulleen Davidille kirjeitä, joita ei lähetä.

Edithin kirjallisuuslaji on romantiikka. Omasta mielestään hän käsittelee kirjoissaan sitä, ”millainen käytös parhaiten sopii naiselle”. Rantahotellissa lienee kysymys samasta. Edith itse on käyttäytynyt tavalla, jota pidetään sopimattomana. Yhtä lukuun ottamatta hotellin asukkaat ovat naisia. Miehensä sinne lähettämä Monica kärsii syömishäiriöistä ja on kieltäytynyt ”käyttäytymästä vaimolle sopivalla tavalla”. Itsekeskeinen ja hemmoteltu lähes 80-vuotias (mutta nuoremmalta vaikuttava) rouva Pusey kuluttaa aikaansa vaateostoksilla tyttärensä Jenniferin kanssa. Edith pohtii omaa ja muiden käytöstä:

"Mutta miten outoa on että joitakin naisia on hemmoteltava ja hyviteltävä koko ajan ... Minusta tuntuu etten koskaan opi oikean käyttäytymisen sääntöjä, hän ajatteli, sääntöjä, jotka tyttöjen odotetaan oppivan äitinsä polvella. Kaiken minkä olen oppinut olen oppinut isältä. Ajattele uudelleen, Edith. Olet laatinut väärän yhtälön."

Hotellin ainoa mies, älykäs ja tunteeton herra Neville, on suorastaan mytologinen hahmo, joka tuntuu tietävän Edithin ajatuksetkin. Vastaavia henkilöitä esiintyy Brooknerin muissakin kirjoissa. Herra Neville vaikuttaa siihen, että Edith saa päätetyksi, miten jatkaa elämäänsä.

Rantahotellissa ovat käyneet myös Zephyr ja Erja.

Anita Brookner: Rantahotelli

Suomentanut Eva Siikarla

Otavan kirjasto 1985. 176 s.

Englanninkielinen alkuteos: Hotel du Lac, 1984

Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus on perinteistä kertomakirjallisuutta ilman mitään kikkailuja, juuri sellaista kirjallisuutta, jota luen mielelläni. Kirjan kiinnostavuutta lisää Nigeria, maa, josta en tiedä paljonkaan.

Kertojana on 15-vuotias Kambili, jonka elämä muuttuu vuoden aikana. Purppuranpunaisen hibiskuksen merkitys kerrotaan heti kirjan alussa.

"Hiljaisuuden mureneminen sai alkunsa Nsukkassa Ifeoma-tädin pienessä puutarhatilkussa, jonka hän oli kasvattanut verantansa eteen. Tulin ajatelleeksi, että Jajan uhmakkuus muistutti Ifeoma-tädin kokeellista purppuranpunaista hibiskusta, harvinaista kukkaa, jonka tuoksussa häivähti vapaus. Mutta ei se vapaus, josta hallitusaukiolla vihreitä lehviä heiluttava väki lauloi vallankaappauksen jälkeen. Tämä oli vapautta olla, vapautta tehdä."

Kambili ja hänen isoveljensä Jaja elävät isänsä tiukan vallan alla. Isä on ristiriitainen hahmo. Hän on harras katolilainen ja on noussut köyhyydestä rikkauteen omalla työllään. Hän vaatii lapsiltaan paljon. Hän sanoo rakastavansa heitä ja vaimoaan, mutta rankaisee heitä julmasti mitättömän pienistä virheistä. Toisaalta hän ylläpitää kirkkoaan, maksaa sadan lapsen koulumaksut, on entisen kotipaikkakuntansa hyväntekijä ja julkaisee Nigerian ainoaa sanomalehteä, joka uskaltaa arvostella valtaan nousseita sotilaita. Hänen käytöksessään lapsiaan ja isäänsä kohtaan näkyy, mihin voi johtaa vieraan uskonnon vieminen kulttuuriin, jonka traditioihin se ei lainkaan kuulu.

Kirjassa Kambili kuvaa lasten vapautumista, joka alkaa heidän vierailustaan täti Ifeoman luona. Täti on isän sisko ja hän on opettajana yliopistossa.  Hänen kasvatusperiaatteensa ovat aivan erilaisia kuin Kambilin isän.

"Tajusin yhtäkkiä, että juuri samoin Ifeoma-täti menetteli serkkujeni kanssa. Hän nosti tasaisesti rimaa sekä siinä, miten hän heille puhui, että mitä hän heiltä odotti. Hän teki niin jatkuvasti, varmana siitä, että serkut pääsisivät riman yli. Ja he tosiaan pääsivät. Me Jajan kanssa selvisimme aivan muista syistä. Me emme päässeet riman yli siksi, että uskoimme pystyvämme siihen, vaan siksi, että pelkäsimme kuollaksemme että emme pystyisi."

Tädin luona on materiaalisesti köyhempää kuin kotona, mutta siellä nauretaan paljon.

"Ifeoma-tädin kotona helisi aina nauru, ja mistä huoneesta se sitten tulikin, se tuntui pian täyttävän koko asunnon."

Naurulla ja purppuranpunaisella hibiskuksella on sama merkitys. Ne kertovat vapaudesta.

En olisi löytänyt Adichien kirjaa ilman blogeja. Purppuranpunaisesta hibiskuksesta on kirjoitettu niin monessa blogissa, että tässä vain muutama linkki: Opuscolo, Kirjava kammari, Kuuttaren lukupäiväkirja.

Osallistun tällä kirjalla Satun heinä-elokuun minihaasteeseen, jossa luetaan kirja, jonka nimessä on joku väri.

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Suomentanut Kristiina Savikurki

Otavan Seven-pokkari 2011. 326 s.

Alkuperäinen teos: Purple Hibiscus, 2003