Gabriel
García Márquezin kuolinviesti tuli tällä viikolla.
Hänen
muistokseen päätin lukea ulkoisesti pienen, mutta sisällöltään suuren romaanin El
coronel no tiene quien le escriba (Kukapa everstille kirjoittaisi). Kirja on
hyllyssäni ja olen lukenut sen kerran aikaisemmin, vuosia sitten.
Kirjan eversti on taistellut aikanaan tasavaltalaisten joukoissa
Aureliano Buendían alaisuudessa. El
coronel no tiene quien le escriba on ilmestynyt kuusi vuotta ennen Sadan vuoden
yksinäisyyttä, jossa Aureliano Buendía on tärkeimpiä
henkilöitä. García Márquez on jo tässä luonut omaa maailmaansa. Eversti on
odottanut viisitoista vuotta päätöstä eläkkeestä. Ensin on kulunut yhdeksän
vuotta päätöksestä, että tasavaltalaisten riveissä taistelleet saavat eläkkeen.
Vasta sitten eversti on päässyt eläkkeensaajien listoille, ja nyt on kulunut
kuusi vuotta, eikä eläkettä vieläkään kuulu. Eversti on jo vuosia mennyt joka
perjantai satamaan odottamaan postilaivaa, mutta odotettua kirjettä ei vain
tule. Lukija tuntee everstin kanssa ahdistuneen odotuksen ja pettyneen tuskan.
Everstiä ja hänen sairasta vaimoaan elättänyt poika kuoli puukotettuna
vuosi sitten ja nyt vanhukset ovat täysin varattomia. He näkevät nälkää. Ei ole
mitään myytävääkään enää, paitsi pojalta jäänyt arvokas taistelukukko, mutta
sitä eversti ei halua myydä, vaikka rahoilla eläisi muutaman vuoden ja vaikka
kukon ylläpitäminen tulee kalliiksi. Everstin vaimo sanookin, että heistä on
tullut poikansa orpoja.
Vaikka kirjat ovat muuten hyvin erilaisia, niin tästä tulee mieleen
Kafkan Oikeusjuttu. Molemmissa pieni ihminen on järjestelmän armoilla. Kafkan
Josef K. harhailee unenomaisessa maisemassa. Eversti kulkee kaupungilla jatkuvassa
sateessa ja sumussa. Hänen kohtaloonsa on politiikallakin osuutta. Odotusaikana
hallitus on vaihtunut ainakin seitsemän kertaa ja virkamiehet paljon useammin, ja
eversti on ollut sisällissodassa väärällä puolella.
Eversti on ehdottoman kunniallinen ja vaimonsa mukaan hänellä on härän
kärsivällisyys. Kuka jaksaisi odottaa viisitoista vuotta? Hänen eläkkeensä ja unelma
kukon voitoista ovat molemmat kalliiksi tulevaa kuvitelmaa. Kuvitelmien varassa
saattaa kyllä moni ihminen elää nykyisinkin.
Everstin kärsivällisyys kestää kirjan loppuun saakka, kunnes hän päästää
tunteensa julki kirjan viimeisessä sanassa.
Gabriel
García Márquez: El coronel no tiene quien le escriba
Bruguera 1983, 7.
painos, 145 s
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1961
Voi kuinka ihanaa, että voit lukea García Márquezia alkuperäiskielellä. Se on varmasti ihan eri maailma kuin käännökset (mitenkään kääntäjien työtä väheksymättämättä).
VastaaPoistaGarcía Márquezin kieli on yllättäen aika helppoa lukea. On espanjankielisiä kirjailijoita, joita olen yrittänyt lukea, mutta on ollut pakko luovuttaa.
Poista