Kirjastossa Amsterdamissa

 

Kävin muutaman päivän matkalla Amsterdamissa (siitä aiheutui pieni bloggaustauko). Matkoilla on aina kiva tutustua paikallisiin kirjastoihin. Amsterdamin kirjastolaitos on nimeltään OBA (Openbare Bibliotheek Amsterdam). Kymmenkerroksinen pääkirjasto on valmistunut 2007 ja sijaitsee lähellä päärautatieasemaa. Kirjasto on todella vaikuttava, suuri ja valoisa. Siellä on paljon tilaa opiskeluun, lukemiseen ja istuskeluun. Pohjakerroksen lastenosasto on värikäs ja houkutteleva. Kiertelin eniten romaaneille omistetussa toisessa kerroksessa. Alla olevissa kuvissa on Max Seeckin kirjoja ja - jos katsoo tarkasti - Arto Paasilinnan De huilende molenaar (Ulvova mylläri, mikäpä muukaan Hollannissa).

Kävin myös kirjakaupassa, josta ostin Jente Posthuman yhden teoksen. Posthuman What I'd Rather Not Think About oli Booker Prize -ehdokkaana viime vuonna. Kirjallisia kohteita Amsterdamissa ei oikein ole (Anne Frankin talo tietysti, mutta siellä olen käynyt aiemmin). Hollanti on kuuluisa kuvataiteesta. Yhtään Nobelin kirjallisuuspalkintoa sinne ei ole mennyt.

Nobel-palkinnoista puheen ollen, huomenna saamme tietää uuden nobelistin. Tänä vuonna en edes yritä arvailla, kuka palkitaan.

Nick Hornby: Uskollinen äänentoisto

 

Helmet-haasteeni lähestyy valmistumistaan. Muutamaan kohtaan olen joutunut etsimään kirjan, ja yksi niistä on – ehkä hieman yllättäen – kohta 10. Kirjassa käydään elokuvissa. Ei ole tullut vastaan yhtään kirjaa, jossa olisi käyty elokuvissa, joten lainasin Nick Hornbyn romaanin Uskollinen äänentoisto. Tässä puhutaan enemmän musiikista kuin elokuvista, mutta käydään katsomassa esimerkiksi Talo jalavan varjossa.

Minäkertoja Rob on kolmekymmentäviisivuotias yliopisto-opinnot aikanaan keskeyttänyt huonosti menestyvän levykaupan omistaja. Hän kirjoittaa, koska on taas kerran eronnut. Ja tällä kertaa nimenomaan hänet on jätetty. Hän on asunut yhdessä Lauran kanssa, joka on löytänyt uuden miesystävän. Kirjan alussa Rob muistelee viittä kipeintä eroaan (joihin ei kuulu ero Laurasta). Rob on hieman nyhverö, ja kirjan edetessä hänestä paljastuu ikäviä piirteitä. Hän lähes stalkkaa Lauraa ja menee heti tilaisuuden tullen sänkyyn uuden tuttavuuden kanssa, vaikka häntä itseään häiritsee suunnattomasti ajatus Laurasta sängyssä toisen miehen kanssa.

”Aina kun olen luullut olevani pohjalla, olen keksinyt uuden tavan vajota vielä alemmas, mutta tiedän että tämä on pohjanoteeraus: mitä minulle tästä lähtien tapahtuukin, miten köyhä, tyhmä tai yksinäinen olenkin, tämä hetki säilyy aina mielessäni loistavana, varoittavana majakkana.”

Robilla on kaupassaan kaksi työntekijää, Barry ja Dick. Kaikki kolme ovat varsinaisia hifistelijöitä, ja heidän keskusteluistaan kirjaan tulee humoristinen säväys. Omanlaistaan huumoria on kyllä Robin ihmissuhdekuvauksissakin. Miehillä on tapana kysellä toisiltaan viittä asiaa tyyliin ”viisi Dustin Hoffmanin parasta elokuvaa” tai ”viisi Elvis Costellon parasta kappaletta” tai ”viisi parasta kitarasooloa”.

Sattumalta luen juuri Jani Saxellin Aiheiden kirjaa eli opasta luoville kirjoittajille. Saxell mainitsee Hornbyn esimerkkinä liiallisesta musiikkihifistelystä ja namedroppailusta, joiden jalkoihin varsinainen aihe on jäämässä. Tässä siis Robin ja Lauran suhde. Olen täysin samaa mieltä Saxellin kanssa. Lisäksi hän varoittaa kirjan liiasta sitomisesta ajankohtaan. Taas sopii Uskolliseen äänentoistoon. 1990-luvun puolivälissä ilmestyneessä kirjassa mainitaan paljon muusikoita, joista en ole koskaan kuullutkaan. Toisaalta musiikkitietouteni on aika suppeaa. Tunsin kyllä elokuvat, joista puhuttiin.

Uskollinen äänentoisto on kepeähkö ihmissuhdekirja, joka sopii parhaiten ihmisille, jotka pitäisivät Robin liikkeen Tähtivinyylin myyntiartikkeleista: ”punkkia, bluesia, soulia, rhythm & bluesia, vähän skata, jotain itsenäisten lafkojen musaa, kuusikymmenluvun poppia – kaikkea vakavamielisille levyjen keräilijöille.”

Nick Hornby: Uskollinen äänentoisto
Suomentanut Irmeli Ruuska
WSOY 2000, 2. painos, 288 s.; 1. painos 1996
Englanninkielinen alkuteos High Fidelity 1995

***********

Helmet-haaste: kohta 10. Kirjassa käydään elokuvissa.

Sarah Waters: Vieras kartanossa

 

Ayersin suvun kartano Hundreds Hall on pahoin rapistunut. Siellä asuvat vain rouva Ayers, hänen aikuiset lapsensa Caroline ja Rod sekä hyvin nuori palvelustyttö Betty. Betty kokee talon hengen pelottavaksi.  

”Tässä talossa asuu pahuus ja se teettää huonoja asioita!”

Kaikenlaista siellä tapahtuukin. Koputuksia, selittämättömiä ääniä, askeleita... Klassisia kummitustarinoiden elementtejä, jotka muuttuvat vaarallisemmiksi loppua kohti.

Kertojana toimii tohtori Faraday, joka lumoutuu talosta ja perheestä. Hänelle kartano edustaa toista maailmansotaa edeltäneen ajan hienoutta. Hänen äitinsä oli ollut siellä palvelijana, ja hän oli lapsena päässyt kerran sisälle taloon. Lähtökohdistaan huolimatta Faraday oli onnistunut kouluttautumaan lääkäriksi. Hän hoitaa Rodia, joka on loukkaantunut toisessa maailmansodassa ja kärsii fyysisistä ja henkisistä vaivoista. Ennen pitkää hänestä tulee perheen ystävä, lähes ainoa sellainen.

Mitä pitemmälle kirjaa luki sitä selvemmin ymmärsi, että tohtori Faraday on hyvin epäluotettava kertoja.

Ensin tuntui oudolta, että 2000-luvulla on kirjoitettu tällainen romaani. Waters on kuitenkin taitava kirjoittaja ja osaa luoda uhkaavaa tunnelmaa pienin keinoin. Toisaalta aiheena on yhteiskunnan muutos sodan jälkeen. Maalaisaateli hävisi, tilukset eivät tuottaneet tarpeeksi, rahat eivät riittäneet kartanoiden ylläpitoon, ja tilalle tuli nousukkaita. Vanha luokkajako sinnitteli vielä, mutta lopulta Carolinekin totesi:

”Englannissa ei ole enää mitään sellaiselle ihmiselle kuin minä. Minua ei haluta tänne.”

Sarah Waters: Vieras kartanossa
Suomentanut Helene Bützow
Tammen Keltainen kirjasto 2011, 594 s.
Englanninkielinen alkuteos The Little Stranger 2009

***********

Vieras kartanossa kuuluu kirjoihin, jotka on määrätty hävitettäväksi moskovalaisista kirjastoista, joten se sopii Helmet-haasteen kohtaan 27. Jossain maassa kielletty kirja, joka on julkaistu 2000-luvulla.

Herman Koch: Pormestari

 

Halusin lukea Amsterdamiin sijoittuvan kirjan, ja kirja, jonka minäkertoja on Amsterdamin pormestari, tuntui sopivalta. Amsterdamiin Pormestarin parissa pääsi mukavasti, mutta muuten kirja ei ollut mitenkään erityinen.

Pormestari Robert Walter alkaa epäillä vaimoaan Sylviaa uskottomuudesta. Hänellä on häviävän pieni syy epäilyynsä, eikä hän puhu siitä mitään vaimolleen. Ajatukset kuitenkin kalvavat häntä. Toinen juonihaara on Robertin ikäisekseen hyväkuntoisten yhdeksänkymppisten vanhempien päätös tehdä kaksoisitsemurha. Onnelliset perheet... Sylviakin lukee Anna Kareninaa.

Pormestari on alkuun vahvasti satiirinen, mutta vakavoituu kohti loppua, kun kumpikin juonilinja etenee kohti rikosta. Tai ehkä etenee, sen lukija saa päättää. Satiiri kohdistuu lähinnä Robertiin itseensä, mutta hänen ajatustensa kautta myös Hollannin politiikkaan, pääministeriin ja kuninkaallisiin. Robert on omahyväinen, omasta mielestään loistava seuramies, hyvä isä ja hyvä johtaja, mahdollinen tuleva pääministeri. Hän nauttii kaupunkilaisten huomiosta, vaikka yrittää näytellä vaatimatonta. Yhden puutteen hän tunnustaa: hän ei osaa kunnolla ranskaa. Se aiheuttaa ongelmia, kun hän tapaa jollakin vastaanotolla Ranskan presidentin François Hollanden. Robertin sydämenasia on tuulivoimaloiden vastustaminen.

”Lopputuloksena kuitenkin oli, että Amsterdamia lähestyttäessä näkyisivät ensimmäisenä tuulivoimalat. Vaikka olimme juuri päässeet niin hyvin vauhtiin oikeanlaisen kaupunkisiluetin kanssa. Miniatyyrisiluetin, mutta kuitenkin. Itsensä vakavasti ottava kaupunki ei voi olla tuulivoimaloiden ympäröimä, niin minä sen näin.”

Herman Kochilta on suomennettu monta kirjaa. Pormestari on niistä ensimmäinen lukemani. Siitä jäi jokseenkin sekava vaikutelma.

Herman Koch: Pormestari
Suomentanut Mari Janatuinen
Siltala 2017, 383 s.
Hollanninkielinen alkuteos De Greppel 2016

Eka Kurniawan: Man Tiger

 

“The tiger was white as a swan, vicious as an ajak. Mameh saw it once, briefly, emerging from Margio’s body like a shadow. She would never see it again. There was one sign that the tigress was still inside Margio, and Mameh didn’t know if anyone else had spotted what it was. In the dark, the yellow glint of a cat’s eye shone in Margio’s pupils.”

Nimen Man Tiger voisi suomentaa ihmistiikeriksi. Tiikeri siirtyy isältä pojalle tai isoisältä pojanpojalle kuten Margion kohdalla. Mameh on hänen sisarensa.

Man Tigerin alussa Margio tappaa hyvin raa’alla tavalla naapurissa asuvan Anwar Sadatin. Teko yllättää kaikki kyläläiset, sillä Margio tunnetaan hyväkäytöksisenä nuorena miehenä. Alun tyrmistyksen ja ihmettelyn jälkeen ajassa palataan taaksepäin, ja tappo saa selityksen.

Mystisestä tiikeristä huolimatta Man Tiger on avioliittoromaani. Margion vanhempien Komarin ja Nuraenin järjestetty avioliitto on mennyt pieleen jo ennen vihkimistä. Siitä tulee rakkaudeton ja väkivaltainen. Margio tarkkailee vanhempiaan varsinkin sen jälkeen, kun heidän iltatähtenä syntynyt vauvansa kuolee pian syntymän jälkeen. Margion sympatiat ovat enimmäkseen äiti Nuraenin puolella, mutta ei hänkään ole täysin viaton.

Olen lukenut Kurniawanilta hänen ainoan suomennetun teoksensa Kauneus on kirous, jonka tyyli on maaginen realismi. Samaa olisi saanut olla enemmän Man Tigerissakin, jossa tiikeri lähes unohtuu alun jälkeen. Kirjan sanoma epäonnistuneen avioliiton seurauksista on kyllä vahva. Seuraava sukupolvi kärsii, ja vaikutukset ulottuvat perheen ulkopuolelle.

Eka Kurniawan: Man Tiger
Englannintanut Labodalih Sembiring
Verso 2015, 173 s.
Indonesiankielinen alkuteos Lelaki Harimau 2004

***********

#luemaailmavuodessa – syyskuu: kirjailija on kotoisin ei-englanninkielisestä saarivaltiosta (Indonesia)

Miguel Delibes: Los santos inocentes

 

On sääli, ettei espanjalaiselta Miguel Delibesiltä (1920–2010) aikanaan suomennettu mitään. Erilaisista parhaiden kirjojen listauksista voi tietysti olla mitä mieltä tahansa, mutta El Mundo -lehden listassa, jossa on 100 parasta 1900-luvun espanjankielistä romaania, on kolme teosta vain kuudelta kirjailijalta. Delibes on yksi heistä, muita ovat esimerkiksi Gabriel García Márquez ja Mario Vargas Llosa. Los santos inocentes on listalla. Englanniksi se on käännetty alkuperäistä vastaavalla nimellä The Holy Innocents.

Kirjassa kaikki vakuuttaa: tyyli, rakenne ja tarina. Isoja alkukirjaimia on vain erisnimissä, pisteitä ei ole, virkkeitä erottavat pilkut ja sijoittelu, mutta lukeminen ei ole vaikeaa, kun tyyliin tottuu. Alle kahdessasadassa sivussa ei selitellä ihmisten välisiä sukulaisuus- tai alistussuhteita, ne selviävät kertomuksen edetessä, mutta tarkkana pitää olla. Lukuja on kuusi. Edelliset kertovat kaiken tarpeellisen kahden viimeisen huipennusta varten. Niiden otsikot ovat El accidente (Onnettomuus) ja El crimen (Rikos). Luetun jälkeen viimeisen luvun rikos tuntuu juuri siltä, mitä pitikin tehdä.

Tapahtumapaikka on maatila, jonka suuruutta ja hienoutta on Suomessa vaikea kuvitella. Siellä käy vieraana ministereitä ja ulkomaalaisia diplomaatteja, eikä omistajaperhe todellakaan tee maataloustöitä. Sitä varten on työntekijöitä ja palvelijoita. Aika on 1960-luvun alkupuoli. Sitä ei ole suoraan kerrottu, mutta Espanjassa on osattu tulkita vihjeet. Minä olisin sijoittanut ajan aikaisemmaksi esimerkiksi siksi, että tilan työntekijät ovat lukutaidottomia, eivätkä heidän lapsensa käy koulua.

Päähenkilöt ovat Paco, Azarías ja isäntä Iván. Paco tekee maatalon töitä, mutta hänen tärkein tehtävänsä on avustaa metsästystä intohimoisesti harrastavaa isäntää. Pacolla ja hänen vaimollaan on neljä lasta, joista vanhin on vakavasti vaikeavammainen. Hän ei puhu, eikä kävele. Koko muu perhe hoivaa häntä hellästi. Muut lapset ovat tilan töissä sitä mukaa kun ovat tarpeeksi vanhoja. Azarías on Pacon vaimon Régulan veli. Hän on lievästi kehitysvammainen, käyttäytyy joskus oudosti, mutta pystyy tekemään yksinkertaisia töitä, puhdistamaan kanalaa ja muuta vastaavaa.

Paco ja hänen perheensä, kuten muutkin tilan työntekijät, ovat täysin alisteisia isäntäväelle. Heitä kohdellaan alentuvasti ja röyhkeästi, hädin tuskin ihmisinä. Iván kehuu Pacoa vierailleen paremmaksi avuksi metsästyksessä kuin koiraa. Pacon oppivaista tytärtä Nievesiä koulutetaan sisäköksi. Siinä tehtävässä hän näkee isäntäperheen pojan ensimmäisen ehtoollisen kunniaksi järjestetyn juhlan ja tulee sanoneeksi, että haluaisi itsekin päästä ehtoolliselle. Hänestä tulee jatkuvan pilkan kohde. Miten nyt jonkun palvelijan tytär! Kehtaavatkin toivoa tuollaista!

Paco ja hänen perheenjäsenensä ovat nöyriä ja tottelevaisia. Ainoa kerta, kun joku sanoo vastaan, on kun Régulalle ehdotetaan, että Azarías olisi hyvä sijoittaa johonkin hoitolaitokseen. Régula kieltäytyy sanomalla, että niin kauan kuin hän elää, ketään hänen äitinsä synnyttämää ei laiteta laitokseen. Azarías rakastaa lintuja. Hän kesyttää mustavariksen, joka saa lennellä vapaana, mutta palaa aina Azaríaksen luo, kun tämä kutsuu. Lopun konflikti syntyy Azaríaksen ja lintuja ampuvan isäntä Ivánin välille.

Delibesin kuvaamana itsekeskeisen eliitin ja pyhien viattomien vastakkainasettelu tuotti järisyttävän lukukokemuksen.

Miguel Delibes: Los santos inocentes
Planeta 1989, 18. painos, 179 s.; 1. painos 1981

Jorge Amado: Gabriela – kanelia ja neilikkaa

 

Jorge Amadon Gabriela – kanelia ja neilikkaa on sijoitettu Ilheusin satamakaupunkiin 1920-luvulla. Takakannessa kirjaa kehutaan aurinkoiseksi. On se sellainenkin, mutta minusta Gabrielassa käsitellään ensisijaisesti kahta toisiinsa liittyvää vakavaa asiaa.

Ilheus voisi olla mikä tahansa yhteisö, joka on vanhan ja uuden taitekohdassa. Ilheusissa uusi asia on kasvava kaakaon tuotanto, josta vientitulot lipuvat muualle, koska kaupungissa ei ole tarpeeksi syvää satamaa suurille rahtialuksille. Kaupungin vanhaan johtoon kuuluvat kaakaoviljelmiä omistavat everstit vastustavat sataman kehittämistä. (Heitä kutsutaan eversteiksi, mutta nimityksellä ei ole mitään tekemistä armeijan kanssa.) Riosta tullut uusi asukas, joka harjoittaa vientikauppaa, edistää kaikin voimin sataman parantamista. Vastakkainasettelu johtaa myllerrykseen kaupungin poliittisessa elämässä. Everstit käyttävät jopa aseita pitääkseen asemansa, mutta väistämättä uusi aika ajaa ohi vanhasta.

Toisena asiana Gabriela kannattaa naisten vapautta. Siinä on kliseisiä moraalia vartiovia vanhoja piikoja, prostituoituja ja naimisissa olevien miesten ylläpitämiä rakastajattaria, mutta sanoma on kuitenkin vapaa nainen. Gabriela on maaseudulta Ilheusiin tullut nuori ihastuttava nainen, jonka baarinpitäjä Nacib palkkaa keittäjäksi ja kodinhoitajakseen. Kanelintuoksuinen Gabriela on loistava kokki. Nacibin baarin asiakaskunta kasvaa, ja kanta-asiakkaatkin alkavat viihtyä pitempään, eivätkä vain ruokien vuoksi.

”Oli kuin Gabriela olisi luotu lauluista ja tanssista, auringonpaisteesta ja kuutamosta, kanelista ja neilikasta.”

Nacib rakastuu, mutta hänen ja Gabrielan rakkaustarina ei kulje tavanomaisia reittejä. Yksi Nacibin ystävistä varoitti häntä.

”Sanoin, että on kukkia, jotka kuihtuvat, jos panee ne maljakkoon.”

Uusi aika valtaa alaa. Yhden everstin tytär kieltäytyy perinteisen naisen mallista, eikä alistu isän määräämään avioliittoon, vaan karkaa Rioon, menee töihin ja alkaa opiskella. Kaksinaismoralismikin saa palkkansa, kun eräs eversteistä ampuu rakastajattarensa ja tämän sängystä löytämänsä miehen, kuten aina on ollut tapana. Hänet tuomitaan murhasta ensimmäistä kertaa tällaisesta rikoksesta Ilheusin historiassa.

Poliittisia kiemuroita kuvattiin välillä turhan yksityiskohtaisesti, mutta muuten Gabriela – kanelia ja neilikkaa oli vaihtelevaa ja värikästä luettavaa – lähes tuoksuvaa.

Kannen kuva on kirjan pohjalta tehdystä elokuvasta, jossa Gabrielaa näytteli Sonia Braga ja Nacibia Marcello Mastroianni.

Jorge Amado: Gabriela – kanelia ja neilikkaa
Suomentanut Heidi Järvenpää
Tammi 1985, 2. painos, 367 s.; 1. painos 1964
Portugalinkielinen alkuteos Gabriela, cravo e canela 1962

***********

Helmet-haaste: kohta 43. Kirjan nimessä, kannessa tai kuvauksessa on jokin mauste.