Rosa
Monteron romaanissa La buena suerte (Hyvä onni; ei suomennettu) yli
viisikymppinen Pablo näkee junan ikkunasta myytävänä olevan asunnon, jää
seuraavalla asemalla junasta, palaa edelliselle paikkakunnalle ja ostaa asunnon
sitä näkemättä, käteisellä. Asunto on entisessä hiilikaivoskaupungissa, joka on
kaivoksen sulkeuduttua taantunut mitättömäksi kyläksi. Paikan viheliäisyyttä
korostaa sen nimi Pozonegro (musta kaivo).
Pablon
ostama surkea asunto on kadulla Resurrección (ylösnousemus). Pablo pakenee
jotakin, se on alusta asti selvää. Pikkuhiljaa selviää, kuka hän on ja miksi
hän yrittää piiloutua. Piiloutuminen vain on nykyisin kovin vaikeaa. Yksikin
pankkisiirto tai puhelinsoitto on paljastava.
Ihmisistä
ei myöskään pääse eroon. Pablon
naapurina talon ensimmäisessä kerroksessa asuu Raluca,
romanialainen löytölapsi, nykyisin nelikymppinen kaupan kassa. Ylimmässä
kerroksessa asuu eläkkeellä oleva entinen kaivostyöläinen Felipe, jonka keuhkot
ovat hiilipölyn pilaamat. Felipe kutsuu avuliasta Ralucaa enkeliksi.
Montero sirottelee tekstiin
tositarinoita vanhempiensa kaltoin kohtelemista lapsista. Murha- ja
kidutusjutut tuntuvat uskomattomilta. Miten kukaan voi kohdella lapsia niin
julmasti ja miksi kukaan sivullinen ei puutu tapahtumiin? Kirjassa ei tapahdu
mitään ihan niin kauheaa, mutta sen aiheena on välittäminen ja toisista huolen
pitäminen.
Lopulta kirjan sanoma on
lohdullinen: entistä elämää ei pääse pakoon, mutta elämää on mahdollista
muuttaa.
Rosa
Monterolle myönnettiin 2017 yksi Espanjan merkittävimmistä
kirjallisuuspalkinnoista, Premio Nacional de las Letras Españolas. Palkinnon
voi saada espanjalainen kirjailija, joka kirjoittaa joko espanjaksi tai
jollakin Espanjan vähemmistökielistä. Se myönnetään koko tuotannosta, eikä vain
yhdestä teoksesta.
Rosa Montero: La buena suerte
Alfaguara 2020, 325 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olisi mukava kuulla, mitä mieltä olet.