Kirjamessuilu jatkuu

 

Perjantaina ehdin kirjamessuille vasta iltapäivällä. Seurasin ensimmäiseksi keskustelun, joka olikin tähän mennessä paras näillä messuilla näkemäni. Ilja Lehtinen Poesiasta ja suomentaja Kristiina Drews puhuivat aiheesta Dylan Thomas ja Anne Carson: Runokieli ja näyttämö. Koska Anne Carson sai juuri Nobelin palkinnon, keskityttiin häneen, vaikka Dylan Thomasia käsiteltiin myös. Poesia on julkaissut lokakuussa Anne Carsonin teoksen Troijan Norma Jeane Baker (suomentaja Tommi Nuopponen). Lehtisen ja Drewsin esitys oli tarkasti sommiteltu. Kuulijat johdatettiin Carsonin tekstiin lukemalla ote Troijan Norma Jeane Bakerista, jota voidaan kutsua näytelmäksi. Teksti oli upea, humoristinen ja leikillinen. Sen jälkeen puhuttiin Carsonin kielestä ja sen näytelmällisyydestä. Muutkin Carsonin teokset ovat parhaimmillaan ääneen luettuina, sanoivat esiintyjät. He lopettivat Carsonin Punaisen omaelämäkerran lopun dialogiin, johon myös eläytyivät. Lisää tällaista kirjamessuille!

Iida Turpeista ja Elolliset saksaksi kääntänyttä Maximilian Murmannia haastatteli Hannele Jyrkkä. Murmann oli huomannut kirjan kustantajan luettelosta, lukenut sen ja löytänyt saksalaisen kustantajan.  Tästä keskustelusta selvisi, miten paljon kirjailijaa työllistää hänen kirjansa kääntäminen. Ilmeisesti Elolliset on tavallistakin työläämpi aiheensa ja sen vaatiman sanaston vuoksi. Murmann  oli lähettänyt Turpeiselle kysymyksiä. Ensimmäisellä kerralla niitä oli 217. Koska käännöksiä on julkaistu jo 25 kielelle, ja neljä on vielä tulossa, Turpeinen on ollut lähes täystyöllistetty niiden kanssa. Julkaisemiseen liittyy myös paljon matkustamista. Keskustelu oli hauska ja hyväntuulinen.

Seuraava käännöskeskustelu käsitteli László Krasnahorkaita. Suomentaja Minnamari Sinisalo kertoi, että Krasnahorkain kääntäminen on hidasta ja työlästä, mutta joskus myös hauskaa. Hän valaisi myös eräitä unkarin ja suomen eroja, jotka vaikeuttavat suomentamista. Kaksi Krasnahorkain romaania lukeneena voin sanoa, että Sinisalo tekee ihailtavaa työtä.

Lauantain tähtihetki oli Pirkko Saision ja Pajtim Statovcin keskustelu Finlands och fiktionens klassresor. Heidän romaaniensa ruotsinkielisten käännösten ilmestymisen vuoksi esitys oli sijoitettu Fiskehamnen-lavalle. Se keräsi tietysti valtavan määrän seuraajia. Sain istumapaikan menemällä katsomaan jo edellä ollutta kirjaesittelyä Cecilia Vasa - Prinsessan som aldrig gav upp (kirjailija Herman Lindqvist oli itse asiassa hauska puhuja ymmärrettävällä ruotsillaan). Saisio ja Statovci puhuivat suomea. Molemmat ovat tehneet luokkanousun perheestä, jossa ei luettu, eikä ollut aiempia akateemisesti koulutettuja. Kirjastot olivat kummallekin tärkeitä kirjallisuuteen johdattelijoita. Keskustelu laajeni heidän kirjojensa (mahdolliseen) autofiktiivisyyteen ja muistin luotettavuuteen ja polveili lopulta Suomen hallituksen kulttuuripolitiikkaan.

Kuuntelin monta muutakin keskustelua, esimerkiksi kritiikin tilasta, tiedon kielestä ja kielestä identiteetin rakentajana. Kaikki olivat omalla tavallaan antoisia.