Anja ja Kimmonhovin tytöt (Tuntemattomat tyttökirjat -haaste)

Alli Saarentaus-Salon Anja ja Kimmonhovin tytöt on unohdettuja tyttökirjoja. Kirja on ilmestynyt 1949 ja sen tapahtumat on sijoitettu vuosiin 1946-47. Aivan tyttökirja tämä ei ole, vaan ennemminkin nuortenkirja. Luin kirjan lapsena monta kertaa ja nyt uudelleen lukiessani huomasin muistavani sen henkilöt ja tapahtumat kovin hyvin.

Kirja alkaa Anjan lakkiaisista. Hänen hieman vanhempi poikaystävänsä Kari, lääkäri ja kirurgi, ei odotusten mukaan kosikaan uutta ylioppilasta heti, vaan siirtää kosinnan vuodella eteenpäin Amerikassa opiskelun vuoksi. Anjalle ja hänen vanhemmilleen tulee ongelma: Mitä tyttö nyt tekee vuoden ajan? Asiasta keskustellaan:

"Äidillä oli kaksi ehdotusta: joko lukea kieliä tai mennä sairaanhoitokurssille, jonne useimmat hienoston tytöt pyrkivät.

Anjaa huvitti Karin ilme, kun äiti puhui sairaanhoitajakurssista. Isäkin ehätti heti vastustamaan. Hän myönsi, että sinne nykyään kyllä kovin pyritään, mutta ei useinkaan kutsumuksesta.

- Anjallahan on jo tohtorikin kalastettuna, niin pitäköön hänestä kynsin hampain kiinni, niin säästyy hoitajakurssin varjopuolilta, isä selitti.

- Mielestäni se sopisi, kun Anja joutuu Karin mukaan. Kas, mielestäni lääkäri ja sairaanhoitaja... Äiti hämääntyi ja keskeytti."

Ongelma ratkeaa, kun sanomalehdestä löytyy ilmoitus, "että Savossa, Kimmonhovin talouskoulussa alkaa lokakuussa puolen vuoden kurssi erikoisesti opiskelevaa nuorisoa varten, opetetaan mm. sairaanhoitoa, kudontaa, ompelua, pikkulasten hoitoa, maataloutta, kotitaloutta ym." Mikä loistava ohjelma tohtorin kotirouvaksi valmennettavalle! Äitikin suostuu, koska " niin kalliille kurssille ei joka perhe voi tytärtään lähettää".

Kimmonhovissa Anja tapaa tyttöjoukon, josta muutama erottuu. Musikaalisesti lahjakas, mutta muuten avuton Sirpa on kaikkien lemmikki. Pulmu (siis todella Pulmu!) on riitaisa ja "kovasti poikien perään". Kurssin ilopilleri on Himppa, jolta eivät puhe ja kepposet lopu. Kurssin aikana tapahtuu kaikenlaista. On juhlia, rakastumisia, huiputusta, suoranaista petollisuutta, ja yksi onnettomuuskin. Kaikki on kuitenkin varsin viatonta.

Vuoden odotuksen jälkeen Kari palaa ja Anja saa kosintansa ja miehensä.

Anja ja Kimmonhovin tytöt hymyilyttää nykylukijaa. Vanhoissa kirjoissa on tietysti erilaisia asenteita kuin nykyisin, mutta tämä kirja on tehty liian osoittelevaksi. Lisäksi siinä on sen tyyppistä isänmaallis-uskonnollista paatosta, joka on lähinnä vaivaannuttavaa. Varsinaiseksi tyttökirjaklassikoksi tästä ei mielestäni ole. Ei siksikään, että kirja ei ole kovin hyvin kirjoitettu. On vaikea kuvitella, että nykynuori jaksaisi lukea tämän kirjan.

Etsin netistä tietoa kirjailija Alli Saarentaus-Salosta. Löysin ainoastaan Helsingin kaupunginkirjaston Kysy mitä vain -sivulta muutaman lauseen hänen elämästään ja tuotannostaan. Saarentaus-Salo (1907-1994) oli kansakoulunopettaja ja kirjastonhoitaja. Hän julkaisi kahdeksan kirjaa, joista useimmat ovat nuortenkirjoja.

Luin kirjan Anja ja Kimmonhovin tytöt Marian Tuntemattomat tyttökirjat -haasteeseen.

Alli Saarentaus-Salo: Anja ja Kimmonhovin tytöt

Valistus, 2. painos 1951. 173 s.

Juhani Aho: Yksin

"Keskustelu oli ujunut laihaksi ja uhkasi kokonaan katketa. Kun kadulla ajavan ajurin rattaat olivat lakanneet särkemästä hiljaisuutta, kuului vain lampun sydämen ynisevä ääni."

Keskustelu ujuaa, lampun sydän ynisee. Näin ei kirjoiteta enää, mutta juuri siksi Ahon kieli vie lukijan mukanaan. Hänen vertauksensakin ovat herkullisen ristiriitaisia.

"Tapaan itseni yhtenä nivelenä siinä ihmisjonossa, jonka toinen pää on asemasillalla ja jonka toista päätä jo Pariisi ahmii ison oven kautta avonaiseen kitaansa, niin kuin kosken niska nielee pitkää puomia."

Useimmille on varmaan tuttua, että kirjassa Yksin Aho purkaa suruaan torjutun rakkauden jälkeen. Hän matkustaa Pariisiin työskentelemään ja Pariisista tulee hänelle kaipauksen kaupunki. Yksin on kirja rakastuneesta ihmisestä. Kaikki mielialan vaihtelut, hassut turhat kuvitelmat, toiveikkuus ja epätoivo eletään läpi. Rakastuminen ei ole muuttunut miksikään sen yli vuosisadan aikana, joka kirjan julkaisemisesta on kulunut.

Haastavaa lukemista -blogin kautta löysin Vinttikamarissa-blogin Ahmun haasteen Lue kaupungista jossa olet käynyt. Yksin sopii tähän haasteeseen. Kävin Pariisissa viimeksi keväällä 2010. Ahon ajoista Pariisi on muuttunut, vaikka rakastuminen ei olekaan. Tietysti Pariisissa on edelleen tungosta ja ruuhkia, mutta miehillä ei ole silintereitä eikä naisilla silkkipukuja, eivätkä ruuhkissa seiso "kuomivaunut". Bulevardien ravintoloissa ja kahviloissa ei ole työmiehiä ja ajureita, vaan turisteja. Paljon on ennallaankin: Eiffel-torni, sanomalehtikioskit, "rautaisilla balkongeilla kaulustetut" kivitalot.

Olin Pariisissa yksin, mutta en murehtimassa, vaan nauttimassa rauhasta, jonka saavuttaa miljoonakaupungissa, kun ei tunne siellä ketään. Ahon Pariisi on alakuloinen, mutta hän toteaa itsekin, että "Tämän ulkomaan vaikutus minuun ei ole sen vaikutus, vaan minun oman nykyisen mielentilani."

Lähimmäs omaa vaelteluani osuu seuraava katkelma (vaikka venheissä ei enää olekaan höyrymoottoreita):

"Harhailen suuren oopperan editse, käännyn alas Avenue de l'Opérata pitkin ja ohi Théátre Français'n. Siitä Louvren holvien alta ikivanhaan kuningasten linnan pihaan (...) Käyn siltaa myöten Seinen poikki ja seisahdun hetkeksi seuraamaan noita pieniä höyryvenheitä, joiden punaiset kokkalyhdyt kuvastuvat veteen kuin tuulastulet."

Öiseltä sillalta kohti Notre Damea otettu, haasteeseen kuuluva kuva:

Juhani Aho: Yksin

WSOY Pokkari 2011. 106 s.

Alkuperäinen julkaistu 1890.

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit

Berliininpoppelit kertoo Neshovin perheestä. Kolme erilaista poikaa, iältään viidenkymmenen molemmin puolin, joutuu kohtaamaan toisensa äitinsä sairaalavuoteen luona. Tor on sikatilallinen, Margido hautausurakoitsija ja Erlend ikkunansomistaja. Torin avioton tytär Torunn saapuu myös paikalle.  Hän ei ole koskaan tavannut isänsä sukulaisia. Margido sanookin hänelle: "Tämä ei ole sellainen suku... jonka seurassa sinä erityisemmin viihtyisit." Suvulla on salaisuus, joka selviää lukijalle pikku hiljaa, ennen kuin se varsinaisesti paljastetaan kirjan lopussa.

Tapahtumat sijoittuvat Trondheimiin Norjaan, mutta kirja voisi olla myös Suomesta. Puhumattomuus ja perheen sisäisen kommunikaation puute ovat tuttuja aiheita. Neshovin rapistumaan päässyt tila voisi löytyä jostain Suomen maaseudulta, ympäröivää vuonomaisemaa lukuun ottamatta.

Osittain Berliininpoppelit on kovin synkkä. Esimerkiksi alku, jossa hautausurakoitsija Margido esitellään työnsä ääressä, on raskasta luettavaa. Onneksi koko kirja ei ole samanlainen. Heti perään somistaja Erlendin esittely vaikuttaa melkein parodialta. Hajuja ja tuoksuja käytetään kuvaamaan ihmisiä ja paikkoja. Sikalan haju, joka on myös Torin haju, isoisän lian haju, Torunnin saippuan puhdas tuoksu, Erlendin kumppanin jouluruokien herkullinen tuoksu.

Berliininpoppelit ei ole mitään suurta kirjallisuutta, mutta mukavaa luettavaa tämä kirja on.

Berliininpoppeleista ovat kirjoittaneet ainakin Leena Lumi, anni ja Marja.

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit

Suomentanut Tarja Teva

Tammi 2007. 294 s.

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Kirjassa on varsinaisesti kolme henkilöä: Sumire, nuori nainen, joka haluaa kirjailijaksi, Miu (nainen), entinen pianisti ja nykyinen perheyrityksen johtaja, ja kertoja (mies). Kertojan nimeä ei paljasteta, ja Sumire käyttää yhdessä tekstissään hänestä pelkkää kirjainta K. Kertoja kuvaa henkilöiden keskinäisiä suhteita seuraavasti: "Tämä nainen rakasti Sumirea. Minä en kuitenkaan voinut tuntea sukupuolista halua häntä kohtaan. Sumire rakasti tätä naista ja halusi häntä. Minä rakastin Sumirea ja tunsin sukupuolista halua häntä kohtaan. Sumire piti minusta muttei tuntenut mitään halua minua kohtaan."

Sumirea ja kertojaa yhdistää rakkaus kirjoihin ja lukemiseen. " Kirjojen ahmiminen oli meille yhtä luontaista kuin hengittäminen." Sputnik-rakastettuni on täynnä viittauksia kirjallisuuteen ja länsimaiseen klassiseen musiikkiin.

Kirjan nimessä esiintyvä sputnik saa yhden selityksen hyvin nopeasti kirjan alussa. Toinen tulee myöhemmin. Sputnik - matkakumppani. Miun sanoin: "Silloin tajusin sen, että olimme kyllä ihanteellisia matkakumppaneita, mutta loppujen lopuksi vain yksinäisiä metallimöykkyjä erillisillä kiertoradoilla."

Kertoja vertaa Sumirelle kirjan kirjoittamista kiinalaisen kaupungin portin rakentamiseen sotureiden luista. Portti tarvitsee sielun, joka herätettiin pirskottamalla luille koiran verta. Samalla tavalla "Kertomus ei ole tästä maailmasta. Todellinen tarina vaatii eräänlaista maagista kastetta, jotta tämä maailma yhdistyisi tuonpuoleiseen." Kirjan sivulla 184 on lause "Tästä alkaa varsinainen kertomus." ja siitä eteenpäin tarinaan ilmestyy maagisuutta ja outoa viehätystä, niin että ainakin minun oli pakko lukea kirja loppuun siltä istumalta.

Luin kirjan takakannen tekstin vasta luettuani koko kirjan. Siellä mm. sanotaan, että Sputnik-rakastettuni on salapoliisikertomus ja filosofinen arvoitus. Salapoliisikertomus tämä kirja ei missään tapauksessa ole, vaikka yksi henkilöistä katoaakin. Filosofinen arvoitus kirja on mitä suurimmassa määrin.

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Englanninnoksesta suomentanut Ilkka Malinen

Tammi 2003. 252 s.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Pitkän päivän ilta on luultavasti Kazuo Ishiguron tunnetuin kirja. Minäkin tiesin etukäteen sen idean hovimestarista, joka elää elämänsä isäntänsä kautta. Näin vuosia sitten kirjan pohjalta tehdyn James Ivoryn elokuvan. Lukiessani hovimestari Stevens näytti Anthony Hopkinsilta ja taloudenhoitaja neiti Kenton Emma Thompsonilta.

Kirjassa hovimestari Stevens lähtee nykyisen isäntänsä kehotuksesta muutaman päivän lomalle. Hän lähtee tapaamaan neiti Kentonia, jota ei ole nähnyt pariinkymmeneen vuoteen. Ajellessaan (isäntänsä autolla) pitkin Englannin maaseutua hän muistelee elämäänsä, varsinkin 20- ja 30-lukuja. Tuolloin hän ja neiti Kenton olivat lordi Darlingtonin palveluksessa. Lordista tuli sittemmin epäsuosittu ja tuomittu julkisuuden henkilö ulkopoliittisten harharetkiensä vuoksi.

Stevensin kaltainen ihminen, joka alistuu toisen ihmisen palvelijaksi, on vaarallinen. "Tässä työnantajassa ruumiillistuu kaikki se, mitä minä pidän jalona ja ihailtavana. Niinpä omistaudun hänen palvelemiselleen." Toisaalta Stevens on säälittävä. Hänen tavoitteenaan on ollut olla "suuri hovimestari". Suuren hovimestarin tunnusmerkki on hänen mielestään arvokkuus - ja arvokkuuden hän määrittelee omalla tavallaan. Lopuksi hän joutuu kuitenkin toteamaan: "Minä en voi edes sanoa, että olisin tehnyt itse omat virheeni. Ja minun onkin pakko kysyä itseltäni: mitä arvokasta siinä muka on?"

Pitkän päivän ilta herättää voimakkaita tunteita. Stevens uhraa elämänsä toisen ihmisen palvelemiseen. Hän heittää pois mahdollisuuden toisenlaiseen elämään ja onneen torjuessaan neiti Kentonin. Pikku hiljaa lukija alkaa tulla epätoivoiseksi. Eikö mies todellakaan ymmärrä, mitä tekee?

Kirjan tyyli on loistava. Stevensin kertomus elämänsä käännekohdista on kuivakka ja asiallinen. Lainaan malliksi tyylistä hänen ylpeän muistonsa hopeista. Hopeiden kiillotuksen taso oli hänen mielestään hovimestarin ammattitaidon mittari.

Ilokseni voin muistaa useitakin kertoja, jolloin Darlington Hallin hopeat herättivät havainnoitsijoissa positiivista huomiota. Muistan esimerkiksi, kuinka lady Astor totesi - eikä täysin ilman katkeruutta - että meidän hopeamme "olivat kenties vertaansa vailla". Muistan myös, kuinka näin herra George Bernardin, kuuluisan näytelmäkirjailijan, tutkivan eräänä iltana päivällispöydässä edessään olevaa jälkiruokalusikkaa, nostavan sen ylös valoa vasten ja vertaavan sen pintaa viereiseen tarjoiluvatiin unohtaen täysin ympärillä olevan pöytäseurueen läsnäolon.

Pitkän päivän illasta löytyy monta blogikirjoitusta, esimerkiksi Katjan ja Zephyrin.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Suomentanut Helene Bützow

Tammi 1990. 283 s.

Amos Oz: Älä kysy yöltä

Älä kysy yöltä kertoo Noasta ja Theosta. Noa on kirjallisuuden opettaja ja Theo arkkitehti. Theo on viisitoista vuotta Noaa vanhempi. He ovat olleet yhdessä melkein kymmenen vuotta ja asuvat autiomaan laidalla sinne aika vast'ikään rakennetussa pikkukaupungissa. Heidän luonteensa ovat kovin erilaiset. Noa on eläväinen ja innokas, Theo taas, sanoisinko, jähmeä.

Yksi Noan oppilaista on kuollut huumeisiin. Oppilaan isä haluaa perustaa kaupunkiin huumevieroitusklinikan nuorille poikansa muistoksi. Hän on saanut Noan suostumaan hankkeen ajajaksi. Kaupunkilaiset tietysti vastustavat klinikkaa. Klinikkaprojekti vaikuttaa suuresti Noan ja Theon keskinäiseen suhteeseen.

Kirjan keskeinen ajatus onkin mielestäni tässä erään Noan oppilaan ilmaisemana:

Kukaan ei tiedä mitään kenestäkään. Varsinkaan rakkaudesta. Rakkaus on tosiaan tuhoisa tila, tyttö sanoi. Kaksi ventovierasta näkee äkkiä toisensa, tai eivät he oikeasti edes näe toisiaan, he haistavat toisensa, ja hups vain, he ovat kiintyneempiä toisiinsa kuin jos olisivat sisar ja veli. He alkavat nukkua yhdessä, samassa sängyssä, vaikkeivät ole samaa perhettä. Ja usein he eivät ole edes ystäviä, eivät tunne toisiaan, he vain ovat äkkiä koukussa toisiinsa ja koko muu maailma joutaa mäkeen. Katso nyt, miten tuhoisaa se on, oikeasti. Todennäköisesti paljon useammat ihmiset kuolevat rakkauteen kuin huumeisiin.

Noa ja Theo jäivät minulle etäisiksi. Koko kirja oli jotenkin lattea, aiheestaan huolimatta. Amos Ozin kirjoja on suomennettu paljon. Älä kysy yöltä on ilmestynyt jo 1994, mutta suomennettu vasta 2010. En tiedä, viittaako viive jonkinlaiseen välityöhön. Tämä on ensimmäinen lukemani Ozin kirja, joten en osaa verrata sitä hänen muihin teoksiinsa. Hepreankielinen kirja on suomennettu englantilaisesta käännöksestä. Kaksinkertainen kääntäminen ei voi olla vaikuttamatta lopputulokseen.

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm. Sanna ja Erja.

Amos Oz: Älä kysy yöltä

Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Tammi 2010. 282 s.

Michael Child: A Year in South Karelia

Michael Child on kanadalainen, joka on perheineen asunut Suomessa kymmenkunta vuotta. Nykyisin he asuvat Etelä-Karjalassa, Imatralla. Childin vaimo on myös kanadalainen, mutta vaimon suku on Suomesta. Kirjan koko nimi on A Year in South Karelia. Finnish culture through the eyes of a newcomer. Se on koottu blogikirjoituksista noin vuoden ajalta. Ensimmäinen merkintä on päivätty 27. maaliskuuta 2009 ja viimeinen 21. huhtikuuta 2010. Kirja on ilmeisesti omakustanne, ainakaan en löytänyt siitä merkintää kustantajasta.

Child kirjoittaa elämästään Suomessa pitkälti perheensä kautta. Hänellä on kaksi lasta, joista nuorempi aloitti koulunkäynnin kirjoitusvuonna. Child kertoo suomalaisesta koulujärjestelmästä, terveydenhoidosta, vanhempainlomasta, tavoista viettää juhlapyhiä ym., mutta ei mitenkään virallisesti, vaan omasta näkökulmastaan. Suomalaisten lukijoiden lisäksi hän on tarkoittanut kirjansa kanadalaisille tuttavilleen.

Child ja hänen vaimonsa olivat aloittaneet suomen opiskelun jo Kanadassa. Luvussa Funny Finnish hän kertoo kielen opiskelun kommelluksista ja vivahteiden ymmärtämisen vaikeudesta. Yksinkertainen esimerkki: Erotessa voidaan sanoa "Palataan!". Ensimmäisen kerran tuon kuultuaan hän palasi keskustelukumppanin luo.

Kirjassa on joitakin arkielämän huomioita, joita suomalainen ei todellakaan tule ajatelleeksi. Child ihmettelee suomalaisten tapaa ostaa valtavat määrät ruokaa ennen juhlapyhiä, vaikka kaupat olisivat suljettuina vain päivän. Käyttäydytään ikäänkuin kaupat eivät aukeaisi enää koskaan. Tuo tuli mieleeni, kun eilen illalla eli pyhäinpäivän aattona kuljin lähikauppamme ohi ja näin valtavat jonot ja täyteen lastatut ostoskärryt. Childin mielestä Suomi on kävelijäystävällinen maa. Kanadalaisena hän ei tänne tultuaan ymmärtänyt, miksi maanteidenkin viereen rakennetaan kävelyteitä - kuka niitä käyttäisi? Nykyisin hän käyttää niitä itse. Ja vieraassa kulttuurissa voi tulla vaikeuksia yllättävissä paikoissa, kuten joidenkin julkisten tilojen WC:ssä. Miten oven saa lukituksi? (Vastaus: kääntämällä kahvan yläasentoon.)

Kaiken kaikkiaan Child on valtavan tyytyväinen elämäänsä Etelä-Karjalassa. Ihmiset ovat hänestä ihania.

I dedicate this to the people of Finland, who over this past decade have been hospitality itself. In that time I've been watching them more closely than they may have realised. And here's the thing. They are absolutely wonderful -  even in the oddest circumstances.

Luonto tarjoaa suuria elämyksiä, ja jos osaa katsoa oikein, myös pieniä.

At just this time of the year, the sun behind me was setting at just the right place so as to shine directly on the tops of these stately pines. The result of the burning orange sun shining on the dark green needles of the pines was one of the most beautiful natural phenomena that I have ever seen.

Oikeastaan ainoa huomaamani negatiivinen kommentti kirjassa oli, että suomalaiset eivät osaa jonottaa!

Kirja kärsii siitä, että valokuvat ovat mustavalkoisia ja laadultaan heikkoja. Kanteen on lisäksi valittu kammottavan näköinen kuva. Tätä kirjaa on mukava lukea, jos lukijalla on siteitä Etelä-Karjalaan. Muille lukijoille jotkut osat kirjasta saattavat olla hieman tylsiä.

Michael Child: A Year in South Karelia

2011, 206 s.

ISBN 978-1-4478-3561-5