Kristiina Vuori: Näkijän tytär

Olen lukenut monta Kaari Utrion historiallista romaania ja pitänyt niistä. Kirjastossa huomasin Kristiina vuoren Näkijän tyttären ja ajattelin kokeilla, millainen on tämän uuden kirjailijan teos. Mutta… Pidän esimerkiksi hyvin kirjoitetusta maagisesta  realismista, mutta tässä kirjassa yliluonnolliset ainekset häiritsivät minua. Oli niin paljon tulevaisuuteen näkemistä, etiäisiä, linnuksi muuttumista ja käsillä parantamista. Nimestä olisi tietysti voinut päätellä, millainen kirja on. Romantiikkaakin oli minun makuuni vähän liikaa, kun päähenkilö Eira pohti ja pohti, kumpi kahdesta miehestä on oikea hänelle.

Kirjan tapahtuma-aika on mielenkiintoinen. 1200-luvun alkupuolella kristinuskoa levitettiin Suomeen – ja tässä Hämeeseen – kovin keinoin. Kristinusko ja vanhat pakanalliset uskomukset taistelivat sekä ihmisten mielissä että asein. Kirjan lopussa olevassa lyhyessä luvussa Romaanin maailma kirjailija kertoo historiallisista tosiasioista kirjan takana. Kuvatusta ajasta on jäljellä kovin vähän tarkkaa tietoa.

Pidin arkisen elämän kuvauksista, joita kirjassa oli mukana. Vaikka Eira oli hyväosainen, hänkin osallistui töihin. Hän keräsi tietysti yrttejä parantajan tointaan varten, mutta teki kaikenlaista muutakin, kuten pyykkäsi, leipoi ja värjäsi lankoja.

”Eira kumosi värjäyksessä käyttämänsä veden maahan, asetti padan kyljelleen vasten koivun runkoa ja nosti lankojen sekoittamiseen käytetyn koukkupäisen puukepin oksan haarukkaan valumaan vettä. Hänen ympärillään risteili vasta värjättyjä villalankavyyhtejä, jotka roikkuivat vettä tippuen väliaikaisten orsien päällä. Tänään hän oli käyttänyt värjäämiseen samettijalkoja, joita löytyi helposti läheisistä havupuumetsistä.”

Vaikka minä en innostunut Näkijän tyttärestä, niin romanttisen historiallisen viihteen lukija, jota yliluonnolliset ilmiöt eivät häiritse, pitää kirjasta varmasti. Näkijän tyttäreen ovat ihastuneet mm. Kirsi ja Suketus (tosin pienin varauksin).

Kristiina Vuori: Näkijän tytär

Tammi 2012, 569 s

¡Hola! español -haaste päättyy pian

Vajaa vuosi sitten aloittamani ¡Hola! español -haaste päättyy kansainvälisenä Kirjan ja ruusun päivänä 23.4 eli viikon kuluttua. Muistutan haasteeseen osallistujia, että laittakaapa minulle linkki koostepostaukseenne, jos sellaisen teette, tai yksittäisten bloggausten linkit. Linkit mieluiten alkuperäiseen haastepostaukseeni. Sinne pääsee myös sivupalkin kuvasta.

Palkintona on kirjoja (kukaan ei varmaan arvannut). Pari osallistujaa pääsee valitsemaan kuvan kirjoista.

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

Elokuvankertoja on köyhän chileläisen perheen tytär, joka kertoo muulle perheelle katsomistaan elokuvista. Koska isällä ei ole rahaa maksaa kaikkien elokuvalippuja, lapsista paras kertoja saa nähdä elokuvat. Tytöllä on neljä isoveljeä. Isä on halvaantunut työtapaturmassa ja  äiti on lähtenyt tiehensä, kun isän onnettomuus sattui.

Tyttö, María Margarita, kertoo aluksi elokuvat, mutta ajan myötä hän alkaa myös näytellä ne. Lopulta hänen esityksiään katsoo koko kylä. Kirjan alussa on samaa elokuvan lumoa kuin Giuseppe Tornatoren filmissä Cinema Paradiso, jonka satuin katsomaan uudelleen vähän ennen Elokuvankertojan lukemista.

María Margarita sanoo:

”Minä väitän, että elämä voi olla tehty täysin samasta aineesta kuin elokuvat.

Elokuvan kertominen on kuin kertoisi unen.

Elämän kertominen on kuin kertoisi unen tai elokuvan.”

Tässä kirjassa hän kertoo oman elämänsä.

Elokuvankertoja on sympaattinen pieni kirja, jonka loppu on surumielinen. Kun kirja ilmestyi, se oli paljon esillä blogeissa. Siitä ovat kirjoittaneet mm. Katja, Linnea, Marika, ja moni muu.

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

Siltala 2012, 133 s

Suomentanut Terttu Virta

Kannen kuva Wil Immink Design ja Getty Images

Espanjankielinen alkuteos La contadora de películas 2009

Grégoire Polet: Väreilevä kaupunki

Väreilevä kaupunki on ihmisille, jotka rakastavat Pariisia. Huomasin kirjastossa kannen, jossa on Pariisin metrokyltti. Kun luin kirjan alun

”Pariisi, kuusi kolmekymmentä, hetki ennen aamunkoittoa.”

tiesin, että minun on lainattava tämä kirja.

Väreilevässä kaupungissa seurataan viikon ajan joukkoa ihmisiä. Jotkut heistä ovat keskiössä, toiset mainitaan vain muutaman kerran. Onneksi huomasin pian, että henkilöitä on paljon, ja aloin kirjoittaa muistiin nimiä ja ihmisten välisiä suhteita. Paperille tuli loppujen lopuksi noin kuusikymmentä nimeä. Ihmiset esitellään esimerkiksi seuraavasti. Yhden päähenkilön metromatkalla häntä tönäisee japanilaisen näköinen mies, joka pyytää kohteliaasti anteeksi. Muutama luku myöhemmin sama japanilainen tavataan uudestaan ja hänestä tulee paljon esillä oleva hahmo. Kaikki kohtaamiset ja sivuamiset täytyy lukea tarkasti.

Viikon aikana joku kuolee, kun taas toinen valmistelee häitään. Jotkut eroavat ja toisaalla vanhat rakastavaiset löytävät toisensa uudelleen. Monet henkilöistä ovat taiteilijoita, eli kirjailijoita, muusikoita ja kuvataiteilijoita, tai liittyvät jollain muulla tavalla taiteisiin eli ovat taidehistorioitsijoita, galleristeja tai jopa mesenaatteja. Heidän filosofisissa keskusteluissaan pohditaan taiteen suhdetta ’todelliseen’ elämään sekä väärennösten suhdetta aitoihin taideteoksiin.

Parasta on kuitenkin itse Pariisi. Kirja alkaa Saint-Sulpicen aukiolla ja päättyy Seinen ylittävällä Debillyn kävelysillalla. Lukija kulkee henkilöiden mukana ympäri Pariisia. Kävely- ja ajoreitit kerrotaan katu kadulta. Asuntojen sijainnit ja ympäristöt kuvataan. Bulevardit, kahvilat, puistot, kanavat – tästä kirjasta herää kaipuu Pariisiin.

 ”Vaikka Montparnassella vielä sataakin, Montmartrella sade on jo tauonnut. Tai sitten siellä tulee vain toinen pikkukuuro, kuin viimeinen nyyhkäys hymyn jo voitettua, se valuu puista, ränneistä, katonkulmista, raskaista markiiseista alas maahan, joka viime päivinä varastoimansa lämmön takia paikoin höyryää. Sade haipuu kuin verkkaan avautuva verho. France varoo liukastumasta terassillaan, hänelle sateenkaari nousee maasta Montparnassen tornin takaa, piirtää pehmeät värinsä sinertävänharmaalle taivaalle ja sukeltaa maahan sadekuuron huuhtoman, valkean Sacré-Cœurin basilikan takana.”

Grégoire Polet: Väreilevä kaupunki

WSOY 2010 (Aikamme kertojia), 430 s

Suomentanut Lotta Toivanen

Päällyksen kuva©Plugi/Aarre Rinne

Ranskankielinen alkuteos Leurs vies éclatantes 2007

Wanha kirja: Kotimme on Romulus

Tänään moni bloggaaja kirjoittaa vanhasta kirjasta eli kirjasta, jota ei ole enää kaupoissa myytävänä. Kirjoitan usein muutenkin vanhoista kirjoista, mutta halusin osallistua tähän tempaukseen lukemalla jonkun harvinaisen suomalaisen kirjan. Valitsin Kerttu Juvan lastenkirjan Kotimme on Romulus, joka on ilmestynyt vuonna 1963. Olen saanut kirjan lahjaksi mummoltani joko ilmestymisvuonna tai seuraavana vuonna ja olen tietysti säilyttänyt kirjan. Kirjassa on iloinen Maija Karman piirtämä kansi.

Romulus on moottorivene, eikä sen nimellä ole mitään tekemistä Rooman kanssa. Nimi viittaa kuntoon, jossa vene oli ennen pääsyään kirjan perheen omistukseen. Kahden perheen lapset odottelevat Getassa, että vanhemmat pääsisivät lomalle ja koko porukka Romuluksella Helsinkiin. Vanhempien loma vain viivästyy ja lapset päättävät lähteä matkalle keskenään. Huonojen puhelinyhteyksien ja katkeilevien puheluiden vuoksi he luulevat saaneensa luvan. Matka päättyy jo Turkuun, jonne huolestuneet vanhemmat tulevat lapsia vastaan.

Lapsia on kuusi, neljä tyttöä ja kaksi poikaa. Muut ovat iältään yhdentoista ja kolmentoista välillä, mutta pikkuinen Nenne on vasta seitsemän. Mukana on myös laivakoira Pami. Matka kulkee pienten vastoinkäymisten värittämänä lyhyin päivämatkoin Bomarsundin kautta Turkuun. Välillä tavataan merivartijoita ja saarissa yövyttäessä joko vihaisia tai ystävällisiä asukkaita. 60-luvun kirjassa roolit ovat jakautuneet. Kaksitoistavuotias Lauri ohjaa venettä ja hoitaa moottoria ja tytöt tekevät ruokaa ja hoivaavat Nenneä.

Kotimme on Romulus on ilmestynyt WSOY:n Nuorten toivekirjastossa, jonka kirjat olivat mielestäni nimestä huolimatta lastenkirjoja. En osaa lainkaan arvioida, mitä nykyisiin fantasia- ym. kirjoihin tottuneet lapset tästä pitäisivät. Riittäisikö jännitykseksi kompassin rikkoutuminen, sumuisessa aallokossa ajaminen tai vanhan kärttyisän yksineläjän kadonneen psalmonikan löytäminen (psalmonikka on yksikielinen kannel). Jännittävin hetki oli, kun pässi puski Nennen kalliolta mereen.

Minusta kirja oli viehättävä ja minulle tietysti nostalginen. Luin sen lapsena sentään monta kertaa. Otan tähän loppuun näytteen kirjan alkupuolelta, kun seikkailuun on juuri lähdetty.

”Etukannella makasivat Asta ja Ykka vierekkäin auringossa mutustellen maapähkinöitä, jotka Mumi oli viime tingassa työntänyt Ykan reppuun. Onnenpeikot nojasivat ohjauskatoksen etuikkunaan ja tyttöjen mielestä ne hymyilivät tavallistakin leveämmin. Niistäkin oli hauskaa olla merellä.” 

Lisää Wanhan kirjan arvostuspäivästä voi lukea esimerkiksi Kirjasfääristä.

Kerttu Juva: Kotimme on Romulus

WSOY, Nuorten toivekirjasto 1963, 141 s

Kansi Maija Karma

Ann Cleeves: Vera - Kuolonkukkia

Ann Cleevesin kirjojen pohjalta tehtyä televisiosarjaa on näytetty Suomessakin. Kirjan kannessa on Vera Stanhopen esittäjä. En katsonut sarjaa, enkä ole aikaisemmin lukenut Cleevesin dekkareita. Kuolonkukkia on ensimmäinen Vera Stanhopen tutkimuksista kertova kirja.

Nuori poika ja vähän vanhempi opiskelijatyttö murhataan. Murhilla on selvästi yhteys toisiinsa. Molemmat uhrit on asetettu dramaattisesti veteen kellumaan ja heidän ympärilleen on siroteltu kukkia. Tapahtumapaikka on sen verran pieni, että murhiin liittyvät ihmiset ovat tavalla tai toisella yhteydessä toisiinsa. On vanhoja koulu- ja opiskelukavereita, entisiä puolisoita, lintubongaajia. Yhteyksiä ilmenee melkein epäuskottavan paljon.

Cleeves on tehnyt Vera Stanhopesta sikäli tyypillisen poliisipäähenkilön, että Vera on omistautunut työlleen, hän on yksinäinen ja alkoholiongelma uhkaa. Toisaalta Cleeves on antanut Veralle epätavanomaisempia ominaisuuksia sekä käytökseen että ulkonäköön. Vera on lihava ja pitää itseään rumana. Hän ei viitsi huolehtia ulkonäöstään ja käyttää ulkoista olemustaan hyväksi kuulusteluissa. Hän korostaa kömpelöä käytöstään ja saa epäillyt aliarvioimaan itseään.

”Pahoittelen, että jouduimme pyytämään teidät tänne juuri ennen illallista”, Vera sanoi. Hän asettui kaikessa rauhassa paikoilleen, pudotti muka vahingossa paperit kassista laskiessaan sen lattialle ja nosti sitä vielä kerran etsiäkseen kynän.

Kuolonkukkia on aika tavanomainen englantilainen perusdekkari. Siinä ei ole mitään erikoista, mutta se sopii hyvin muutaman tunnin ajankuluksi työviikon jälkeen.

Ann Cleeves: Vera - Kuolonkukkia

Karisto 2012, 347 s

Suomentanut Annukka Kolehmainen

Kannen valokuva Helen Turton

Englanninkielinen alkuteos Hidden Depths 2007

Kuukauden nobelisti Pablo Neruda: Tunnustan eläneeni

Tunnustan eläneeni on oikea nimi Pablo Nerudan omaelämäkerralle. Hän eli, hän näki ja koki paljon.

Neruda oli runoilija lapsesta lähtien. Hänen ensimmäinen runonsa ilmestyi lehdessä, kun hän oli 14-vuotias ja hänen ensimmäinen runokirjansa julkaistiin, kun hän oli 19-vuotias. Nerudan runous perustui Chilen luontoon, hänen kotiseutunsa luontoon.

”Lähelläni kaikki mikä oli ja on edelleen läsnä minun runoudessani: meren etäinen kohina, villien lintujen kirkuna ja rakkaus joka palaa katoamatta kuin muuan kuolematon pensas.”

Luonnon ja rakkauden lisäksi Nerudan runoudessa kuuluu vahvana politiikka. Tunnustan eläneeni herättää halun lukea uudelleen Nerudan runoja. Andien mainingit löytyy kirjahyllystäni.

Neruda seuraa elämäntarinaansa kronologisesti, mutta väliin hän on sirotellut runollisia kuvauksia (Chilen metsät, Lepäävät jumalat, Naamiot ja sota jne.) sekä lyhyitä luonnehdintoja tuttavistaan: César Vallejo, Juan Ramón Jiménez, Rafael Alberti, Paul Éluard, Salvatore Quasimodo, Ilja Ehrenburg, Picasso… Chile on suuri maa, mutta Neruda sattui tuntemaan jo nuorena ensimmäisen chileläisen nobelistin eli Gabriela Mistralin, joka oli tyttölyseon johtajana Nerudan kotikaupungissa Temucossa. Mistral johdatti Nerudan tutustumaan venäläisiin klassikoihin.

Neruda keskittyy elämäkerrassaan työhönsä runoilijana sekä julkiseen toimintaansa kommunistisena poliitikkona. Välillä hän oli kansanedustaja, välillä maanpakolainen. Kuin jännityskertomuksena hän kuvaa pakonsa Chilestä Argentiinan kautta Pariisiin, jonne hän lensi Miguel Ángel Asturiasin passilla. Maanpakoa kesti vuodesta 1949 vuoteen 1952.

Tunnustan eläneeni on myös 1900-luvun historiaa nähtynä vasemmistolaisen taiteilijan silmin. Neruda oli Madridissa Chilen konsulina Espanjan sisällissodan aikaan. Hänelle sota alkoi García Lorcan murhasta. Neruda toimi tasavaltalaisten hyväksi ja hänet erotettiin virastaan. Toisen maailmansodan alkaessa Neruda oli Pariisissa. Maailmansodan jälkeen hän matkusti paljon, kävi monta kertaa Neuvostoliitossa, puristi Maon kättä, tapasi Che Guevaran. Hän kannatti tietysti Salvador Allendea. Tunnustan eläneeni päättyy Pinochetin sotilasvallankaappaukseen.

”Minun kirjoittaessani näitä pikaisia rivejäni vain kolme päivää on ehtinyt kulua niistä sanoinkuvaamattomista tapahtumista, jotka aiheuttivat minun suuren toverini, presidentti Allenden kuoleman.”

Pablo Neruda kuoli vajaa kaksi viikkoa myöhemmin, 23.9.1973.

Pablo Neruda: Tunnustan eläneeni

Tammi, Keltainen kirjasto 2008, 8. painos, 459 s (1. painos 1975)

Suomentanut Matti Rossi

Päällys Timo Mänttäri

Espanjankielinen alkuteos Confieso que he vivido. Memorias 1974