Ann Cleeves: Sininen sarastus

Sininen sarastus on Ann Cleevesin Shetlanti-sarjan neljäs ja viimeinen osa. Olen kirjoittanut myös kolmesta aikaisemmasta (Musta kuin yö, Valoisat illat, Punaista tomua).

Tässä kirjassa komisario Jimmy Perez vie kihlattunsa Franin tutustumaan kotisaareensa Fair Isleen. Fair Isle on Shetlannin kaukaisimpia asutettuja saaria. Sinne kulkee Perezin isän kipparoima yhteysalus ja sinne on mahdollista päästä myös pienellä lentokoneella. Kun Jimmy ja Fran pääsevät saarelle, alkaa myrsky, joka käytännössä eristää saaren muutamaksi päiväksi. Koska kyseessä on rikosromaani, tapahtuu murha, ja saaren eristyneisyyden vuoksi Jimmy Perez joutuu aloittamaan tutkimukset yksin.

Saaren pohjoismajakassa on lintuasema. Sen johtava tutkija murhataan. Hän on saavuttanut kuuluisuutta omalla alallaan, mutta on yleisestikin tunnettu television luonto-ohjelmista. Epäiltyjen joukko on rajattu ja mahdollisia motiiveja löytyy ammattikateudesta rakkauteen ja mustasukkaisuuteen. Tutkimukset sivuavat myös Jimmy Perezin lähipiiriä.

Sininen sarastus on taitavasti rakennettu jännitysromaani, jossa syyllistä joutuu arvailemaan pitkään. Loppu on vain niin surullinen, että siitä jää alakuloinen olo. Vihjauksia on pitkin matkaa, mutta lukijana toivoo, että ei kai sittenkään. Aivan viimeinen virke antaisi minusta mahdollisuuden, että Cleeves voisi jatkaa Jimmy Perezin parissa, mutta ei Shetlannissa.

Ann Cleeves: Sininen sarastus

Suomentanut Annukka Kolehmainen

Karisto 2010, 336 s.

Englanninkielinen alkuteos Blue Lightning 2010

Antonio Tabucchi: Damasceno Monteiron katkaistu pää

Olen lukenut aikaisemmin Antonio Tabucchin romaanin Kertoo Pereira, josta pidin. Päätin kokeilla häneltä toista teosta ja päädyin tähän, nimeltään Damasceno Monteiron katkaistu pää. Pidin myös tästä.

Tabucchi oli italialainen Portugalin kirjallisuuden professori. Molemmat edellä mainitsemani romaanit onkin sijoitettu Portugaliin. Damasceno Monteiron katkaistu pää tapahtuu Oportossa.

Jos tästä kirjasta kertoo vain juonen, se kuulostaa dekkarilta. Alussa Manolo Mustalainen löytää päättömän ruumiin. Sensaatiolehti Acontecimento lähettää toimittajansa Firminon Oportoon selvittämään, mitä on tapahtunut. Lehden kannalta tavoitteena on tietysti saada aikaan mahdollisimman myyviä juttuja. Firmino on kirjallisuuden opiskelija, erikoisalanaan Portugalin 1950-luku. Hän on päätynyt kirjoittamaan sensaatiojuttuja; tosiasia, jota hän tuntuu nolostelevan.

Tabucchin tyyli on selkeä ja toteava. Hän ei poikkea sivupoluille, vaan tarina etenee koko ajan. Ainoastaan Firminoa auttavan asianajaja don Fernandon filosofiset mietiskelyt ja yllättävät keskustelunavaukset poistuvat välillä fokuksesta, tosin nekin vain näennäisesti.

Lukemani Tabucchin kirjat ovat yhteiskuntakriittisiä ja hän tuntuu olevan pienen ihmisen puolella järjestelmää vastaan. Kertoo Pereira -teoksen aika oli Salazarin diktatuuri, jossa vallitsi kova lehdistösensuuri. Damasceno Monteiron katkaistun pään Portugali kuuluu jo EU:hun, mutta ongelmia on edelleen. Kirjan loppuvaiheiden oikeustoimet ovat yhtä päättömiä kuin Damasceno Monteiron ruumis.

Antonio Tabucchi: Damasceno Monteiron katkaistu pää

Suomentanut Liisa Ryömä

Tammen Keltainen kirjasto 1999, 215 s.

Italiankielinen alkuteos La testa perduta di Damasceno Monteiro 1997

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta

Oulunkylän kirjasto Helsingissä

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä (tai kirjastossa). Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice -blogista.

Oma kirjastohistoriani alkoi jo alle kouluikäisenä. Perheeni asui eräässä keskisuomalaisessa kaupungissa, onneksi lähellä sivukirjastoa, jonka vakioasiakas olin. Kouluaikanani asuimme etelämpänä pienessä maaseutupitäjässä – sielläkin onneksi lähellä kirjastoa. Sen lasten- ja nuortenkirjojen osaston luin nopeasti läpi ennen kuin siirryin aikusten kirjoihin. Näin myöhemmin ajateltuna kyseinen kunnan pääkirjasto ei ollut kovin ammattimaisesti hoidettu silloin vuosikymmeniä sitten (nykyisin tuo asia on sielläkin kunnossa), mutta kyllä sen avulla pääsi tutustumaan kirjallisuuden klassikoihin, joista olen aina ollut kiinnostunut. Nyt  olen ollut jo kauan Helsingin kirjastojen äärellä. Useimmiten käyn Oulunkylän kirjastossa, mutta silloin tällöin myös ihanassa vanhassa Rikhardinkadun kirjastossa.

Lapsena alkaneelle lukuharrastukselleni kirjastot ovat olleet elintärkeitä. Monestakaan syystä ei ole mahdollista ostaa kaikkia kirjoja, jotka haluaa lukea. Nykyisin monia vanhempia kirjoja ei edes löydä mistään, ei antikvariaateistakaan. Kirjasto on silloin ainoa mahdollisuus.

Alla olevassa kuvassa olen etsimässä lisää lukemista Oulunkylän kirjaston dekkarihyllystä, vaikka olen jo valinnut hyllyn päällä näkyvät kolme kirjaa. Ystävällinen kirjastovirkailija otti kuvan.

Jaan Kross: Pietarin tiellä

Tässäpä hyvä historiallinen romaani. Kirjan alkuperäinen vironkielinen nimi Rakvere romaan kertoo, että liikutaan Rakveren kaupungissa. Ajankohta on 1700-luvun jälkimmäinen puolisko. Rahanpuutteen vuoksi yliopisto-opintonsa kesken jättänyt Berend Falck palkataan Rakvereä vallassaan pitävän Tiesenhausenin suvun kartanoon kotiopettajaksi. Nuori mies rakastuu suutarin tyttäreen ja sotkeentuu kaupungin asukkaiden ja kartanoa hallitsevan vanharouva Gertrude von Tiesenhausenin valtataisteluun.

”Valta pyörittää meitä kaikkia. Ei vain aina niin läpinäkyvällä tavalla. Vallan kohteliaisuus, vallan laillisuudentavoittelu, vallan moraalisuus – kaikkihan se on pelkkää teatteria. Te olette seitsemänkolmatta vuoden ikäinen. Ettekö vielä ole nähnyt sen lävitse? Ei valta halua olla kohtelias, ei laillisuusmielinen, ei moraalinen. Valta haluaa olla vallassa. Ja pysyä vallassa.”

Berend Falck toi minulle viattomuudessaan mieleen joidenkin Mika Waltarin historiallisten romaanien sankarit. Perimmäisestä vilpittömyydestään huolimatta hän ei pysy aina totuudessa ja osaa taitavasti luovia työnantajansa ja kaupunkilaisten välissä.

Jaan Krossin historialliset romaanit pohjautuvat vahvaan historian tuntemukseen. Tässäkin kirjassa on mukana todellisia historiallisia henkilöitä, kuten valtataistelussa kaupunkilaisia tukeva kreivi Karl Sievers. Suomalaisille tuttuihin Ruotsin ja Venäjän hallitsijoihin viitataan tuon tuostakin. Baltian talonpoikien ja kartanolle alistettujen kaupunkilaisten asema käytännössä maaorjina aatelisten mielivallan alla tulee lukijalle selväksi.

Kirja on ilmestynyt vuonna 1982. Pienen virolaisen kaupungin itsenäisyystaistelu vie tietysti ajatukset ilmestymisajankohtaan, vaikka kaupunkilaisia vastassa onkin saksalaistaustainen aatelissuku. Tulkintoja voi tehdä moneen suuntaan, mutta kirjan voi tietysti lukea myös pelkästään jännittävänä kuvauksena 1700-luvun juonitteluista.

Jaan Kross: Pietarin tiellä

Suomentanut Juhani Salokannel

WSOY 2010, 3. painos, 390 s. (1. painos 1984)

Vironkielinen alkuteos Rakvere romaan 1982

César Aira: Miten muutuin nunnaksi/Syntymäpäivä

Pienessä niteessä on kaksi argentiinalaisen César Airan pienoisromaania. Miten muutuin nunnaksi katselee elämää kuusivuotiaan pikkupoika César Airan silmin. Lapsi kokee todellisuuden aivan eri tavalla kuin vanhempansa ja muut aikuiset. Itseäänkin hän kutsuu koko ajan tytöksi. Hänen mielikuvituksensa on vilkas, mutta toisaalta hän on omalla tavallaan looginen.

”En pystynyt etenemään enää koska paikasta ei ollut uloskäyntiä. Eikä mieleeni juolahtanut palata takaisin… Tämä viimeinen oli johdonmukaista. Vanhempieni suhtautuminen minuun lähti aina samalta pohjalta ”Tällä kertaa olet mennyt liian pitkälle”. Ei koskaan ”Tällä kertaa olet palannut liian kaukaa”, varmaankin koska sieltä ei palata.”

Lapsen ajatukset ovat hapuilevia ja katkeilevia ja virkkeet kirjassa välillä niin hämäriä, että en ymmärtänyt, mitä niissä sanottiin. Syntymäpäivässä Aira kirjoittaa, että hän on aina pelännyt tukehtumista. Romaanissa Miten muutuin nunnaksi lapsen kauhuna on mansikkajäätelö, joka on myrkytettyä tai johon hukkuu.

Syntymäpäivä on minusta ennemminkin essee, eikä pienoisromaani. Siinä eräs Airan tiedoissa paljastuva aukko yhdistettynä juuri ohitettuun viisikymmenvuotispäivään, saa hänet pohdiskelemaan omaa kirjoittajuuttaan, erityisyyden suhdetta yleiseen ja ajan olemusta.  Pidin Syntymäpäivästä enemmän kuin romaanista Miten muutuin nunnaksi. Viime mainittu jäi minulle vähän liian abstraktiksi. César Airan esseitä voisin lukea enemmänkin.

César Aira: Miten muutuin nunnaksi/Syntymäpäivä

Suomentanut Pentti Saaritsa

Siltala 2015, 202 s.

Graafinen muotoilu M-I. Muukka

Espanjankieliset alkuteokset Cómo me hice monja 1998, Cumpleaños 2001

Satukirja (Bradley) ja dekkari (Ohlsson)

Alan Bradleyn Kuolema ei ole lasten leikkiä on satukirja, jonka sankaritar on pikkuneiti Flavia de Luce. Kymmenvuotiaan Flavian tiedot kemiasta ovat yliopistotasoa. Hän on älykäs ja kekseliäs ja aina paikalla, kun tapahtuu tai kun puhutaan salaisia. Tässä kirjassa Flavia nöyryyttää komisario Hewittia ratkaisemalla yhden vanhan ja yhden tuoreen kuolemantapauksen.

Kanadalainen Bradley on sijoittanut Flavian seikkailemaan perinteiseen dekkariympäristöön eli Englannin maaseudulle 1950-luvulle. On kartano ja kirkko, pappi, kylähullu, pari julkkista ja sekalainen joukko kyläläisiä. Kertojana on Flavia itse ja tyylilaji tavoittelee kepeää humoristisuutta.

Luen kuitenkin mieluummin sadut satuina ja dekkarit dekkareina.

Sellaisina kuin Kristina Ohlssonin Daavidintähdet. Bradleyn kirjaa lueskelin viikon aikana, milloin sattui huvittamaan, mutta aloitettuani Daavidintähdet en kyennyt lopettamaan. Lähes viisisataasivuinen kirja pysyi herkullisen jännittävänä koko ajan.

Ohlssonin aiemmista kirjoista tutut Alex Recht ja Fredrika Bergman työskentelevät taas yhdessä. He joutuvat selvittämään juutalaisessa päiväkodissa tapahtunutta murhaa ja heti perään kahden juutalaispojan katoamista. Poikien löytämisellä on kiire, mutta mahdollisia motiiveja on liikaa. Järjestäytynyt rikollisuus? Viharikos? Henkilökohtaiset syyt? Tutkimukset vievät Fredrika Bergmanin lopulta Israeliin selvittämään, kuka tai mikä on Paperipoika, joka häilyy uhkaavana rikosten taustalla.

Daavidintähdissä Kristina Ohlsson on kirjoittanut tähän mennessä parhaan dekkarinsa.

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Suomentanut Laura Beck

Bazar 2014, 389 s.

Englanninkielinen alkuteos The Weed that Strings the Hangman’s Bag 2010

Kristina Ohlsson: Daavidintähdet

Suomentanut Outi Menna

WSOY 2015, 497 s.

Ruotsinkielinen alkuteos Davidsstjärnor 2013

Kuukauden nobelisti Wisława Szymborska: Ihmisiä sillalla ja Utopia

Kun Wisława Szymborska sai Nobelin palkinnon vuonna 1996, hänen runojaan ei ollut julkaistu suomeksi ainakaan kokoelmina. Yksittäisiä runoja saattoi olla, siitä en tiedä. Ruotsiksi hänen runojaan luonnollisesti löytyi, joten ostin tuolloin kokoelman nimeltä Utopia. Myöhemmin olen hankkinut suomeksi ilmestyneen Ihmisiä sillalla.

Molempiin kirjoihin on valittu runoja useasta Szymborskan runokokoelmasta. Utopiassa on yksi kokoelma kokonaan eli Ihmisiä sillalla. Se on suomenkielisen kirjan nimenä, vaikka siinä ei olekaan kaikkia kokoelman runoja. Olettaisin, että runoilija suunnittelee julkaisemansa runokokoelman kokonaisuudeksi, joten pidän siitä, että Utopiassa on mukana yksi kokonaisuus.

Runot olisi mukava lukea alkukielellä, mutta puola ei kuulu osaamiini kieliin. Kääntäminen on varmaankin vaikeaa ja runojen kääntäminen erityisen vaikeaa. Valikoimissa Ihmisiä sillalla ja Utopia on muutamia samoja runoja. Kun luin niitä rinnakkain, huomasin, miten taitavia kääntäjät ovat.  Kahdelle eri kielelle käännetyissä runoissa oli sama ajatus ja sama tunnelma.

Kun nyt luin Szymborskan runoja uudelleen, niistä nousi esille yksi painokas teema: ihmisen kuolevaisuus. Szymborska kirjoittaa paljon luonnosta, mutta siten että hän korostaa ihmisen pienuutta ja ihmisen ajan lyhyyttä verrattuna muuhun olevaiseen maapallolla, avaruuden äärettömyydestä puhumattakaan. Taiteilija voi yrittää pysäyttää ajan, kuten runossa Ihmisiä sillalla (Människor på en bro) tarkasteltavassa puupiirroksessa, jossa ihmiset kiirehtivät karkuun alkavaa sadetta. Kolmas säkeistö (ensin suomeksi, sitten ruotsiksi):

Asian ydin on siinä, että sitten ei tapahdu mitään.

Pilvi ei vaihda väriä eikä muotoa.

Sade ei voimistu, ei herkeä.

Ruuhi lipuu liikkumatta.

Ihmiset sillalla rientävät

täsmälleen siinä, missä olivat hetki sitten.

Saken är den att ingenting sedan händer.

Molnet ändrar varken färg eller form.

Regnet varken tilltar eller upphör.

Ekan stävar orörligt fram.

Människorna på bron springer
exakt på samma plats som nyss.

Monet Szymborskan runot 0vat yhteiskunnallisia tai historiallisia. Onpa erään runon nimenä Terroristi, hän katsoo. Szymborska kirjoittaa myös rakkaudesta – kukapa runoilija ei kirjoittaisi. Pidän erityisesti menetetystä rakkaudesta kertovasta runosta Asema (Järnvägsstationen), joka alkaa seuraavasti:

Saapumattomuuteni N:n kaupunkiin

oli ajallaan.

Kirje, jota en lähettänyt,

sai sinut varuillesi.

Ehdit jättää tulematta

sovittuun aikaan.

Ja ruotsiksi:

Min ickeankomst till staden N.

ägde rum punkligt.

Du hade varskotts

i ett ickeavsänt brev.

Du hann att inte komma

på den utsatta tiden.

Blogiani seuranneet tietävät, että luen runoja vain harvoin. Szymborskan runoista pidin heti, kun tutustuin kokoelmaan Utopia. Hänen runonsa ovat usein teräviä ja välillä ironisia, ja tarvittaessa niissä on paljon tunnetta. Uskallan suositella Szymborskan runoja muillekin, joiden vakiolukemisiin runot eivät kuulu.

Szymborskan kokoelmasta Täällä voi lukea Jokken runonurkasta ja blogista Luettua elämää, kokoelmasta Sata Szymborskaa blogeista Leena Lumi ja Kirja-aitta. Ihmisiä sillalla on luettu blogissa Luetut, lukemattomat.

Wisława Szymborska: Ihmisiä sillalla

Suomentanut Jussi Rosti

WSOY 1998, 2. painos, 111 s.

Päällys Marjaana Virta

Wisława Szymborska: Utopia

Ruotsintanut Anders Bodegård

FIB:s Lyrikklubb 1996, 2. painos, 140 s.

Graafinen suunnittelu Leif Thollander