Cristina Morales: Lectura fácil

 

Espanjalaisen Cristina Moralesin romaania Lectura fácil (Selkokieltä; ei suomennettu) ei ole nimestään huolimatta kirjoitettu kokonaan selkokielellä. Siinä on osioita, joissa on käytetty selkokieltä, ja lopussa on vahva vetoomus sille, että lait, sopimukset, laskut yms. pitäisi kirjoittaa selkokielellä, jotta kaikilla olisi mahdollisuus ymmärtää ne.

Kirjan teemana on ihmisten oikeus olla sellaisia kuin ovat ja päättää omasta elämästään. Päähenkilöinä on neljä naista, Nati, Marga, Patricia ja Àngels. He ovat pareittain siskoksia ja keskenään serkkuja. Iältään he ovat kolmissakymmenissä. Heidät kaikki on määritelty eriasteisesti kehitysvammaisiksi. Serkukset ovat kotoisin syrjäisestä pikkukylästä, jossa heidät on laitettu kehitysvammaisille tarkoitettuun laitokseen. Nyt he ovat onnistuneet pääsemään Barcelonaan ja siellä asumaan huoneistossa, jota sosiaaliviranomaiset valvovat. Kaikista ostoksistaan heidän täytyy ottaa kuitit, heillä on kotiintuloajat ja siisteyttä käydään tarkastamassa. Heille järjestetään terapiaa ja määrätään lääkkeitä.

Löyhänä juonena kirjassa on viranomaisten hakemus sterilisoida seksuaalisesti aktiivinen Marga ja hakemuksen seuraukset. Tekstityyppejä on useita. Marga löytää anarkistien kokoontumispaikan, jossa häntä autetaan asunnonvaltauksessa. Anarkistien kokouspöytäkirjat rönsyilevät asiasta toiseen ja kolmanteen. Serkukset käyvät antamassa lausuntoja tuomarille Margan asiassa. Lausunnot leviävät joka suuntaan. Selkokieli olisi ollut paikallaan, jotta tuomari ja lausunnon antajat olisivat ymmärtäneet toisiaan. Taustalla Àngels kirjoittaa muistelmiaan selkokielellä.

Eniten on Natin minämuotoista kerrontaa. Hän on kärsinyt jonkinlaisen työtapaturman muutama viikko ennen kuin hänen piti väitellä tohtoriksi. Tapaturman seurauksena hänestä on tullut serkuksista vakavimmin vammainen. Hänen vammansa ilmenee, kun hän ärsyyntyy, ja hän ärsyyntyy usein. Nati vastustaa kaikkea, varsinkin kaikkea, jonka tulkitsee patriarkaalisesta yhteiskunnasta johtuvaksi. Hänen mieluisimmat haukkumasanansa ovat macho, fasisti ja uusliberaali. Ne käyvät melkein mihin tahansa. Kirjan kannessa oleva punainen teksti kuvaa Natin asennetta. ”En rakasta jumalaa, en aviopuolisoa, en puoluetta, enkä jalkapalloa.” Kirjassa on myös Natin kirjoittama ja anarkistien julkaisema lehtinen, jossa hän hyökkää vahvasti eräitä helposti tunnistettavia julkisuuden henkilöitä vastaan.

Moralesin alkuperäinen kustantaja piti teosta liian radikaalina ja vaati siihen muutoksia. Niihin Morales ei suostunut, vaan etsi kirjalle toisen kustantajan. Morales sai romaanista ensin kannessa mainitun palkinnon Premio Herralde de Novela ja vuonna 2019 kansallisen romaanipalkinnon (Premio Nacional de Narrativa), jonka myöntää Espanjan kulttuuriministeriö.

Cristina Morales: Lectura fácil
Anagrama 2019, 2. painos, 420 s. (1. painos 2018)

Heini Junkkaala: Pirkko Saisio. Sopimaton

 

Varasin Pirkko Saision elämäkerran kirjastosta ennen kirjan ilmestymistä, kun huomasin sen kustantajan luettelosta. Olen lukenut Saisiolta hänen esikoisteoksensa Elämänmeno, joka voitti J. H. Erkon palkinnon, teatteriromaanin Kadonnut aurinko, Finlandia-palkinnon saaneen Punaisen erokirjan, veneilystä kertovan Lokikirjan ja tuoreen suurromaanin Passio. Hänen näytelmistään olen nähnyt vain yhden, Kansallisteatterissa esitetyn SLAVA! Kunnia – oligarkkien ooppera. Arvostan suuresti Saisiota kirjailijana.

Junkkaalan Saisio-elämäkerta on mahtava opus, 959 sivua. Hän varoittaa Lukijalle-esipuheessaan, että Saision hänelle kertomat tarinat eivät välttämättä ole kaikilta osin totta, ja sanoo yrittäneensä tarkistaa niitä mahdollisuuksien mukaan. Lähdeluetteloa kirjassa ei ole, mutta kiitoksissa mainitaan esimerkiksi kirjaan haastatellut henkilöt. Tavoitteenaan Junkkaala sanoo olleen kirjoittaa ”siitä, miten Saisiosta on tullut se, joka hän on”. Näin on syntynyt helposti luettava ja yksityiskohtainen elämäkerta. Mielestäni yksityiskohtia on niin paljon ja osa sellaisia, joita ei tarvitsisi Saision henkilökuvan luomiseen, että kirjaa olisi niiltä osin voinut tiivistää. Kirjoittamiseen valittu sinä-muoto tuntui alkuun oudolta, mutta siihen tottui.

Pirkko Saisio. Sopimaton on siinä mielessä perinteinen elämäkerta, että se etenee pääosin kronologisesti, vanhemmista ja isovanhemmista aloittaen. Minua kiinnostivat eniten osiot, joissa käsiteltiin Saision kirjailijuutta. Hauskoja olivat tiedot ensimmäisistä tulevan kirjailijan lukemista kirjoista ja ensimmäisistä hänen kirjoittamistaan teksteistä. Niistä on näytteitä. Ensimmäinen – dialogivetoinen – on kirjoitettu kahdeksanvuotiaana. Teatterikoulu, esikoisromaani, ensimmäinen näytelmä, Kom-teatteri, nämä olivat tärkeitä askelia uran alkuvaiheessa.

Saision elämä on ollut tapahtumarikasta ja kuohuvaa. Hän on vasemmistolaisen työläisperheen tytär, sukunsa ensimmäinen ylioppilas ja korkeakoulutettu. Opiskeluaikana hän oli mukana taistolaisessa liikehdinnässä. Hän on uskonnollinen. Hän on lesbo. Hänessä on monta puolta. Junkkaala on kysynyt haastattelemiltaan ihmisiltä, mikä olisi yksi sana, joka kuvaa Saisiota parhaiten. Joitakin niistä: rehellinen, näkevä, kiihkeä, pelottomuus, paljon.

Jos joku haluaa tietää, onko kirjassa käsitelty Saision rakkauselämää, niin on kyllä, paljon. Siinä esiintyvät hänen rakastettunsa, mutta myös muut ystävät, kollegat ja tärkein kaikista, Elsa, oma lapsi.

Kirjasta voisi ottaa näytteeksi vaikka mitä raflaavampaa, mutta kirjoitan kansakoulumuiston, johon voin samastua. Olen jonkin verran Saisiota nuorempi, mutta tällaista silloin kauan sitten koulussa oli.

”Kun opettaja tuli luokkaan, oppilaat nousivat seisomaan. Aamuisin opettaja tarkasti kädet ja kynnet. Opettajia ei sinuteltu eikä kutsuttu etunimellä, heitä puhuteltiin kolmannessa persoonassa, Voisiko opettaja kertoa... ja puhuteltiin vain jos oli pakko, yleensä tunnilla oltiin hiljaa. Viittaaminen oli tehtävä oikeaoppisesti niin, että kyynärpää oli pulpetin kannella ja käsivarsi yhdeksänkymmenen asteen kulmassa. Tätä harjoiteltiin.”

Pirkko Saisio. Sopimaton on tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokkaana. Saa nähdä, miten käy.

Heini Junkkaala: Pirkko Saisio. Sopimaton
WSOY 2023, 959 s.

Rytisalo & Kinnunen: Huokauksia luokasta

 

Huokauksia luokasta on kahden kirjailijan kirja koulun nykytilasta. Minna Rytisalo ja Tommi Kinnunen lähettivät toisilleen kirjeitä noin vuoden ajan. Kumpikin on lukion äidinkielen opettaja. Rytisalo irtisanoutui pian kirjeiden kirjoittamisen alettua. Kirjaan tulee siitä uusi näkökulma: toinen jatkaa opettajana, toinen päätti lähteä.

Kirjeistä näkyy, miten opettajaan kohdistuu koko ajan lisää vaatimuksia. Oman aineen hallitseminen ja opettaminen ei enää riitä. Tuntuu, että koulua koskevia päätöksiä tekevät ihmiset, jotka eivät tunne koulun arkea. Opettajilta ei ainakaan kysytä. Opetussuunnitelmat muuttuvat ennen kuin edellisen muutoksen vaikutuksia on tutkittu. Nuoriin kohdistetaan tehokkuusvaatimuksia, jotka vaikuttavat kouluun ja opettajiin. Listaa voisi jatkaa pitkään.

Minulla on tähän kirjaan henkilökohtainen suhde, koska olin vuosikausia opettajana, en tosin lukiossa, vaan seuraavalla opiskeluasteella eli ammattikorkeakoulussa. Samastuin kirjoittajiin. Opettajan tekemän työn määrän tietää vain toinen opettaja tai opettajan puoliso. Illat, viikonloput, pyhäpäivät... Aina on suunniteltavaa tai korjattavaa. AMK:ssa jokaisella muutoksella oli varmasti ainakin yksi seuraus: opettajalle annettavaa resurssia eli tuntimäärää per kurssi pienennettiin. Laskennallisella ja todellisuudessa tehdyllä tuntimäärällä oli enemmän ja enemmän eroa, niin että lopulta päädyttiin tilanteeseen, jossa voin yhtyä Kinnusen sanoihin

”Minäkin tahtoisin tehdä työni hyvin, mutta se tuntuu vuosi vuodelta mahdottomammalta.”

Niinpä minäkin läksin (melkein) heti, kun se oli mahdollista. Syitä on tietysti muitakin, mutta tuo on tärkein.

Onneksi Rytisalo ja Kinnunen kertovat hieman myös koulun ulkopuolisesta elämästään, esimerkiksi kirjoista, jotka ovat lukeneet, tai koiristaan. Se hieman keventää muuten painavaa kirjaa.

Huokauksia luokasta on tärkeä kirja, joka kannattaisi lukea jokaisen, joka haluaa tietää, millaista koulussa on nykyisin.

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta
WSOY 2023, 480 s.

Natsume Sōseki: Unta kymmenen yötä

 

Kustantamo Teos on julkaissut japanilaisen klassikkokirjailijan Natsume Sōsekin kertomuksia. Kirja sisältää kaksi 1900-luvun alussa ilmestynyttä tarinakokoelmaa Unta kymmenen yötä ja Kevätvalon tarinoita. Kertomukset ovat hyvin lyhyitä, vain muutaman sivun mittaisia. (Kirjailijan sukunimi on Natsume, Sōseki on taiteilijanimi.)

Unta kymmenen yötä sisältää nimensä mukaisesti kymmenen unenomaista kertomusta. Ensimmäisen yön uni on seuraavanlainen. Minäkertoja katselee sängyllä makaavaa naista, joka sanoo kuolevansa kohta. Nainen antaa miehelle ohjeita.

”– Kun olen kuollut, hautaa minut. Kaiva kuoppa suurella helmisimpukalla. Aseta taivaalta tippuvan tähden sirpale haudalleni merkiksi. Odota sitten hautani vierellä, sillä saavun jälleen tapaamaan sinua.”

Nainen pyytää miestä istumaan hautansa vierellä sata vuotta. Kun nainen kuolee, mies toimii ohjeiden mukaan. Hän odottaa ja menettää ajan tajunsa ja alkaa epäillä, että häntä on huijattu. Lopulta haudalle kasvaa vitivalkoinen tuoksuva lilja, ja mies ymmärtää, että sata vuotta on kulunut.

Kevätvalon tarinoista muutamassa on unenomaisia piirteitä, mutta muuten ne ovat realistisempia kertomuksia pienistä tapahtumista. Niistä osa perustunee kirjailijan omiin kokemuksiin. Sōseki asui kaksi vuotta Englannissa. Sinne hän on sijoittanut joitakin kertomuksia, esimerkiksi Sumun harhailustaan pimeässä Lontoon sumussa ja Majoituksen ensimmäisestä majapaikastaan, jossa ei lainkaan viihtynyt. Kokoelman päättää Professori Craig, joka on muistelu omalaatuisesta professorista, jonka luona Sōseki kävi opiskelemassa. ”Mitä hän sitten opetti, sitä on vaikea sanoa”, kirjoittaa Sōseki.

Sōsekin kertomukset suhtautuvat novelleihin samoin kuin haikut ja tankat runoihin. Ne ovat lyhyitä, tiiviitä ja kauniita.

Tässä kirjassa suomentaja Aleksi Järvelän kommentit ja jälkisanat ovat korvaamattomia, ainakin minun kaltaiselleni Japanin kulttuuria ja kirjallisuutta huonosti tuntevalle. Jälkisanoissa on lyhyt Sōsekin elämäkerta. Lisäksi Järvelä sijoittaa Sōsekin tarinat aikansa viitekehykseen ja avaa niiden symboliikkaa.

Kertomukset on luettu myös blogissa Jotakin syötäväksi kelvotonta.

Natsume Sōseki: Unta kymmenen yötä ja muita kertomuksia
Suomentanut Aleksi Järvelä
Teos 2023, 171 s.
Japaninkieliset alkuteokset 夢十夜 (Yume Jū-ya) 1908 ja 永日小品 (Eijitsu shōhin) 1909

Iida Turpeinen: Elolliset

 

Elolliset kertoo sukupuutosta stellerinmerilehmän kautta. Se kertoo nimenomaan ihmisen aiheuttamasta sukupuutosta ja siitä, miten vaikeaa oli ymmärtää, että ihminen voi aiheuttaa jonkun lajin sukupuuton. Alun perin oli jopa vaikea hyväksyä, että maapallolla on elänyt lajeja, jotka ovat hävinneet. Maailma ei ollutkaan muuttumaton.

”Merilehmät eivät opi pelkäämään. Ne laiduntavat heistä välittämättä, keskittyvät vedenalaisiin asioihinsa, ja Steller voi soudattaa jollan aivan niiden kylkeen. Kerran nuori uros tulee niin lähelle, että hän pystyy laskemaan kätensä sen selkään. Eläin tutkii heidän venettään, koettelee sen lankkuja turpansa herkillä harjaksilla, ja Steller kuljettaa sormiaan pitkin eläimen nahkaa.”

Kirjassa on kolme osaa, joista ensimmäisessä luonnontutkija Georg Wilhelm Steller löytää 1700-luvulla ennestään tuntemattoman merilehmän, joka sittemmin nimetään hänen mukaansa. Toisessa osassa selviää, miten yksi merilehmän luuranko päätyy Alaskasta Helsinkiin. Helsingin eläinmuseossa (virallisemmin: Luonnontieteellisessä museossa) näytteillä olevasta luurangosta on Elollisten vaikutuksesta ilmeisesti tullut vetonaula ennestäänkin suosittuun museoon. Kolmannessa osassa ollaan Helsingissä, jossa luuranko ensin kootaan ja dokumentoidaan piirtämällä ja myöhemmin restauroidaan.

Iida Turpeinen on tutkija. Se näkyy viileän toteavasta tyylistä, jolla hän kirjoittaa dramaattisista tai tunteisiin vetoavista tapahtumista, kuten Stellerin tieteellisen retkikunnan haaksirikkoutumisesta autiolle saarelle ja sieltä pelastautumisesta, suomalaissyntyisen Alaskan kuvernöörin Hampus Furuhjelmin vaimon Annan yksinäisistä synnytyksistä, professori von Nordmannin assistenttiin, taitavaan piirtäjään neiti Hilda Olsoniin tiedeyhteisössä kohdistuvasta halveksunnasta, nuoreen tulevaan eläinmuseon preparaattoriin John Grönvalliin kohdistetusta kivääristä hänen vartioidessaan Aspskärin lintusaarta.

Elolliset järkyttää lukijaa stellerinmerilehmän kohtalolla. Se hävitettiin sukupuuttoon vain kahdessakymmenessäseitsemässä (27 !!!) vuodessa löytämisensä jälkeen. Lajien häviäminen jatkuu. Kiitoksissaan kirjailija kiittää niitä noin 400 lajia, jotka määriteltiin sukupuuttoon kuolleiksi kirjan kirjoittamisen aikana, osan nimeltä mainiten.

Elolliset tuo tieteellistä tietoa kaunokirjalliseen romaaniin. Yhdistelmä on onnistunut loistavasti. Soisin kaikkien lukevan tämän kirjan.

Iida Turpeinen: Elolliset
S & S 2023, 297 s.

Lisää kirjamessuilua

Vasemmalta: Suomi, Kurjenmiekka, Tillander.

Kirjamessujen sunnuntailta odotin eniten kolmen podcastaajan keskustelua aiheesta Klassikolla päähän! – Eli vanhojen ja vaikeiden kirjojen arvo. Marko Suomen kirjallisuuspodcast on nimeltään Takakansi. Vehka Kurjenmiekka ja Rasmus Tillander pyrkivät käsittelemään kaikki kirjallisuuden nobelistit podcastissaan Nobel tai ei mitään. Kuuntelen molempia podcasteja. Keskustelun aihe on minulle itselleni tärkeä. Vanhoja kirjoja ei pidä unohtaa uusien tulvassa. Keskustelussa tuotiin esille monia hyviä syitä lukea vanhoja kirjoja. Itse pidän tärkeimpänä syynä sitä, että kirjallisuus rakentuu vanhan päälle. Uudet kirjat avautuvat paremmin, kun tuntee niiden takana olevan perustan. Lisäksi aika erottelee kirjat, jotka jäävät elämään, ja siihen on aina joku syy. Vaikeat kirjat puolestaan antavat älyllisiä haasteita. Niiden eteen pitää nähdä vaivaa – kaiken kirjallisuuden ei tarvitse olla helppoa ja kevyttä. Minun ainakin täytyy myöntää, että vaikean kirjan  selättäminen tekee tyytyväiseksi.

Samaan aiheeseen liittyi myös Ville-Juhani Sutisen haastattelu, johon oli yhdistetty hänen viimevuotinen tietokirjallisuuden Finlandian voittanut teoksensa Vaivan arvoista ja tämänvuotinen uutuusteos Hajonneen maailman käyttöohje. Vaivan arvoista -kirjan olen lukenut, ja siinä käsitellään juuri syitä, miksi kannattaa paneutua pitkiin ja vaikeina pidettyihin kirjoihin.

Kolmen messuilla viettämäni päivän aikana kuuntelin tietysti monta kirjaesittelyä. Ulkomaalaisista vieraista valitsin Hernan Diazin. Romaania Luotto en ole lukenut, mutta sen neljän kertojan ratkaisu vaikuttaa mielenkiintoiselta. Diaz itse kuvasi sitä sanomalla, että kirja sisältää neljä kirjaa.

Jussi Pakkasvirta ja haastattelija Pirjo Hiidenmaa.

Suomalaisista nostan esille professori Jussi Pakkasvirran tietokirjan Francon kanssa? Kysymysmerkki nimessä on oleellinen. Kirja käsittelee Suomen ja Espanjan välisiä suhteita diktaattori Francon aikana. Muista tietokirjauutuuksista kiinostivat muun muassa Jonimatti Joutsijärven Mirkka Rekolan elämäkerta ja Lauri Timosen kirja ohjaaja Robert Bressonista.

Aloitin torstaina kirjamessuohjelmani kuuntelemalla Iida Turpeisen sekä Niina Kivilän ja Kati Saoneginin  yhteishaastattelun heidän kirjoistaan Elolliset ja Hillasuolla kaikki on toisin. Elolliset luin juuri ennen messuja, mutta en ole vielä blogannut siitä. Viimeinen ohjelmanumeroni sunnuntaina oli kaikkien aikojen Finlandia-voittajan julkistus. Lukijaäänestyksen perusteella voittaja oli Ulla-Lena Lundbergin Is (Jää).

Kirjamessuilua

 Vasemmalta: Lindstedt, Statovci, Matikainen-Soreau, Zambrano ja Blåfield

Helsingin Kirjamessujen teemana on tänä vuonna valta. Kuuntelin muutaman siihen liittyvän ohjelmanumeron. Otsikolla Identiteetit, ihmissuhteet: keiden äänet kuuluvat suomalaisessa kirjallisuudessa? keskustelivat kirjailijat Laura Lindstedt ja Pajtim Statovci, tutkija Maimouna Matikainen-Soreau, Téri Zambrano POC-lukupiiristä (POC = people of colour) ja messujen ohjelmajohtaja Ville Blåfield. Keskustelussa todettiin muun muassa, että vähemmistöön kuuluvan kirjailijan on vaikea saada kirjojaan kustannetuksi ja sitten kun saa, häntä pidetään kulttuurinsa edustajana, mikä on yksinkertaistus. Päivälehtien käyttämästä vallasta oli kysymys keskustelussa Kritiikin klikit. Keskustelijoina olivat Helsingin Sanomien Aino Miikkulainen, Turun Sanomien Tuomo Karhu ja Ylioppilaslehden Adile Sevimli, haastattelijana kriitikko Ville Hänninen. Kritiikit vähenevät esimerkiksi siksi, että lehtien kustantaminen keskittyy ja sama kritiikki ilmestyy monessa lehdessä. Kritiikkien saamia klikkauksia seurataan, eivätkä ne ole lehtien luetuinta aineistoa. Tämä keskustelu kiihtyi lopuksi, kun puhuttiin tietokirjojen kritiikkien vähyydestä.

Pienkustantamopaneeli liittyi myös valta-teemaan. Pienkustantamot julkaisevat kirjallisuutta, joka ei pääse suurten kustantamojen ohjelmaan. Kääntäjä Kaija Anttosen kustantamo Kieletär Inari julkaisee saamesta suomeksi käännettyjä kirjoja. Latvialaista kirjallisuutta suomentaa ja julkaisee Mirja Hovila. Hänen kustantamonsa on Paperiporo. Heikki Karjalainen suomentaa englannista ja julkaisee Moebius-kustantamossaan omien sanojensa mukaan "hyvää kirjallisuutta". Terra Cognita oli paneelin ainoa kustantamo, jonka tiesin ennestään. Kimmo Pietiläisen  kustantamo on erikoistunut luonnontieteeseen ja tekniikkaan.

Valtaa sivuttiin myös Outi Hytösen vasta ilmestyneen Annikki Kariniemen elämäkerran esittelyssä, jossa puhuttiin biofiktion ja elämäkerran eroista ja kirjailijan vastuusta lukijalle, kun hän luo kuvaa kohteestaan.

Oikealta: Kolari, Kallio, Järvinen ja haastattelija (jonka nimi meni minulta ohi)

Tekoälykeskusteluja kuuntelin kaksi. Ensimmäisessä uudet kirjat julkaisseet Aleksi Kallio ja Jukka Kolari sekä Petteri Järvinen puhuivat siitä, mitä tekoäly on, miten se on kehittynyt, miten se eroaa ihmisestä ja millainen uhka se on. Toisen keskustelun otsikko oli Tietokirjojen ja tutkitun tiedon merkitys tekoälyn aikakaudella. Siihen oli saatu Petteri Järvisen lisäksi keskustelijoiksi filosofi Maija-Riitta Ollila ja tietojenkäsittelytieteen professori Teemu Roos. Siitä jäi mieleen mm. tekoälyn kutsuminen "sana-arvauskoneeksi", tekijänoikeusongelmat, jotka ovat jo johtaneet oikeusjuttuihin, ja ajatus, että tekoäly vaikuttaa siihen, miten ymmärrämme etiikan. Asiantuntijoiden puhetta olisi mielellään kuunnellut kauemmin kuin parikymmentä minuuttia. Tällaisista suurista aiheista kirjamessuilla voisi olla pitempiä keskusteluja.

Suosikkiaiheitani kirjamessuilla on kääntäminen. Ville Keynäs on tehnyt kulttuuriteon suomentaessaan Georges Perecin romaanin Häviäminen. Se on kirjoitettu ilman ranskan yleisintä kirjainta e. Keynäs suomensi kirjan ilman suomen yleisintä kirjainta a. Hän puhui kääntämisen prosessista ja vaikeuksista ja kertoi selventäviä anekdootteja. Toinen kuuntelemani kääntämiskeskustelu käsitteli Annie Ernaux'ta. Suomentaja Lotta Toivanen sanoi, että käännöksessä jokainen sana on tärkeä, koska Ernaux'n tekstit ovat lyhyitä ja kieli eleetöntä ilman maalailua. Toivanen hioo suomennostaan niin, että editointikierroksia voi olla jopa kymmenen.

Tässä oli vain muutama poiminta torstain ja perjantain ohjelmasta. Jatkan messuilua ja kirjoittamista sunnuntaina.