Sergio Ramírez: Un baile de máscaras

 

Nicaragualaisen Sergio Ramírezin Un baile de máscaras (naamiohuvit) on yhdenpäivänromaani. Päivä on 5.8.1942 ja tapahtumapaikka pikkukaupunki Masatepe eli kirjailija Ramírezin syntymäpäivä ja -paikka. Kirjassa Masatepe vaikuttaa enemmän kylältä kuin kaupungilta.

Kertoja kohdistaa kirjoituksensa syntyvälle lapselle sinä-muodossa. Ensimmäinen esiintyvä henkilö on tuleva isoisä Teófilo. Sen jälkeen tekstiin vyöryy muita sukulaisia määritteineen: täti Leopoldina, vanki, täti Victoria, kadonnut, täti Adelfa, vastanainut, eno Esaú, tilallinen, kokonainen Ramírezin orkesteri johtajanaan toinen isoisä Lisandro ja soittajina setiä. Isoäitejä Luisa ja Petrona ei pidä unohtaa, ja tätejä ja setiä on monta lisää.

Henkilögalleriaan kuuluu runsaasti kyläläisiä kuten – vain muutaman nimetäkseni - Camilo, lentävä kellonsoittaja, Telémaco Regidor pettäjä sekä noitasisarukset Altagracia, Deogracia ja Engracia. Kaikkien lisänimiin johtaneet syyt kerrotaan aikanaan.

Henkilöiden ja tapahtumien runsaus toi mieleen García Márquezin. Tapahtumia nimittäin riittää. Joitakin niistä: Noitaäidin arkku hajoaa kesken hautajaisten, lääkärin kuollut vaimo herää henkiin, yksi juoppo ampuu itsensä, toinen hakkaa sellissä päätään seinään sinisten paholaisten riivaamana niin että kuolee, enkelinkaunis nainen nukahtaa sänkyyn tupakoidessaan ja juoksee kadulla soihtuna palaen.

Päivän huipennuksen piti olla naamiaiset, siitä kirjan nimi. Valtava ukkosmyrsky kaatosateineen keskeyttää vasta alkamaan päässeet juhlat.

Un baile de máscaras oli hauskaa luettavaa edellä mainituista synkeistä kohtaloista huolimatta. Sen tyylilajia voisi kuvailla tragikomediaksi. Kaiken metelin ja hälinän jälkeen lapsikin lopulta syntyy ja saa nimekseen Sergio.

Sergio Ramírez sai espanjalaisen kielialueen arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon eli Miguel de Cervantes -palkinnon vuonna 2017. Palkintoa ei anneta yhdestä teoksesta, vaan elämäntyöstä. Ramírezilta on suomennettu kaksi kirjaa, mutta ei romaania Un baile de máscras.

Sergio Ramírez: Un baile de máscaras
Debolsillo 2018, 221 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1995

***********

Maailmanvalloitus: Nicaragua.

Jonathan Franzen: Maailman äärillä

 

Suurin osa Jonathan Franzenin esseekokoelman esseistä käsittelee ilmastonmuutosta ja lintuja. Harvoja muita aiheita ovat Manhattanin muuttuvat jakolinjat, jotka muodostuvat varallisuudesta ja ihonväristä, ja Philadelphian kauneus. Franzen kirjoittaa Philadelphian olevan kaunis samalla tavalla kuin Sarah Stolfan valokuvat, joiden puhdas kauneus johtuu siitä, että niiden kohteeseen ”ei ollut sekoittunut ripaustakaan vahvaa identiteettiä”.

Kahden esseen aiheena on kirjailija ja hänen tuotantonsa. Franzenin ystävä, kirjailija Bill Vollmann oli minulle täysin tuntematon, mutta toinen kirjailija oli tutumpi. Edith Whartonilta olen lukenut romaanin Viattomuuden aika.

Ilmastonmuutoksesta Franzenilla on pessimistinen näkemys, jonka mukaan taistelu on jo menetetty.

”Valistuksen ajan suuri toivo – että ihmiset järkensä ansiosta pystyisivät ylittämään evoluutioperäiset rajoituksensa – on kärsinyt pahoja takaiskuja sotien ja kansanmurhien takia, mutta vasta nyt, ilmastonmuutosongelman edessä, se on murentunut täydellisesti.”

Esseiden johtoajatuksena on, että ilmastonmuutoksen vastainen taistelu ei saisi johtaa siihen, että jätettäisiin suojelematta tällä hetkellä sukupuuton uhkaamat lajit. ”Meidän on myös pidettävä suuri joukko luonnonvaraisia lintuja elossa juuri nyt.” Linnuista Franzen kirjoittaa siksi, että on innokas lintubongari. Hän kertoo vähenevistä ja uhanalaisista merilinnuista, pikkulintujen holtittomasta metsästyksestä Välimerta ympäröivissä valtioissa, omasta matkastaan Jamaikalle ja Saint Lucian saarelle etsimään endeemisiä lajeja ja tutustumaan niiden suojeluun. Viimeisessä esseessä Maailman äärillä hän matkustaa veljensä kanssa luksusmatkalle Antarktiksen vesille. Siellä nähty keisaripingviini nousee tärkeämmäksi kuin ilmastomuutoksesta huolehtiminen, vaikka kirjailija pohtiikin kyseisen matkan oikeutusta.

Pidin eniten kokoelman aloittavasta kirjoituksesta Synkkien aikojen essee, jossa Franzen epäilee perinteisen esseen olevan kuolemassa ja sen jälkeen kirjoittaa esseen. Siinä on jo esillä edellä mainitsemani perusnäkemys, mutta myös muita sekalaisia asioita kuten tyrmistys Trumpin valinnasta presidentiksi, ja aina välissä Franzenin oppi-isän toimittaja Henry Finderin ohjeita hyvän esseen kirjoittamiseen.

Jonathan Franzen: Maailman äärillä
Suomentanut Raimo Salminen
Siltala 2019, 275 s.
Englanninkielinen alkuteos The End of the End of the Earth 2018

Lisää virtuaalimessuilua

 

Karo Hämäläinen ja Antti Majander

Väinö Linnan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta. Kirjamessuilla esiteltiin kaksi Linnaan liittyvää kirjaa.

Karo Hämäläinen: Kansalliskirjailija. Luin muutama vuosi sitten Hämäläisen kirjan Yksin, jonka aiheena oli Paavo Nurmi. Pidin kirjasta. Nyt Hämäläinen on julkaissut romaanin toisesta suomalaisesta suurmiehestä Väinö Linnasta nimellä Kansalliskirjailija. Antti Majanderin haastattelussa Hämäläinen sanoi tutustuneensa laajalti lähdeaineistoon, josta tärkeimmäksi nousi Linnan ja WSOY:n kirjeenvaihto. Kansalliskirjailijan teemaksi Hämäläinen sanoi totuuden. Linnaa on luettu pitkälti totuudellisena kirjailijana, mutta fiktiotahan hänen romaaninsa olivat. Omaan romaaniinsa Hämäläinen on kirjoittanut osia, jotka voisivat olla Linnan kirjoittamia, mutta ovatkin Hämäläistä. Jos Kansalliskirjailija tulee luetuksi, niin pitääpä olla tarkkana.

Päivä on tehnyt kierroksensa. Väinö Linna muistelee. Professorit Panu Rajala ja Jyrki Nummi keskustelivat Rajalan toimittamasta Väinö Linnan haastatteluihin perustuvasta kirjasta. Haastattelut on tehnyt 1970-luvulla kielitieteilijä Pertti Virtarinta, eikä niitä ole aiemmin julkaistu. Väinö Linna puhuu niissä valtaosin teoksistaan, mutta myös hyvin kaihtelemattomasti omasta elämästään kuten ankeasta köyhästä lapsuudestaan. Haastatteluista käy ilmi Linnan sivistystahto ja halu menestyä. Hän tähtäsi sosiaaliseen nousuun kirjoittamalla. Omia teoksiaan Linna analysoi havaitsemiaan heikkouksia myöten.

Tulevaisuuden kirjallisuus, Suvi Auvisen johdattelema Henri Hyppösen, Pontus Purokurun ja Olavi Koistisen keskustelu. Kirjamessujen teema oli tulevaisuus. Tässä keskustelussa pohdittiin muun muassa, tarvitaanko tulevaisuudessa kirjoja (kyllä tarvitaan!) ja voiko tekoälystä tulla luova kirjoittaja (tuskin, mutta yhteisluovuudessa kone voi auttaa).

Juice puhuu - kootut muistelmat. Vol I ja Vol II. Nykypäivän kirjallisuutta ovat Kaj Lipposen koostamat Juice Leskisen haastattelunauhoihin perustuvat kirjat. Toimittajat Harri Tuominen ja Waldemar Wallenius ovat tehneet alkuperäiset haastattelut. Heidän kysymyksiään ei ole kirjassa, joka koostuu siis täysin Juicen puheesta. Lipposen messuhaastattelussa ei tullut esille mitään uusia asioita Juicesta, mutta kirjat säilyttivät silti kiinnostavuutensa.

Jo Nesbø: Valtakunta. Jo Nesbø oli yksi messujen odotetuimpia vierailijoita, vaikka tietysti hänkin etäyhteyden päässä. Haastattelijana oli Jarkko Nieminen ja ensimmäinen kysymys koskikin Nesbøn tenniksen pelaamisen sujumista. Vastaus oli, että ei suju, koska Nesbø on loukannut kätensä vuorikiipeilyharrastuksessaan. En ole lukenut Valtakuntaa, mutta sen miljöö vaikutti pikkupaikkakunnalla asuneesta tutulta hyvine ja huonoine puolineen. Nesbø puhui kirjoittamisestaan ja väitti pystyvänsä yhä suhtautumaan kirjoittamiseen siten, että se ei ole työtä. Hän ei suostu kustantajan määräaikoihin. Uransa alussa on kerran suostunut ja se johti kiirehtimiseen ja hänen mielestään huonoon lopputulokseen. Nesbøn haastattelu alkoi kahdeksan minuuttia myöhässä ja sen aikaa näytöllä pyöri mainoksia. Virtuaalimessujen huono puoli.

Katri Merikallio: Tarja Halonen - erään aktivistin tarina. Katri Merikallio ja Tarja Halonen keskustelivat. Halosen tausta on kansalaisjärjestöissä ennen poliitikkouraa. Erityisesti jäi mieleen hänen äitinsä lause: "Jos joku asia on väärin, se pitää uskaltaa korjata." Halosta oli ilo kuunnella. Hän kannusti toimimaan äitinsä lauseen mukaan. Nykyajan somessa peukuttaminen on hänen mielestään itsensä kutistamista yleisöksi.

Ilkka Niiniluoto: Tekniikan filosofia. Akateemikko Ilkka Niiniluotoa haastatteli Leena Kaakinen. Haastattelu liittyi hyvin messujen tulevaisuus-teemaan. Esimerkiksi tekoälyn suhteen Niiniluoto oli optimistinen. Hänestä ihmisellä on mahdollisuus ja oikeus pitää kontrolli itsellään. Hän kutsuikin tekoälyä tukiälyksi. Liian pitkälle menevä automaatio voi kuitenkin heikentää ajattelua. Niiniluoto puhui tietysti muustakin, nostin tähän nuo kaksi asiaa.

Paljon jäi näkemättä ja kuulematta, mutta onneksi on tallenteet, joihin voi palata 8.11. saakka!

Jokken rauhan haasteen koonti

 

Jokken kirjanurkan rauhan haaste päättyy tänään, päivänä, jolloin on kulunut 75 vuotta YK:n perustamisesta.

Haasteessa luettiin toiseen maailmansotaan liittyviä kirjoja. Haasteen tarkoitus: "Rauhan ylläpito, eli jo se että ihmiset ymmärtävät mitä kauheuksia sota tuo tullessaan lisää rauhan tahtoa."

Halusin lukea kirjoja, jotka sotimisen sijasta keskittyvät sodan vaikutuksiin siviileihin. Luin seuraavat kolme kirjaa:

Anne Swärd: Vera

Irène Némirovsky: Ranskalainen sarja

Katja Kettu: Kätilö

Kiitokset Jokkelle haasteesta, jonka aihe on tärkeä ja valitettavan ajankohtainen edelleen.

Virtuaalimessukokemuksia

Eilinen kirjamessujen alku oli melkoinen sekoilu. Yrittipä mitä tahansa, päätyi lippukaupan sivulle, vaikka lippu oli asianmukaisesti aktivoitu edellisenä päivänä. Ongelma oli myös lipun ostaneilla, eikä vain kutsulipun saaneilla. Varsin pian sivulle ilmestyivät kuitenkin linkit, joilla ohjelmaa pääsi katsomaan ilman lippua (tosin kuulemani mukaan kyseiset linkit eivät näkyneet kaikille). Minulta menivät pilalle avajaiset, joita en nähnyt alusta saakka. Avajaisissa olisi kiinnostanut erityisesti Kiitos kirjasta -palkinnon luovuttaminen. Palkinnon sai Seinäjoen kaupunginkirjasto lasten ja nuorten lukuharrastuksen hyväksi tekemästään työstä.

Seuraava ohjelmanumero, jonka halusin seurata, oli vasta puoli neljältä. Silloin käytettiin edelleen kaikille avoimia linkkejä. Puoli kuuden ohjelman kohdalla lippujen käyttäminen toimi. Tänään perjantaina ohjelmaa on pystynyt seuraamaan hyvin. En siis menettänyt kuin aivan alun, mutta jotenkin epävarma olo tuosta sotkusta jäi.

Sitten varsinaiseen messuohjelmaan.

Maria Pettersson: Historian jännät naiset. Minua kiinnosti lähinnä, mistä Pettersson on saanut tiedot kirjoittamistaan naisista. Vastaus oli, että helpoiten niistä, joista on joko suomalaista tai muunmaalaista kirjallisuutta, hieman vaikeammin niistä, joista on vain tieteellisiä artikkeleita ja hankalimmin naisista, joista löytyi jotakin vain alaviitteistä.

Marcus Rosenlund: Kohti korkeuksia, tiedetoimittaja Rosenlundin kirja avaruudesta. Keskustelusta ei oikein käynyt ilmi, millainen tämä kirja on. Siinä on tieteellisten faktojen lisäksi ilmeisesti paljon kirjoittajan omia kokemuksia, esimerkiksi miten kiinnostus avaruuteen heräsi.

Tommy Orange: Ei enää mitään. Kirjailija Orangen vanhemmista toinen on cheyenne ja toinen arapajo. Orange kirjoittaa alkuperäiskansalaisen näkökulmasta. Ihailin haastattelija Sofi Oksasen paneutumista kirjaan ja sitä, miten hän nosti siitä esille keskeisiä asioita. Keskustelussa pureuduttiin kulttuuriperinnön siirtämiseen sukupolvelta toiselle. Ehdottomasti ensimmäisen messupäivän huippuhetki.

Perjantain ohjelmasta olen tähän mennessä seurannut yhden, jonka otsikko on Linnut, sää ja ilmasto. Meteorologi Lea Saukkonen sekä lintutieteilijä Aleksi Lehikoinen ja biologi, tiedekirjailija Mari Pihlajaniemi keskustelivat kirjojensa pohjalta sään ääri-ilmiöistä ja ilmastonmuutoksen vaikutuksesta lintuihin.

Halusin testata, miten ohjelmanumeroiden tallenteet toimivat, ja seurasin Tua Forsströmin torstaisen haastattelun hänen runokokoelmastaan En kväll i oktober rodde jag ut på sjön. Runokokoelma on julkaistu 2012 eli kysymyksessä on uusintajulkaisu. Kuuntelin Forsströmiä myös viime vuoden kirjamessuilla. Hänen harkittujen ja innostuneiden puheenvuorojensa kuuntelu on nautinto.

Tallenne toimi hyvin ja ohjelmien striimaamista ja tallentamista voisi minusta jatkaa, kun seuraavina vuosina päästään normaaliin messutoimintaan.

Messutärppejä ja -lippuja!

 

Huomenna alkavat ensimmäiset Helsingin Kirjamessut verkossa. Yllä olevaa kuvaa klikkaamalla pääsee selaamaan messulehteä.

Minulla on jaossa viisi kokoaikaista messulippua, jotka olen saanut messujärjestäjiltä. Monessa kirjablogissa on järjestetty lippuarvontoja. Minä jaan liput viidelle ensimmäiselle, jotka ilmoittavat tämän postauksen kommenteissa haluavansa lipun. Sähköpostiosoite mukaan!

Messuohjelmaa järjestetään kahdella lavalla livenä. Yhden lavan ohjelma on nauhoitettu etukäteen. Kokoaikalipulla esitysten tallenteita voi katsoa messujen jälkeenkin 8.11. saakka.

Virtuaalimessuilta jää puuttumaan messutunnelma, joka syntyy kirjahenkisten ihmisten tapaamisista, kirjojen selailusta, sattumalta kuulluista ohjelmanumeroista, tungoksesta (jopa siitä). Saa nähdä, miltä keskustelujen ja haastattelujen seuraaminen yksinään kotoa käsin tuntuu. Harjoittelin maanantaina medialle ja bloggaajille tarkoitetulla vajaan tunnin mittaisella ennakko-ohjelmalla. Totesin, että ainakin haastattelun seuraamisen lopettaminen on helpompaa verkossa kuin paikan päällä, jos käsitellään kirjaa, joka ei kiinnosta (katsoin kyllä esityksen kokonaan).

Olen kerännyt tähän muutaman ohjelmavinkin, mutta todella vain muutaman. Ohjelmassa on paljon muutakin kiinnostavaa.

Torstai

10-10.30 Avajaiset, mm. Rakkaudesta kirjaan -palkinnonjako, Senaatintori

15.30-16 Maria Pettersson: Historian jännät naiset, Senaatintori

17.30-18 Marcus Rosenlund: Kohti korkeuksia, Töölö

18.30-19 Tommy Orange: Ei enää mitään, Senaatintori

 

Perjantai

10.30-11 Lea Saukkonen, Aleksi Lehikoinen, Mari Pihlajaniemi, haastattelijana Kimmo Ohtonen: Linnut, sää ja ilmasto, Senaatintori

16-16.30 Karo Hämäläinen: Kansalliskirjailija, Senaatintori

17-17.30 Anneli Kauppinen: Mistä kieli meihin tulee?, Töölö

19-19.30 Kaj Lipponen: Juice puhuu – Kootut muistelmat vol I & II, Esplanadi

 

Lauantai

10.30-11 Henri Hyppönen, Pontus Purokuru, Olavi Koistinen ja Suvi Auvinen keskustelevat aiheesta Tulevaisuuden kirjallisuus, Töölö

11.30-12 Tietokirjailijapalkintojen jako, Esplanadi

15-15.30 Helena Telkänranta: Millaista on olla lemmikki?, Esplanadi

 

Sunnuntai

11-11.30 Päivä on tehnyt kierroksensa, Väinö Linna muistelee, kirjailija Panu Rajala ja professori Jyrki Nummi keskustelevat Rajalan toimittamasta Väinö Linna -kirjasta, Esplanadi

11.30-12 Jo Nesbø: Valtakunta, Senaatintori

13-13.30 Ilkka Niiniluoto: Tekniikan filosofia, Töölö

13.30-14 Tarja Halonen, Katri Merikallio: Tarja Halonen – erään aktivistin tarina, Töölö

Lauri Viita: Kukunor

Kuudenvanha peikkopari
Kukunor ja Kalahari
hyvin viihtyy talvellakin
professorin autiossa
kesäasunnossa.

 

Näin alkaa Lauri Viidan runoelma Kukunor. Satu ihmislapsille. Nimensä peikot ovat saaneet maantieteestä. Kalahari on tunnetusti autiomaa eteläisessä Afrikassa ja Kukunor – ehkä vähemmän tunnetusti – Kiinan suurin järvi. Se sijaitsee Tiibetin ylängöllä.

Peikot tutustuvat professorin kesäasuntoon ja lueskelevat sen ullakolta löytämiään kirjoja, kunnes tulee aamu, jolloin he lähtevät nukkumaan kotiriihen tornikuuseen. Siellä jutellessaan he esittävät tutun runon, joka alkaa

»Tikka päätään puuhun nakkaa
– muttei loukkaa
»koskei lakkaa
vaikka jäistä kuusta hakkaa

 

Kukunorin repliikit alkavat merkillä » ja Kalaharin merkillä –.

Kun Kukunor nukahtaa, hän alkaa nähdä unia. Jo professorin huvilassa hän on miettinyt, miten järvi voisi muuttaa erämaahan. Unessa hän lentää tuulen mukana vuorten yli Kalahariin. Seuraavaksi Kukunor on Kalaharin kanssa erämaassa, ja sieltä he menevät vielä pakoon mäyränkoloon. Puheet ja näyt tulevat koko ajan kummallisemmiksi, kunnes lopulta ollaan taas kotikuusessa.

Siitä, mitä Viita on runoelmallaan halunnut sanoa, on erilaisia tulkintoja. Niitä on myös netissä. Löytyypä sieltä Viidan omiakin selityksiä, joita Unto Kupiainen kirjoitti muistiin haastatellessaan Viitaa. Itse olin huomaavinani parissa kohdassa piikkejä joidenkin Viidan aikalaisten tuotantoon (tämä vain yhtenä yksityiskohtana). Muuten ajattelin, että tarvitseeko tätä nyt niin ymmärtää. Lukiessani nautin Viidan kieli-ilottelusta.

»Johan minä aavistin,
ettei niistä ihmisistä
ole yhtään mihinkään;
sanojansa syövät vain, –
niin kuin tyhmät tyhmistään
tulisivat viisaammiksi.
Kala, miksi kulttuuriksi
me nyt tullaan näillä main?»

– Kukukala-, Kalakuku-
taikka myöhäis-Kalevala-
kulttuuriksi, kukaties –
ellei ihan joka mies
unikärpäshymniin nuku.

»Kalavale, Valekala
jos vain tulee, min’ en ala!»

Lauri Viita: Kukunor
WSOY 1963, 2. painos, 123 s. (ensimmäinen painos 1949)

***********

Helmet-haaste: 27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani.