Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni

 

Niin kauan kuin tunnen eläväni on taidemaalari Elin Danielson-Gambogin (1861–1919) elämäkerta. Tiesin hänet taiteilijana, mutta hänen elämästään en tiennyt mitään. Käytän kirjoituksessani hänen etunimeään, kuten kirjassakin on tehty.

Kirjasta nousee vahvasti esille Elinin määrätietoisuus. Hän tiesi haluavansa taidemaalariksi ja kouluttautui päämäärä mielessään. Hän aloitti Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa 15-vuotiaana ja opiskeli samaan aikaan myös Taideteollisuusyhdistyksen koulussa ja Adolf von Beckerin yksityisakatemiassa. Myöhemmin hän täydensi opintojaan useaan kertaan Pariisissa, joka oli hänelle tärkeä kaupunki, samoin kuin monelle muulle aikakauden suomalaistaiteilijalle.

Toinen seikka, johon kiinnitin huomioni, oli taiteilijoiden yhteisöllisyys. Oman yhteisönsä Elin löysi Ahvenanmaan Önningebystä, jossa hän maalasi monena vuonna. Muita önningebyläisiä olivat muun muassa Victor Westerholm, Hilma Rönnberg ja ruotsalainen J. A. G. Acke. Westerholmista ja hänen vaimostaan Hilmasta sekä Ackesta tuli Elinin elinikäisiä ystäviä. Myös Pariisissa yhtä aikaa oleskelleet suomalaiset taiteilijat pitivät kiinteästi yhteyttä toisiinsa.

Elinin elämä muuttui, kun hän matkusti Italiaan. Hän asettui Antignanoon, jossa hän ihastui mereen ja häikäisevään siniseen. Italiassa Elin tutustui tulevaan mieheensä, 13 vuotta nuorempaan taidemaalariin Raffaello Gambogiin. Italiaan hän jäi, vaikka matkustikin ahkerasti Suomen ja Italian väliä.

Naiset taidemaalareina kohtasivat vähättelyä. Heitä pidettiin helposti amatööreinä ja jäljittelijöinä. Elin sai kuitenkin uransa alussa varsin kiittäviä kritiikkejä. Hän ei halunnut olla naistaiteilija, vaan taiteilija.

”Elinillä ei ollut tarvetta korostaa sukupuoltaan ja esittäytyä naistaiteilijana, hän halusi tulla tunnetuksi ammattinsa suvereenisti hallitsevana taiteilijana. Hän vierasti Helene Schjerfbeckin ja Maria Wiikin ympärille kerääntyneitä ”maalarisiskoja” ja nimitti itseään mieluummin ”ammattisisareksi”, joskus ”ammattiveljeksikin”.”

Italiassakin ura sai nousua, mutta sitten kävi niin kuin usein käy. Elin sai töistään parempia arvioita kuin miehensä. Hän yritti tukea miestään ja jousti omissa suunnitelmissaan. Mies osoittautui taipuvaiseksi masennukseen. Avioliitto oli kariutua miehen uskottomuuteen. Elin joutui huolehtimaan avioparin toimeentulosta. Hän maalasi paljon tilausmuotokuvia.

Kirjailija Leponiemi on taidehistorioitsija. Hän analysoi Elinin tauluja ja hänen taiteensa kehittymistä. Kirjassa on kaksi kuvaliitettä, mutta niissä ei ole kaikkia tekstissä käsiteltyjä tauluja. Onneksi nykyisin taulut saa nähtäväkseen netistä. Kirjailijalla on ollut käytössään runsaasti Elinin kirjeenvaihtoa. Ehkä siitä johtuu tunne, että hän on oikeasti päässyt lähelle Eliniä.

Tämän rohkean naisen elämäkerta on ensimmäinen kirja, jolla osallistun naistenviikolle. Naistenviikkohaastetta vetää blogi Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni
Gummerus 2021, 284 s.