Kuukauden nobelisti Vicente Aleixandre: Antología poética

 

Antología poética on läpileikkaus espanjalaisen runoilijan Vicente Aleixandren tuotannosta vuosilta 1924–1974. Nobelin palkinnon hän sai 1977.

Aleixandren alkutuotannon runot ovat tyyliltään lähinnä surrealistisia. Sikäli kuin niistä jotakin ymmärsin, niiden vallitsevina aiheina ovat rakkaus ja kuolema. Luontosymboliikkaa on paljon. Yllättävät sanat ja käsitteet yhdistyvät toisiinsa. Runokuvat ovat vahvoja. Yksi säe runosta La selva y el mar (Viidakko ja meri):

tigres del tamaño del odio

(vihan kokoisia tiikereitä)

Jotkut sanat toistuvat hyvin usein. Sanan pluma (höyhen, sulka) merkityksestä Aleixandren runoudessa voisi kirjoittaa tutkielman. Ehkä sellainen on tehtykin; Aleixandrea on ainakin Espanjassa tutkittu paljon.

Myöhemmät runot (ainakin jotkut niistä) ovat hitusen helpommin lähestyttäviä, esimerkiksi kokoelman Sombra del Paraíso (Paratiisin varjo) runot isälle ja kotikaupunki Malagalle. Kokoelman nimen Paratiisin voi tulkita menetetyksi tai kadotetuksi viattomuudeksi. Parissa kokoelmassa on runoja kuolleille ja eläville runoilijakollegoille. Niistä olin havaitsevinani Aleixandren taipumuksen homoseksuaalisuuteen, mistä löysin vahvistuksen espanjankielisestä Wikipediasta. Francon aikaan sellaisesta ei voinut kirjoittaa avoimesti.

Toistuvia aiheita runoissa ovat ihminen ihmiskunnan jatkumossa ja ihminen osana maailmankaikkeutta.

Sabemos adónde vamos y de dónde venimos. Entre dos oscuridades, un relámpago.

(Tiedämme minne menemme ja mistä tulemme. Kahden pimeyden välissä, salama.)

Viimeisissä runoissa on pohdintaa sanoista runoilijan käytössä ja kirjoittamisen merkityksestä. Runosta Para quién escribo (Kenelle kirjoitan):

Escribo acaso para los que no me leen. Esa mujer que corre por la calle como si fuera a abrir las puertas a la aurora.

(Kirjoitan ehkä heille jotka eivät lue minua. Tuo nainen joka juoksee kadulla ikään kuin menisi avaamaan ovet auringonnousulle.)

Sain kirjoitetuksi tähän muutaman hajanaisen ajatuksen Aleixandren runoista. Ne ovat usein pitkiä ja lähes aina vaikeita. Siitä ehkä johtuu, että niitä ei ole suomennettu. Löysin vain yhden suomennetun runon Pentti Saaritsan toimittamasta ja suomentamasta kokoelmasta Salaperäinen seurue: runoja jotka tulivat ja jäivät, WSOY 1997. Runossa Vanhus ja aurinko (El viejo y el Sol) kertoja kulkee puuhun nojailevan vanhan miehen ohi ja tarkkailee häntä. Runon loppu:

Kuljin usein ohi ja katselin. Mutta joskus en nähnyt kuin aivan
vähäiset jäänteet. Olemuksen hauraimman pitsin.
Sen mikä jäi jäljelle kun rakkauden, säyseyden täyttämä vanhus
oli jo muuttunut valoksi
ja liikkui verkkaista verkkaisemmin laskeneen auringon
jälkisäteissä
kuin niin moni tämän maailman näkymätön asia.

Vicente Aleixandre: Antología poética
Alianza Editorial 1993, 8. painos, 190 s. (1. painos 1977)