Pirkko Saisio: Passio

 

Passio on niitä viime vuoden kirjoja, josta päätin, että varmasti luen sen joskus. Nyt kirja tuli vastaan lähikirjaston Bestseller-hyllyllä.

Passiossa seurataan korua, joka kulkee vuosisatojen aikana omistajalta toiselle. Alkupiste on ajallisesti ja paikallisesti tarkka eli vuoden 1498 Firenze, jossa Girolamo Savonarola poltetaan roviolla. Ruhtinatar Vasari on saanut raskaan ja mittaamattoman arvokkaan kaulakorun mieheltään. Kullasta tehdystä ja rubiinein ja timantein koristetusta korusta on moneksi. Se sulatetaan ja valetaan uudelleen, sen jalokiviä käytetään ostoksiin tai varastetaan. Kulta ja kivet vähenevät koko ajan, mutta vielä 1900-luvulle tultaessa jotakin on jäljellä.

Koru ja sen osat kiertävät monien käsien kautta. Saisio luo ihmisilleen verevän ja todentuntuisen maailman on omistaja sitten venetsialainen peilintekijä tai virolainen taidemaalari. Minua puhuttelivat eniten Äiti Katarzynan ja diakoni Andrei Mihailovitš Demidovin kohtalot. Katarzyna kuolee yrittäessään suojella sodan jaloista luostariin turvaan paenneita ihmisiä. Andrei oli koululaisesta lähtien rakastanut luokkatoveriaan Grigori Potjomkinia, jonka kautta kulta käväisee keisarinna Katariina Suurella.

Realistisessa kerronnassa on myös myyttisiä ulottuvuuksia. Siellä täällä vilahtaa Musta munkki ja vielä useammin ratkaisuhetkillä näyttäytyvät kurjet tai peura.

Mitä Passion ihmiset etsivät? Vastausta kysymykseen, mikä on sielu? Elämän sisältöä? Onnea? Neuvostoliittolaisella vankileirillä Lidia Gavrilovna Morozova pohtii:

”Oliko se kummallinen asia, joka on jokaisen ihmiselämän tavoitelluin päämäärä, onni, lopultakin vain kaipaamisen kaipaamista?”

Passio on huikea matka ihmisyyteen ja historiaan. Kirjaa ei kannata karttaa sen paksuuden vuoksi. Yli 700 sivua sujahtavat ohi hetkessä.

Pirkko Saisio: Passio
Siltala 2021, 2. painos, 732 s.