Pirkko Saisio: Passio

 

Passio on niitä viime vuoden kirjoja, josta päätin, että varmasti luen sen joskus. Nyt kirja tuli vastaan lähikirjaston Bestseller-hyllyllä.

Passiossa seurataan korua, joka kulkee vuosisatojen aikana omistajalta toiselle. Alkupiste on ajallisesti ja paikallisesti tarkka eli vuoden 1498 Firenze, jossa Girolamo Savonarola poltetaan roviolla. Ruhtinatar Vasari on saanut raskaan ja mittaamattoman arvokkaan kaulakorun mieheltään. Kullasta tehdystä ja rubiinein ja timantein koristetusta korusta on moneksi. Se sulatetaan ja valetaan uudelleen, sen jalokiviä käytetään ostoksiin tai varastetaan. Kulta ja kivet vähenevät koko ajan, mutta vielä 1900-luvulle tultaessa jotakin on jäljellä.

Koru ja sen osat kiertävät monien käsien kautta. Saisio luo ihmisilleen verevän ja todentuntuisen maailman on omistaja sitten venetsialainen peilintekijä tai virolainen taidemaalari. Minua puhuttelivat eniten Äiti Katarzynan ja diakoni Andrei Mihailovitš Demidovin kohtalot. Katarzyna kuolee yrittäessään suojella sodan jaloista luostariin turvaan paenneita ihmisiä. Andrei oli koululaisesta lähtien rakastanut luokkatoveriaan Grigori Potjomkinia, jonka kautta kulta käväisee keisarinna Katariina Suurella.

Realistisessa kerronnassa on myös myyttisiä ulottuvuuksia. Siellä täällä vilahtaa Musta munkki ja vielä useammin ratkaisuhetkillä näyttäytyvät kurjet tai peura.

Mitä Passion ihmiset etsivät? Vastausta kysymykseen, mikä on sielu? Elämän sisältöä? Onnea? Neuvostoliittolaisella vankileirillä Lidia Gavrilovna Morozova pohtii:

”Oliko se kummallinen asia, joka on jokaisen ihmiselämän tavoitelluin päämäärä, onni, lopultakin vain kaipaamisen kaipaamista?”

Passio on huikea matka ihmisyyteen ja historiaan. Kirjaa ei kannata karttaa sen paksuuden vuoksi. Yli 700 sivua sujahtavat ohi hetkessä.

Pirkko Saisio: Passio
Siltala 2021, 2. painos, 732 s.

Goscinny & Uderzo: Astérix chez les Belges

 

Minulta puuttuu vuoden 2022 Helmet-haasteesta enää muutama kohta. Viimeisiksi on jäänyt kohtia, jotka alun perin tiesin vaikeiksi. Yksi niistä oli 41. Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista. Tässähän olisi voinut käyttää mielikuvitusta ja valita jonkun kirjan, jonka arkisenkin päähenkilön voi tulkita supersankariksi. Päätin kuitenkin valita sarjakuvan, mutta en mitään Teräsmiestä tai Batmania, vaan Asterixin. Asterix ja hänen ystävänsä Obelix ovat supersankareita hekin. Etsin omista varastoistani alkukielisen Astérix chez les Belges (suom. Asterix Belgiassa).

Astérix chez les Belges on niitä Asterix-albumeita, jossa vieraillaan jossakin Ranskan naapurimaassa ja naureskellaan kyseiseen maahan liittyville stereotyyppisille käsityksille. Belgiassa tarkkaillaan sivusta kieliriitaa, tavataan elävä Manneken Pis ja syödään koko ajan. Ruoka on niin hyvää ja sitä on niin paljon, ettei Obelixilla ole kiire kotiin ja jopa Idefix lihoo.

Juonessa päällikkö Aladobix (ranskaksi Abraracourcix) kuulee, että Julius Caesar on sanonut belgialaisia kaikista Gallian kansoista urheimmiksi. Aladobix suuttuu ja lähtee Belgiaan selvittämään, mistä on kysymys, Asterix ja Obelix seuranaan. Keskinäisellä uhittelulla ei saada selville, kummat ovat urheampia, joten erotuomariksi tarvitaan itse Caesar. Kun Caesar sotajoukkoineen saapuu paikalle, belgialaiset ja kolme gallialaista yhdistävät tietysti voimansa ja voittavat.

Lopputaistelu seuraa Victor Hugon runon L’Expiation II kuvausta Napoleonin tappiosta Waterloossa. Runon tekstiä on muokattu sopivasti. Albumin alussa kiitetään Victor Hugoa yhteistyöstä.

Oikeastaan oli aika mukava lukea Asterix-albumi pitkästä aikaa.

René Goscinny & Albert Uderzo: Astérix chez les Belges
Dargaud 1995, 48 s.
Alkuperäinen ilmestymisvuosi 1979

***********

Helmet-haaste: kohta 41. Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista.

Kaisa Pulakka: Kurittomat

 

Kurittomat. Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja pohjautuu Kaisa Pulakan radiosarjaan Kauhee akka vuodelta 2018. Ehkä siitä johtuen teksti on räväkkää ja sellaisena hauskaa lukea.

Pulakka ruotii mytologisia naishahmoja, joita on pidetty jollakin tavalla hankalina. Hän katsoo kohteitaan traditiosta poikkeavalla tavalla eli ”vinoon” kuten hän itse sanoo. Hän kuljettaa lukijan myyteistä ja tarinoista nykyaikaan ja kirjoittaa sekaan omia kokemuksiaan. Myyteillä on yhä vastineensa.

Ensimmäinen kauhea akka on Lilith, juutalaisen kansanperinteen ensimmäinen nainen ja Aatamin ex-vaimo, joka osasi sanoa miehelle ei. Muita – ehkä tutumpia – ovat muun muassa Pandora, joka päästi maailmaan pahuuden, hirviöanoppi Louhi ja femme fatale Kirke. Monet myyttiset naishahmot esiintyvät samantapaisina eri kulttuureissa kuten maailmansynnyttäjäjumalattaret, kreikkalaisten Gaia, kiinalainen Izanami ja meksikolainen Coatlicue muutaman mainitakseni.

Äitimyytistä tulee tietysti ensimmäisenä mieleen Neitsyt Maria, josta myös Pulakka kirjoittaa. Suomalaisittain myyttinen on Lemminkäisen äiti.

”Näitä poikiensa vuoksi kärsiviä äitejä suomalainen kerrontaperinne on tulvillaan. Kehtaan jopa väittää, että kyseessä on suomalaisen naisen arkkityyppi. Yksi parhaista esimerkeistä lienee Niskavuoren vanha emäntä. Hella Wuolijoen Niskavuori-saagassa vanhaemäntä kärsii ensin oman miehensä alkoholismin ja uskottomuuden ja sen jälkeen selvittää asiat levottoman poikansa jäljiltä. Siinä sivussa hän hoitaa perheen, tilan ja talouden.”

Kurittomat on vanhojen myyttien vauhdikas tuuletus. Siinä on tietoa, uutta tulkintaa ja omia mielipiteitä. Kuvitus on hieno. Kirjassa on kuvia aiheeseen liittyvistä maalauksista ja veistoksista. Niiden lisäksi Pauliina Mäkelä on tehnyt kirjaan kuvia. Kansi on myös hänen.  

Kaisa Pulakka: Kurittomat
Atena 2021, 199 s.

***********

Kurittomissa on niin monta jumalatarta, että sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä.

Cristina Peri Rossi: La rebelión de los niños

 

Uruguaylainen Cristina Peri Rossi sai vuoden 2021 Cervantes-palkinnon. Palkinto on espanjankielisen kirjallisuuden arvostetuin, vaikka se ei ole rahallisesti suurin. Cervantes-palkinto myönnetään elämäntyöstä, eikä yksittäisestä teoksesta. Tunnettuja palkinnon saaneita ovat muun muassa Eduardo Mendoza, Mario Vargas Llosa ja Jorge Luis Borges. Peri Rossi asuu Espanjassa, jonne joutui pakenemaan Uruguayn sotilasdiktatuurin aikana 1970-luvun alussa.

La rebelión de los niños (Lasten kapina) on novellikokoelma. Niminovelliin Peri Rossi on liittänyt huomautuksen, että se on kirjoitettu vuotta ennen kuin sotilaat ottivat vallan Uruguayssa. Huomautus on paikallaan, sillä novelli kertoo maasta, jossa sotilaat hallitsevat kukistettuaan radikaalin kansannousun. Novelli kuvaa uudelleen sijoitettujen lasten taideprojektin loppunäyttelyä. Kahden 14-vuotiaan nuoren, Lauran ja Rolandon, keskustelusta selviää maan tila. Heidän vanhempansa on joko tapettu tai viety vankileiriin. Lapset on sijoitettu perheisiin, joiden on tarkoitus kasvattaa heistä yhteiskuntaan sopeutuvia. Rolandon pikkuveli on viety ankeaan kasvatuslaitokseen. Lauran näyttelyyn rakentama vettä suihkuttava mekanismi voittaa näyttelyn pääpalkinnon, mutta kun Laura käynnistää mekanisminsa uudelleen, se suihkuttaa bensiiniä ja koko näyttelyrakennus vieraineen palaa. Laura ja Rolando poistuvat paikalta.

Muutamassa muussakin novellissa viitataan sotilaisiin. Novellissa Pico blanco y alas azules (Valkea nokka ja siniset siivet) pieni Pablo näkee ensimmäisen kerran lentävän linnun ja on suunnattoman hämmästynyt. Tästä hänen äitinsä pääsee ajatukseen siitä, miten joku ensimmäisen kerran havaittu herättää hämmästystä, mutta toistuessaan siitä tulee tavallista. Sotilaissa prosessi kulkee toisinpäin. Tavallisista asioista tulee outoja, ja se ilmenee, kun he tekevät kotietsintöjä. Novellissa La anunciación (Ilmestys) poika leikkii yksin rannalla, kun sinne tulee nainen, jota hän luulee Neitsyt Mariaksi. Oikeasti nainen pakenee sotilaita. Hän levähtää hetken, ja poika alkaa tuoda hänelle lahjaksi aarteitaan, erikoisia kiviä ja muuta vastaavaa. Novellin loppu on surullinen. Tästä novellista pidin kovasti sen tunnelman vuoksi.

Toinen suosikkini oli novelli Feliz cumpleaños (Hyvää syntymäpäivää), jossa pikkupoika piti äidistään niin paljon, että halusi kiihdyttää aikaa ja kasvaa nopeasti voidakseen mennä naimisiin äidin kanssa. Kun hän etsii keinoa, jolla ajan juoksua voisi nopeuttaa, hän ymmärtää aikuisten vastaukset kysymyksiinsä aivan omalla, konkreettisella tavallaan. Novellissa pohditaan ajan kulumista.

Yhtä lukuun ottamatta novelleissa on pääosassa lapsi tai lapsia, ja aiheena ovat aikuisten maailman ongelmat, joiden vaikutukset säteilevät lapsiin.

Cristina Peri Rossin novellit olivat tyyliltään vaihtelevia, mutta ajatuksiltaan sellaisia, että  voisin hyvin lukea hänen tuotantoaan lisää.

Cristina Peri Rossi: La rebelión de los niños
Seix Barral 1988, 2. painos, 139 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1980

Markus Hotakainen: Tähtitieteen naiset

 

Markus Hotakainen nostaa näkyville historiaan kadonneet tähtitieteilijänaiset. Heitä on kirjassa viitisenkymmentä, ja sekin on kirjailija Hotakaisen mukaan vain pieni otanta. Aikaskaala on noin neljäntuhannen vuoden mittainen. Painopiste on luonnollisesti 1800- ja 1900-luvulla syntyneissä tieteentekijöissä. Kirjassa ei ole mukana elossa olevia tutkijoita.

”Monista tähtitieteen naisista voi sanoa, että he olivat naimisissa joko tähtitieteen tai tähtitieteilijän kanssa tai ainakin he ovat olleet tähtitieteilijöiden lähisukulaisia.”

Kun naiset eivät päässeet opiskelemaan yliopistoihin, he saivat valistuneissa perheissä kotiopetusta. Esimerkiksi 1600-luvulla eläneelle puolalaiselle Maria Cunitzille opetettiin kielten lisäksi historiaa, matematiikkaa ja lääketiedettä. Marian aviomies oli tähtitieteen harrastaja, joka rohkaisi vaimoaan syventymään tähtitieteeseen. Maria laski planeettojen liikkeitä ja julkaisi laskelmansa taulukkoina kirjassa Urania Propitia. Koska naisia ei nimitetty virkoihin, jotkut naiset tekivät miestensä työt. 1700-luvulla Mary Edwards laski laivojen navigoinnissa tarvittavat tähtitieteelliset taulukot Nautical Almanaciin miehensä puolesta.

Senkin jälkeen, kun naiset pääsivät opiskelemaan, heidän etenemiselleen asetettiin rajoituksia. Ei esimerkiksi myönnetty oppiarvoa, vaikka kaikki opinnot oli suoritettu. Vielä 1900-luvun puolivälissä naisten työskentelylle oli kummallisia esteitä ja ehtoja. Australialaisen radioastronomian pioneerin Ruby Payne-Scottin elämäkerrasta poimin seuraavia: palkka oli 75 prosenttia miesten palkasta, naimisissa oleva nainen ei voinut toimia julkisessa virassa, tupakointi oli kielletty naisilta, töissä oli käytettävä hametta.

Joskus miehet ottivat naisten tutkimustuloksia omiin nimiinsä ja usein naisten tekemää työtä vähäteltiin. Henrietta Swan Leavitt havaitsi kefeidien (säännöllisesti sykkivien tähtien) kirkkauden ja vaihtelujakson välisen yhteyden, joka antoi keinon tähtien etäisyyden laskemiselle. Swan Leavitt ei saanut elinaikanaan (1868–1921) arvostusta tekemästään löydöstä, ”jonka ansiosta pystyttiin mittaamaan galaksien etäisyyksiä ja määrittämään maailmankaikkeuden mittasuhteet”. Swan Leavittille olisi kuulunut Nobelin fysiikan palkinto, kuten muutamalle muullekin tähtitieteen naiselle (ja muitakin fysiikan osa-alueita tutkineille naisille). Minä sain Swan Leavittista lukemastani virikkeen selvitellä tarkemmin etäisyyksien varsinaista laskemista aloittaen siitä, miten määritellään matemaattisesti käsite ’tähden kirkkaus’.

Tähtitieteen naisten elämäntarinoista voi seurata tähtitieteen ja sen menetelmien kehittymistä. Kaukoputket paranivat. Spektroskopia valokuvaukseen yhdistettynä mullisti tähtien kemiallisen koostumuksen tutkimuksen. Radioastronomia syntyi. Kirjan lukemiseen ei tarvita tähtitieteen tuntemusta. Teksti on selkeää ja maallikolle sopivalla tasolla.

Huomaan korostaneeni tähtitieteilijänaisten negatiivisia kokemuksia. Kuitenkin kirjasta välittyy hienosti naisten palava innostus tähtitieteeseen, heidän uppoutumisensa työhön ja sisukkuus, jolla he pääsivät tavoitteisiinsa. Turkkilainen muurien murtaja Nüzhet Gökdoğan (1910–2003) on todennut, että

”kaukoputken ääressä olet yksin, on vain taivas ja sinä. Se on upea tunne.”

Markus Hotakainen: Tähtitieteen naiset
Aula & Co 2022, 384 s.
Sain kirjan kustantajalta

***********

Helmet-haaste: kohta 15. Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää.

Risto Isomäki: Viiden meren kansa

 

Viiden meren kansa vie Suomen asuttamisen historiaan jääkauden jälkeisiltä ajoilta kristinuskon saapumiseen. Kirjan rakenne on erikoinen: kussakin luvussa käsitellään yksi muinaisen historian hetki sitä eläneiden ihmisten näkökulmasta. Jälkisanoissa kirjailija Isomäki korostaa, että kirja on fiktiota, mutta samalla hän kertoo, mihin hänen fiktionsa perustuu, mitkä ovat tosiasioita sen pohjalla.

Kirjassa on paljon ainakin minulle uutta tietoa ja entisten epämääräisten tietojen tarkennusta. Eläimet yleensä ja varsinkin hylkeet olivat varhaisille asukkaille erinomaisen tärkeitä. Luvun Hylkeiden kansa kylä on Yli-Iin Kierikissä, jossa Isomäen mukaan tämänhetkisen arkeologisen tiedon perusteella on ollut Suomen ensimmäinen lähes kaupunkimainen kylien keskittymä. Hylkeiden kansa on fiktiiviseltä tarinaltaankin koskettava, kun sen kuvaama kosintaretki päättyy luonnonkatastrofiin.

Kaikkein vaikuttavin on kertomus Lemminki ja lohikäärme, jossa Lemminki kyläläisineen näkee ja kokee asteroidin kappaleen ylilennon ja kaukaisen putoamisen. Tapahtuma on ajoitettu noin 4000 vuotta vanhaksi. Nikkelirautaa sisältänyt kappale putosi Saarenmaalle.

”Tulikehrä kasvoi suuremmaksi ja kirkkaammaksi ja hehkui keskellä taivasta ensin punaisena ja sitten keltaisen ja oranssin kirjavana ja kohta kirkkaan valkohehkuisena kunnes se oli monta kertaa aurinkoa kirkkaampi eikä sitä kohden enää voinut katsoa. Kaikki hukkui sokaisevaan valkoiseen valoon ja Lemminki peitti silmänsä käsillään ja käänsi katseensa alaspäin. Mutta hänen korviaan poltti ja hän pelkäsi, että hänen tukkansa syttyisi tuleen.”

Viiden meren kansa olisi hyvin tullut toimeen ilman versiota Lallin ja piispa Henrikin kohtaamisesta. Se on kovin tuttu legenda. Samaa asiaa eli kristinuskon levittäjien ja pakanallisten heimojen – tai siis valloittajien ja maan asukkaiden – välistä väkivaltaista kohtaamista kuvataan kahdessa muussakin luvussa. Niistä varsinkin jälkimmäinen (Erään) maailman loppu oli taas aivan uutta tietoa. Valtava 20 000 miehen joukko marssi talvella Riiasta jäätä myöten tuhoamaan pienen Valjalan maalinnan Saarenmaalla. Vuosi oli 1227. Kirja päättyy siihen.

Viiden meren kansa yhdistää faktaa ja fiktiota luovasti. Pidin kirjasta paljon. Sain siitä tietoa, joka tuli läheiseksi ihmisten kokemusten kautta.

Muissa blogeissa: mm. Kulttuuri kukoistaa.

Risto Isomäki: Viiden meren kansa
Into 2018, 333 s.

Kuukauden nobelisti Vicente Aleixandre: Antología poética

 

Antología poética on läpileikkaus espanjalaisen runoilijan Vicente Aleixandren tuotannosta vuosilta 1924–1974. Nobelin palkinnon hän sai 1977.

Aleixandren alkutuotannon runot ovat tyyliltään lähinnä surrealistisia. Sikäli kuin niistä jotakin ymmärsin, niiden vallitsevina aiheina ovat rakkaus ja kuolema. Luontosymboliikkaa on paljon. Yllättävät sanat ja käsitteet yhdistyvät toisiinsa. Runokuvat ovat vahvoja. Yksi säe runosta La selva y el mar (Viidakko ja meri):

tigres del tamaño del odio

(vihan kokoisia tiikereitä)

Jotkut sanat toistuvat hyvin usein. Sanan pluma (höyhen, sulka) merkityksestä Aleixandren runoudessa voisi kirjoittaa tutkielman. Ehkä sellainen on tehtykin; Aleixandrea on ainakin Espanjassa tutkittu paljon.

Myöhemmät runot (ainakin jotkut niistä) ovat hitusen helpommin lähestyttäviä, esimerkiksi kokoelman Sombra del Paraíso (Paratiisin varjo) runot isälle ja kotikaupunki Malagalle. Kokoelman nimen Paratiisin voi tulkita menetetyksi tai kadotetuksi viattomuudeksi. Parissa kokoelmassa on runoja kuolleille ja eläville runoilijakollegoille. Niistä olin havaitsevinani Aleixandren taipumuksen homoseksuaalisuuteen, mistä löysin vahvistuksen espanjankielisestä Wikipediasta. Francon aikaan sellaisesta ei voinut kirjoittaa avoimesti.

Toistuvia aiheita runoissa ovat ihminen ihmiskunnan jatkumossa ja ihminen osana maailmankaikkeutta.

Sabemos adónde vamos y de dónde venimos. Entre dos oscuridades, un relámpago.

(Tiedämme minne menemme ja mistä tulemme. Kahden pimeyden välissä, salama.)

Viimeisissä runoissa on pohdintaa sanoista runoilijan käytössä ja kirjoittamisen merkityksestä. Runosta Para quién escribo (Kenelle kirjoitan):

Escribo acaso para los que no me leen. Esa mujer que corre por la calle como si fuera a abrir las puertas a la aurora.

(Kirjoitan ehkä heille jotka eivät lue minua. Tuo nainen joka juoksee kadulla ikään kuin menisi avaamaan ovet auringonnousulle.)

Sain kirjoitetuksi tähän muutaman hajanaisen ajatuksen Aleixandren runoista. Ne ovat usein pitkiä ja lähes aina vaikeita. Siitä ehkä johtuu, että niitä ei ole suomennettu. Löysin vain yhden suomennetun runon Pentti Saaritsan toimittamasta ja suomentamasta kokoelmasta Salaperäinen seurue: runoja jotka tulivat ja jäivät, WSOY 1997. Runossa Vanhus ja aurinko (El viejo y el Sol) kertoja kulkee puuhun nojailevan vanhan miehen ohi ja tarkkailee häntä. Runon loppu:

Kuljin usein ohi ja katselin. Mutta joskus en nähnyt kuin aivan
vähäiset jäänteet. Olemuksen hauraimman pitsin.
Sen mikä jäi jäljelle kun rakkauden, säyseyden täyttämä vanhus
oli jo muuttunut valoksi
ja liikkui verkkaista verkkaisemmin laskeneen auringon
jälkisäteissä
kuin niin moni tämän maailman näkymätön asia.

Vicente Aleixandre: Antología poética
Alianza Editorial 1993, 8. painos, 190 s. (1. painos 1977)