Bargum: Syyspurjehdus (Ota riski ja...)

Sain Syyspurjehduksen luettavaksi Kujerruksia-blogin Linnealta, jonka haastoin Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen. Ilman haastetta tämä kirja olisi jäänyt minulta lukematta, vaikka toki olin huomannut, että siitä oli kirjoitettu monessa blogissa.

Meri ja vene, purjehdus, syyspurjehdus, viimeinen purjehdus – saattaisi olla kliseistä, mutta Bargum selviää tästä taitavasti. Seuraava teksti on kirjassa kahteen kertaan, joten se on tärkeä.

"Lähteä merelle, irrottaa köydet, nostaa purjeet, ottaa suunta, luovia kohti horisonttia, laskea satamaan, istua joutilaana istuinkaukalossa hiljaisella lahdella hämärän laskeutuessa ja tähtien syttyessä, nukahtaa veden liplatukseen veneen runkoa vasten, herätä kalalokkien pajatukseen, nostaa purjeet ja palata kotiin."

Purjehdukselle lähtee kaksi miestä, jotka ovat olleet naimisissa saman naisen kanssa. Kaksi miestä ja yksi nainen, kolmiodraama siis. Tai tässä draamassa on neljäskin osapuoli eli roomalaiskatolisten Jumala.

Lyhyessä kirjassa on kaksi osaa, joissa kertojina ovat tarinan miehet. Kuka kostaa, vai kostaako kukaan? Loppu jää auki. Lukija saa päättää.

Lopuksi pari kevyttä huomiota. Toisen miehen Rufus-koira oli aivan ihana. Tunnen yhden samanlaisen pelokkaan, mutta lapsia rakastavan otuksen. Harvoin olen suomenkielistä kirjaa lukiessani joutunut toteamaan, että en ymmärrä, mitä sanotaan. En tiedä purjehduksesta mitään, joten seuraava virke on käsittämätön.    

"Tällaisena päivänä ei tarvinnut miettiä, pitäisikö genuaa ehkä skuutata tai pitäisikö levankia siirtää hiukan luuvarttiin."

Syyspurjehdus on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Kiitos Linnealle! Samalla sain toisen pisteen Karoliinan Underbara finlandssveskar vid papper -haasteeseen. Lisäksi osallistun Syyspurjehduksella Ainon Meren äärellä -haasteeseen. Syyspurjehduksesta on kirjoitettu niin paljon, että linkitän vain Linnean arvioon.

Johan Bargum: Syyspurjehdus

Suomentanut Marja Kyrö

Tammi 2012. 120 s.

Ruotsinkielinen alkuteos: Seglats i september, 2011

Anita Brookner: Rantahotelli

Pidän Anita Brooknerin kirjoista. Olen aiemmin kirjoittanut Päivistä Pariisissa. Ennen blogiaikaani luin muutaman hänen kirjansa ja nyt Rantahotellin. Rantahotellista Brookner sai Booker-palkinnon vuonna 1984. Kirjan kansikuvan sijasta liitin kirjoitukseen Alpeilta ottamani kuvan, joka kuvaa mielestäni hyvin kirjan usvaista tunnelmaa.

Brooknerin kirjoissa ei näytä tapahtuvan paljon mitään. Ne ovat enemmänkin tunnetiloja, täynnä pohdintoja. Rantahotellissa kirjailija Edith Hopen ystävät ja agentti ovat toimittaneet hänet skandaalin jälkeen Sveitsiin, jotta tilanne rauhoittuisi. Mistä skandaalissa on ollut kysymys, selviää lukijalle kirjan loppupuolella. On myöhäinen syksy, lomakausi on lopuillaan, hotelli suljetaan pian. Asukkaita on vain muutama. Heitä Edith tarkkailee, samalla kun miettii omaa elämäänsä ja kirjoittaa rakastetulleen Davidille kirjeitä, joita ei lähetä.

Edithin kirjallisuuslaji on romantiikka. Omasta mielestään hän käsittelee kirjoissaan sitä, ”millainen käytös parhaiten sopii naiselle”. Rantahotellissa lienee kysymys samasta. Edith itse on käyttäytynyt tavalla, jota pidetään sopimattomana. Yhtä lukuun ottamatta hotellin asukkaat ovat naisia. Miehensä sinne lähettämä Monica kärsii syömishäiriöistä ja on kieltäytynyt ”käyttäytymästä vaimolle sopivalla tavalla”. Itsekeskeinen ja hemmoteltu lähes 80-vuotias (mutta nuoremmalta vaikuttava) rouva Pusey kuluttaa aikaansa vaateostoksilla tyttärensä Jenniferin kanssa. Edith pohtii omaa ja muiden käytöstä:

"Mutta miten outoa on että joitakin naisia on hemmoteltava ja hyviteltävä koko ajan ... Minusta tuntuu etten koskaan opi oikean käyttäytymisen sääntöjä, hän ajatteli, sääntöjä, jotka tyttöjen odotetaan oppivan äitinsä polvella. Kaiken minkä olen oppinut olen oppinut isältä. Ajattele uudelleen, Edith. Olet laatinut väärän yhtälön."

Hotellin ainoa mies, älykäs ja tunteeton herra Neville, on suorastaan mytologinen hahmo, joka tuntuu tietävän Edithin ajatuksetkin. Vastaavia henkilöitä esiintyy Brooknerin muissakin kirjoissa. Herra Neville vaikuttaa siihen, että Edith saa päätetyksi, miten jatkaa elämäänsä.

Rantahotellissa ovat käyneet myös Zephyr ja Erja.

Anita Brookner: Rantahotelli

Suomentanut Eva Siikarla

Otavan kirjasto 1985. 176 s.

Englanninkielinen alkuteos: Hotel du Lac, 1984

Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus on perinteistä kertomakirjallisuutta ilman mitään kikkailuja, juuri sellaista kirjallisuutta, jota luen mielelläni. Kirjan kiinnostavuutta lisää Nigeria, maa, josta en tiedä paljonkaan.

Kertojana on 15-vuotias Kambili, jonka elämä muuttuu vuoden aikana. Purppuranpunaisen hibiskuksen merkitys kerrotaan heti kirjan alussa.

"Hiljaisuuden mureneminen sai alkunsa Nsukkassa Ifeoma-tädin pienessä puutarhatilkussa, jonka hän oli kasvattanut verantansa eteen. Tulin ajatelleeksi, että Jajan uhmakkuus muistutti Ifeoma-tädin kokeellista purppuranpunaista hibiskusta, harvinaista kukkaa, jonka tuoksussa häivähti vapaus. Mutta ei se vapaus, josta hallitusaukiolla vihreitä lehviä heiluttava väki lauloi vallankaappauksen jälkeen. Tämä oli vapautta olla, vapautta tehdä."

Kambili ja hänen isoveljensä Jaja elävät isänsä tiukan vallan alla. Isä on ristiriitainen hahmo. Hän on harras katolilainen ja on noussut köyhyydestä rikkauteen omalla työllään. Hän vaatii lapsiltaan paljon. Hän sanoo rakastavansa heitä ja vaimoaan, mutta rankaisee heitä julmasti mitättömän pienistä virheistä. Toisaalta hän ylläpitää kirkkoaan, maksaa sadan lapsen koulumaksut, on entisen kotipaikkakuntansa hyväntekijä ja julkaisee Nigerian ainoaa sanomalehteä, joka uskaltaa arvostella valtaan nousseita sotilaita. Hänen käytöksessään lapsiaan ja isäänsä kohtaan näkyy, mihin voi johtaa vieraan uskonnon vieminen kulttuuriin, jonka traditioihin se ei lainkaan kuulu.

Kirjassa Kambili kuvaa lasten vapautumista, joka alkaa heidän vierailustaan täti Ifeoman luona. Täti on isän sisko ja hän on opettajana yliopistossa.  Hänen kasvatusperiaatteensa ovat aivan erilaisia kuin Kambilin isän.

"Tajusin yhtäkkiä, että juuri samoin Ifeoma-täti menetteli serkkujeni kanssa. Hän nosti tasaisesti rimaa sekä siinä, miten hän heille puhui, että mitä hän heiltä odotti. Hän teki niin jatkuvasti, varmana siitä, että serkut pääsisivät riman yli. Ja he tosiaan pääsivät. Me Jajan kanssa selvisimme aivan muista syistä. Me emme päässeet riman yli siksi, että uskoimme pystyvämme siihen, vaan siksi, että pelkäsimme kuollaksemme että emme pystyisi."

Tädin luona on materiaalisesti köyhempää kuin kotona, mutta siellä nauretaan paljon.

"Ifeoma-tädin kotona helisi aina nauru, ja mistä huoneesta se sitten tulikin, se tuntui pian täyttävän koko asunnon."

Naurulla ja purppuranpunaisella hibiskuksella on sama merkitys. Ne kertovat vapaudesta.

En olisi löytänyt Adichien kirjaa ilman blogeja. Purppuranpunaisesta hibiskuksesta on kirjoitettu niin monessa blogissa, että tässä vain muutama linkki: Opuscolo, Kirjava kammari, Kuuttaren lukupäiväkirja.

Osallistun tällä kirjalla Satun heinä-elokuun minihaasteeseen, jossa luetaan kirja, jonka nimessä on joku väri.

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Suomentanut Kristiina Savikurki

Otavan Seven-pokkari 2011. 326 s.

Alkuperäinen teos: Purple Hibiscus, 2003

Jo Nesbø: Aave

Pitkästä aikaa luin kirjan suomeksi. Ja taas dekkarin. Nesbøn Aave oli ilmestynyt meille kotiin poissaoloni aikana.

Olen lukenut aiemmin kaksi Nesbøn Harry Hole -kirjaa sarjan alkupuolelta. En tiennyt, että Harry on eronnut Oslon poliisin palveluksesta ja asuu Hongkongissa. Aaveessa hän palaa Osloon, koska hänen entisen rakastettunsa Rakelin poikaa Olegia syytetään murhasta, ja Harry haluaa todistaa pojan syyttömäksi. Hänen ja Olegin suhde on ollut kuin isän ja pojan.

Murha liittyy huumekauppaan. Oslon markkinat on vallannut uusi huume, viulu. Sen takana on salaperäinen Dubai, jota kukaan ei ole nähnyt,  ja hänen Arsenalin pelipaitoihin pukeutuneet myyjänsä. Juonessa on venäläisiä roistoja (kuten niin usein nykydekkareissa), korruptoituneita poliiseja (kuten Nesbøllä on tapana) ja jopa kunnallispolitiikkaa. Harry joutuu tekemään tutkimuksiaan ilman poliisin valtuuksia, apunaan vain Olegin asianajaja sekä Harrylle uskollinen rikostutkija Beate Lønn mahdollisuuksiensa mukaan. Harry tekee kirjassa kaikenlaista, mitä poliisi ei voisi tehdä, ja hänen fyysiset suorituksensa kasvavat sellaisiin mittoihin, että uskottavuus kärsii.

Ratkaisuja lähestytään kahta kautta. Murhattu nuorukainen, Olegin ystävä Gusto, kertoo tarinaa, joka päättyy hänen murhaansa. Harry päätyy murhaan ja murhaajaan omien tutkimustensa kautta.

"Seuraa vihaa.

Kun vanhus oli sanonut niin, Harry oli ensin ajatellut että hänen pitäisi seurata omaa vihaansa ja surmata hänet. Mutta mitä jos vanhus olikin tarkoittanut jotain muuta? Hän oli sanonut niin heti sen jälkeen kun Harry oli kysynyt, kuka tappoi Guston. Oliko se vastaus? Tarkoittiko se, että Harryn piti seurata vihaa, että viha johdattaisi hänet murhaajan luokse?"

Kirjan lopussa on todellinen yllätys.

Jo Nesbø: Aave

Suomentanut Outi Menna

Johnny Kniga 2011. 458 s.

Jennifer Egan: A Visit from the Goon Squad

A Visit from the Goon Squad sai Pulitzer-palkinnon vuonna 2011. Kirja on hyvä, mutta ei mukaansatempaava. Luin sitä aika kauan ja etenin hitaasti. Syynä on ehkä kirjan rakenne ja suuri henkilömäärä. Kaikki luvut on nimetty erikseen ja kertojat ja tapahtuma-ajat vaihtuvat. Luin Jennifer Eganin haastattelusta, että hän halusi kirjoittaa jokaisen luvun erilaiseksi. Kirjaa on luonnehdittu jopa novellikokoelmaksi, mutta minä ymmärsin sen kokonaisuudeksi. Lukujen välillä on niin paljon viittauksia, että yksittäisinä niiden merkitykset muuttuisivat. Viimeinen luku jopa päättyy samaan paikkaan, josta kirja alkaa.

”The goon squad” on joukko 1970-luvun nuoria, joita yhdistää rock-musiikki. Kirja kertoo heistä ja heidän ympärillään pyörivistä ihmisistä ja ulottuu 2020-luvulle. Tässä kirjassa on paljon aiheita. Ystävyys, ajan kuluminen, musiikki, taide, vähän politiikkaa, ympäristöasiaa ja langatonta tekniikkaa. Ihmisten halu kuuluisuuteen. Siitä karmivimpana esimerkkinä on luku publicist Dollysta. (Onkohan ammatille ’publicist’ olemassa suomenkielistä vastinetta? Minulle ei tullut mieleen mitään lyhyttä sopivaa sanaa.)  Kirja on myös Sashan kasvukertomus. Kirjan alussa musiikkialalla assistenttina työskentelevä Sasha esiintyy niin monessa luvussa, että minulle hän nousi päähenkilöksi.

Minulla on The Goon Squadista painos, jonka kannessa sitä kuvataan sanoilla ”affecting … sad, funny and wise”. Minä en kokenut kirjaa missään kohdassa hauskaksi. Sen tunnelma on yleensä alakuloinen. Yhdessä luvussa Ted-eno etsii Sashaa Napolista. Ted on taiteen tutkija ja professori. Hän katsoo museossa Orfeusta ja Eurydikeä esittävää reliefiä ja tuntee jotakin, joka minusta kuvaa koko kirjaa.       

”It was the moment before Eurydice must descend to the underworld a second time, when she and Orpheus are saying goodbye. What moved Ted, mashed some delicate glassware in his chest, was the quiet of their interaction, the absence of drama or tears as they gazed at each other, touching gently. He sensed between them an understanding too deep to articulate: the unspeakable knowledge that everything is lost.”

Kirjan luvuista erikoisin on Sashan tyttären Alisonin 12-vuotiaana kirjoittama. Se esitetään PowerPoint-kalvoina. Lopussa on jopa Excel-taulukoita. Näyttää ensin oudolta, mutta toimi hyvin. Pidin siitä luvusta.

Laitan tähän vielä yhden T:n, joita viimeisessä luvussa lähetellään. Egan kutsuu lyhyitä viestejä todella vain nimellä T. ”if thr r childrn, thr mst b a fUtr, rt?” Tuo ei ole kovin paha, mutta joitakin viestejä piti oikein miettiä, ennen kuin niistä sai selvää.

A Visit from the Goon Squad on julkaistu Keltaisessa kirjastossa nimellä Aika suuri hämäys, ja siitä on kirjoittanut moni, mm. Sanna, Erja, Karoliina ja Maija.

Jennifer Egan: A Visit from the Goon Squad

Corsair 2011. 349 s.

Thomas Mann ja München

Olin kesä-heinäkuun vaihteessa Münchenissä puolitoista päivää (aivan liian vähän aikaa niin suuressa kaupungissa). Thomas Mann asui osan elämästään Münchenissä. Olen lukenut hänen kirjoistaan Buddenbrookit ja Taikavuoren, ja niiden lisäksi novelleja, kuten Kuoleman Venetsiassa. Mann ei kuulu suurimpiin suosikkeihini, mutta hän on Nobel-palkittu kirjailija ja hänen kirjansa ovat klassikoita.

Kävellessäni Münchenissä pidin silmällä niitä oikeastaan aika vähäisiä muistoja, joita siellä on Mannista. Hänen kunniakseen on nimetty Isar-joen varrella oleva katu Thomas-Mann-Allee, jota käyttävät lähinnä kävelijät ja polkupyöräilijät. Katu on lähellä paikkaa, jossa oli Mannin perheelleen rakennuttama talo. Talo tuhoutui toisessa maailmansodassa. Ennen omaa taloa Mann ehti asua useassa eri osoitteessa. Jotkut taloista on merkitty muistolaatoin. Alla olevissa kuvissa on kolme Mannin asuintaloa. Yhden muistolaatta oli niin himmeästi kirjoitettu, ettei siitä saanut kunnollista valokuvaa.

Münchenissä on Literaturhaus (kirjallisuustalo), jossa on kirjailijoihin liittyviä näyttelyitä. Lisäksi siellä pidetään esimerkiksi lukuiltoja, joissa kirjailijat ovat esittäytymässä. En mennyt näyttelyyn, koska esillä oli saksalainen kirjailija, jota en lainkaan tunne. Literaturhausissa on kaunis kahvila, jonka ulkopöydät ovat rauhallisen sivukadun varrella. Join siellä kupin kahvia ja kupin pohjasta paljastui tekstiä. Katso viimeistä kuvaani!

Thomas-Mann-Allee

Franz-Joseph-Strasse

Konradstrasse

Mauerkircherstrasse

Literaturhaus

Enemmän erotiikkaa!

Vuosi täynnä ja 100. postaus!

Aloitin blogini tasan vuosi sitten ja tämä on sadas postaukseni. Juhlin syömällä kuvassa näkyvän jäätelöannoksen.

Kirjautuneiden lukijoiden määrä on noussut yli viidenkymmenen, mistä olen iloisesti hämilläni. On olemassa niin paljon hyviä kirjablogeja, joita pitävät alan ammattilaiset (tai ainakin lähes ammattilaiset), ja minä olen vain tavallinen lukija. Kirjoitan oman bloggaajaesittelyn, mutta vasta vähän myöhemmin. Arvonnankin jätän myöhemmäksi eli Nobel-palkintojen yhteyteen, kuten viime vuonna.

Minun oli tarkoitus keksiä tähän kirjoitukseen jotakin erikoista, mutta oleskeluni Saksassa lähestyy loppuaan ja työt vievät niin paljon aikaa, että en sitten keksinyt mitään. Liitän tähän vain listan viidestä suosituimmasta jutustani. Olen erityisen iloinen kahdesta ensimmäisestä. Tosin tulee mieleen, että luetaankohan Kafkaa ja Södergrania kouluissa…

1. Franz Kafka: Oikeusjuttu
2. Edith Södergran: Kultaiset linnut
3. Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
4. John le Carré: Pappi lukkari talonpoika vakooja
5. Lars Kepler: Hypnotisoija