Luiz Ruffato: Rutosti hevosia

 

Brasilialaiselta Luiz Ruffatolta on suomennettu neljä teosta. Kolme niistä olen lukenut aiemmin (Päättyy myöhäinen kesä, Lissabonissa muistin sinut, Tekokukkia). Kaikki ne ovat hyviä, mutta erityisesti Päättyy myöhäinen kesä teki suuren vaikutuksen. Ruffaton ensimmäinen romaani Rutosti hevosia päätyi lukuun vasta nyt.

Rutosti hevosia on yhdenpäivänromaani (9.5.2000). Siinä ei ole päähenkilöitä, vaan sen pääosassa on kaupunki, São Paulo. Lyhyet muutaman rivin tai sivun mittaiset numeroidut välähdykset näyttävät elämän kirjon kaupungissa. Slummissa asuvaa perhettä ahdistelevat rotat ja syöpäläiset.

”Pahanhajuisiin kapaloihin kääritty heiveröinen vauva huomaa jotain epämiellyttävää, jalka nytkähtää vauva kiljaisee alkaa itkeä mökeltää kouristella hädissään. Yön hämärä väistyy aamu tunkeutuu vaivihkaa peltikaton rei’istä, mainospahvien raoista. Mutta hökkelissä nukutaan.”

Toisaalla aseita salakuljettava mies hakee poikansa Mersullaan koulusta ja vie tämän juhlimaan syntymäpäiväänsä Mäkkäriin.

”Kännykkä soi taas, isä kaivaa sen taskusta, irvistää, kääntyy ikkunaan päin, paksu kultaketju paljastaa soittajan nimen, Breitling-kello vaimentaa äänen, ”En voi nyt puhua. Soitan takaisin... (katselee poikaa joka lipoo huuliaan ja nauttii jo etukäteen koulukavereita kohta korventavasta kateudesta) noin... viiden minuutin päästä, okei?” ”

Ääripäiden välissä on kaikkea mahdollista: vandaalien tuhoama koulu, työhaastattelua odottava nuorukainen, ryöstömurha, onnellinen kuusitoistavuotias tyttö ruokatauolla koulusta, lista kirjahyllyn teoksista, yksipuolinen keskustelu puhelinvastaajan kanssa, kadulla elävä nainen, jonka tytär on kadonnut, asiakkaalle elämäntarinansa kertova taksikuski, kirjeenvaihtoilmoituksia... Kirjoitustyyli vaihtelee perinteisestä tajunnanvirtaan, dialogiin, kirjeisiin, tiedotteisiin, säeromaaniin... Wikipedian mukaan Ruffato ei pidä kirjaa romaanina, vaan ”eräänlaisena kirjallisena installaationa”.

Rutosti hevosia on ilmestyessään herättänyt suurta huomiota Brasiliassa ja saanut useita kirjallisuuspalkintoja. Minä pidän edelleen romaania Päättyy myöhäinen kesä parhaana lukemanani Ruffaton kirjana.

Luiz Ruffato: Rutosti hevosia
Suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä
Into 2014, 159 s.
Portugalinkielinen alkuteos Eles eram muitos cavalos 2001

Laura Kokko: Volter Kilpi – Elämäkerta

 

”Koska aiempaa elämäkertaa ei ole, tavoitteenani on ollut laatia perusteellinen ja monipuolinen kokonaiskuva Volter Kilven elämästä ja työstä.”

Tutkija Laura Kokko on onnistunut tavoitteessaan hienosti. Hän luo elävän kuvan Volter Kilvestä, jonka useimmat tuntevat vain teoksen Alastalon salissa kirjoittajana. Olen lukenut Alastalon salissa -romaanin ja kirjoittanut siitä. Kilven elämäkerrasta kiinnostuin heti sen ilmestyttyä, mutta lukemisen aloittamisessa kesti muutama vuosi.

Elämäkerta käy läpi Kilven uran ja siviilielämän. Hänen elinaikanaan (1874–1939) Suomessa kuohui poliittisesti ja kulttuurisesti. Kilpi oli suorasanainen kannanottaja. Hän kirjoitti lehtiin ja otti yhteyttä vaikuttajiin myös henkilökohtaisesti. Minulle oli yllätys, että Kilven varhaistuotannossa on filosofinen esseeteos Ihmisestä ja elämästä ja yhteiskuntakriittinen Kansallista itsetutkistelua. Siinä hän kirjoittaa paljon kielikysymyksestä ja kansan jakautumisesta. Jotkut hänen ajatuksistaan sopivat sellaisinaan nykyaikaan.

”Jos kansa joko olosuhteiden pakosta tai vapaaehtoisesti sulkeutuu vierailta vaikutteilta, ehtyy siltä sivistyksellinen paloaines ja sen oma olemus surkastuu.”

Kilpi oli naimisissa kaksi kertaa. Ensimmäinen vaimo Hilja kuoli raskauden aikaisiin komplikaatioihin odottaessaan neljättä lastaan. Entisiä luokkasuhteita kuvaa se, että kapteenin poika, maisterismies Kilpi oli liian köyhä varakkaan kartanonomistajan vävyksi. Kilpi ei tavannut appeaan koskaan. Anopin kanssa välit paranivat ennen pitkää. Puolisoiden välisistä suhteista Kokko on saanut hyvän kuvan kirjeiden perusteella. Kilpi oli innokas kirjeiden kirjoittaja. Hankalana seurusteluaikana hän saattoi kirjoittaa Hiljalle useita kirjeitä päivässä. Kilven kirjeenvaihtoa on muutenkin säilynyt hyvin.

Kilvellä oli kaksi uraa – kirjailijan ja kirjastonhoitajan. Hän piti itseään ensisijaisesti kirjoittajana, mutta siitä huolimatta suuri osa hänen työvuosistaan kului kirjastoissa. Hän aloitti jo opiskelijana Helsingin yliopiston kirjastossa osa-aikaisesti. Kirjastouran huipennus oli Turun yliopiston kirjaston johtaminen sen perustamisesta lähtien.

Elämäkerrassa taustoitetaan ja analysoidaan Kilven kirjallinen tuotanto esikoisteoksesta Bathsebasta uran kruunuun eli Saaristosarjaan: Alastalon salissa, Pitäjän pienempiä ja Kirkolle. Keskeneräiseksi jäänyt viimeinen teos Gulliverin matka Fantomimian mantereelle esitellään myös. Kuten useimmat kirjailijat, Kilpi luki valtavan paljon. Opiskeluaikana hän oli ilmeisesti kiinnostuneempi itse valitsemistaan kirjoista kuin kursseilla tarvituista. Vaikka kirjoittaminen oli hänelle tärkeää, se oli myös raskasta. Yhdistettynä kirjastotyöhön se oli lähes liian vaativaa. Romaanin Parsifal yhteydessä Kokko kuvaa Kilven taide- ja moraalikäsitystä:

”Koska Volterin ajattelussa filosofia kuului taiteen piiriin, taide ja esteettinen ohjasivat myös hänen eettistä ajatteluaan ja käsitystään hyvyydestä. Autenttisuuden ihanne, pyrkimys tulla siksi kuka olet, oli ankara ja vaativa tehtävä, jonka Volter otti niin elämässään kuin työssään vakavasti: ainoastaan itsestään ammentava ihminen voi olla filosofi tai suuri taiteilija.”

Olen nostanut laajasta elämäkerrasta esiin vain muutamia huomioita. Jos Volter Kilpi kiinnostaa, niin kirjan sivumäärää ei kannata pelästyä (sivuista yli sata on viitteitä). Se on sujuvasti kirjoitettu ja ainakin nopeampaa luettavaa kuin Alastalon salissa.

Muualla blogeissa: Kulttuuri kukoistaa.

Laura Kokko: Volter Kilpi – Elämäkerta
SKS Kirjat 2022, 704 s.

Khaled Hosseini: Leijapoika

 

Amir on varakkaan yrittäjän poika Kabulissa 1970-luvulla. Hassan on perheen palvelijan poika. Lähes samanikäiset lapset ovat kasvaneet yhdessä ja viettävät paljon aikaa yhdessä. Mutta:

”Viime kädessä minä olin pataani ja hän hasara, minä olin sunni ja hän shiia, eikä mikään pystyisi muuttamaan noita seikkoja. Koskaan.”

Kertoja Amir on haaveellinen poika, joka pitää tarinoista ja lukee paljon. Hän kokee olevansa isälleen vääränlainen. Isä haluaisi urheilullisen rohkean pojan. Yksi laji löytyy, jossa Amir on hyvä: leijanlennätys. Siinä hänen apunaan on Hassan. Kun Kabulissa järjestetään vuosittainen leijakilpailu, jossa osallistujat pudottavat toistensa leijoja, Amir voittaa. Hänen leijansa on viimeisenä taivaalla. Lopultakin on jotain, josta isä voi olla ylpeä. Samana päivänä tapahtuu kuitenkin jotain kohtalokasta, joka rikkoo poikien välit ja varjostaa Amirin elämää vuosikausia. Hän tietää toimineensa raukkamaisesti ja väärin.

”Ehkä Hassan oli hinta, jonka joutuisin maksamaan, lammas jonka joutuisin teurastamaan voittaakseni Baban suosion.”

Kabul-osuuden jälkeen siirrytään Yhdysvaltoihin, jonne Amir ja hänen isänsä joutuvat pakenemaan vallan vaihtuessa. Elämä on aluksi köyhää, mutta suhde isään paranee. Amir pääsee opiskelemaan ja hänestä tulee menestyvä kirjailija. Menneisyyttään hän ei voi unohtaa, ja lopulta hän joutuu palaamaan Afganistaniin sovittaakseen tekonsa Hassanille. Palaaminen on vaarallista, vaikka vallanpitäjät ovat taas vaihtuneet.

Leijapoika oli ilmestyessään maailmanlaajuinen menestysteos. Se näyttää Kabulin sellaisena kuin kirjailija lapsena näki sen ja kertoo afganistanilaisten kohtaloista sotimisen jaloissa. Kirja ilmestyi 2003, joten tiedämme, että senkin jälkeen on tapahtunut paljon.

Kahden pojan ystävyys on Leijapojan aihe. Amir on moniulotteinen päähenkilö epävarmuudessaan ja hyväksynnän kaipuussaan. Uskollinen ja nöyrä Hassan on idealistisempi hahmo. Juonen käänteet olivat aika ennalta arvattavia, kun huomasi, mihin suuntaan tarina on menossa. Sentimentaalisuudeltakaan ei täysin vältytty. Leijapoika on joka tapauksessa lukemisen arvoinen kirja, varsinkin Afganistanin kuvauksen vuoksi.

Khaled Hosseini: Leijapoika
Suomentanut Erkki Jukarainen
Otava 2004, 432 s.
Englanninkielinen alkuteos The Kite Runner 2003

***********

Helmet-haaste: kohta 35. Kirjan nimessä on sana ”mies” tai ”poika” tai niiden taivutusmuoto.

#luemaailmavuodessa: elokuu – kirjailija on Aasian maasta, jonka nimi loppuu -stan.

Lankinen & Sifo: Maire – Hänen Majesteettinsa palveluksessa

 

Otin kirjan Maire – Hänen Majesteettinsa palveluksessa luettavaksi nimenomaan Maire Lankisen vuoksi. Kuninkaallisista en ole koskaan ollut kiinnostunut, mutta savolainen lähes kielitaidoton nuori nainen, joka lähti Englantiin ja päätyi töihin Buckinghamin palatsiin, kiinnosti sitäkin enemmän. Maire Lankinen on kirjoittanut kirjan yhdessä poikansa Nazzareno Sifon kanssa.

Maire lähti alun perin au pairiksi arkkitehtiperheeseen Windsoriin. (Käytän pelkkää etunimeä Maire kirjan välittömän tunnelman vuoksi, ja onhan kirjan nimessäkin pelkkä Maire.) Windsorissa hän koki nähneensä kaiken varsin pian. Hän halusi Lontooseen. Paikallisen työnvälityksen kautta hänelle tarjottiin työtä Buckinghamin palatsissa. Vajavainen kielitaitokaan ei ollut esteenä. Mairen ensimmäinen työpäivä sattui prinsessa Margaretin häiden aatoksi. Ollaan siis vuodessa 1960. Maire oli Englannissa vajaat neljä vuotta.

Maire kertoo työstään – lähinnä siivoamista, työtovereistaan – kaikki mukavia, ja vapaa-ajastaan – sitä oli aika paljon. Työntekijät asuivat palatsissa. Nykymaailmasta katsottuna tuntui, että työntekijöiden ystävät pääsivät kovin helposti käymään palatsissa. Se ei liene enää mahdollista. Tietysti Maire kertoo myös tapaamisistaan kuningattaren kanssa aina ennen joulua, kun työntekijät saivat kuningattarelta lahjan. Jouluaika oli muutenkin erikoisempaa, kun kuninkaalliset viettivät sitä Sandringhamin kartanossa ja vain osa työntekijöistä siirtyi sinne.

Kaikesta kerrotusta välittyy Mairen rohkeus, optimismi, kekseliäisyys ja oma-aloitteisuus. Kun hän tarvitsi (halusi) kavaljeerin työntekijöiden joulutanssiaisiin, hän meni Lontoon suomalaiseen merimieskirkkoon etsimään sellaista. Maire oli myös päättäväinen ja teki niin kuin halusi. Hän seurusteli Bobbyn kanssa. Bobby kävi jopa Suomessa. Mutta kun Bobby kosi, Maire sanoi ei. Hän ei halunnut englantilaiseksi kotirouvaksi.

 Maire – Hänen Majesteettinsa palveluksessa keskittyy Mairen aikaan Englannissa, mutta siinä kerrotaan lyhyesti myös hänen taustastaan sekä ajasta Englannin jälkeen. Hän palasi Suomeen. Sen jälkeen kun hän löysi italialaisen miehen (tai oikeastaan mies löysi hänet Mairen siskon kampaamosta) hän asui Italiassa ja Suomessa.

Tästä kirjasta tuli hyvälle tuulelle. Siinä on elämäntarina, joka kannatti kertoa. Oikea hyvän mielen kirja!

Maire Lankinen & Nazzareno Sifo: Maire – Hänen Majesteettinsa palveluksessa
Johnny Kniga 2024
Äänikirja 6 h 22 min, lukija Krista Putkonen-Örn

***********

Helmet-haaste: kohta 7. Hyvän mielen kirja.

Jens Liljestrand: Vaikka kaikki päättyisi

 

Jens Liljestrandin romaani Vaikka kaikki päättyisi on ilmastonmuutoskirja. Sitä ei ole sijoitettu tulevaisuuteen, vaan nyt ja tähän. Ruotsin keskiosissa Taalainmaalla ja siitä pohjoiseen leviävät hallitsemattomat metsäpalot. Alussa epätoivoinen isä yrittää pelastaa perheensä tulipalon keskeltä. Alku onkin kirjan vahvin ja mukaansatempaavin osa. Aloitin lukemisen juuri kun uutisissa puhuttiin Kreikan tulipaloista ja Turkissa mitatusta lämpöennätyksestä 50,5 astetta. Vaikka kaikki päättyisi tuntui hyvin mahdolliselta.

”Mutta helle merkitsee kuolemaa, minä ajattelin istuessani mönkijällä ja katsellessani lieskojen tanssia puiden latvusten yllä. Se merkitsee kitumista, kuihtumista, kutistumista, kärventymistä ja muuttumista tuhkaksi.”

Kirjassa on neljä kertojaa, joiden osuudet ovat peräkkäin. Alun perheenisä Didrik on tunnettu ilmastolobbari ja julkkis, aikanaan aktivisti, joka yritti elää ekologisesti kestävästi, mutta jonka henkilökohtainen elämä on lipsunut eri suuntaan. Didrik on hullaantunut nuoreen Melissaan, jonka vuoksi aikoo jättää perheensä. Melissa on seuraava kertoja. Hän on influensseri, joka aloitti uransa ihastelemalla kirsikkapuita, jotka kukkivat Tukholmassa tammikuussa. Melissa on lähes parodinen hahmo itsekeskeisyydessään. Hänen tunnuslauseensa ilmastokriisin keskellä on #valitseilo. Kolmannen kertojan yhteys muihin on heikompi. Parikymppisen Andrén isä on kansainvälisesti tunnettu entinen tennistähti, jonka kattohuoneistossa Tukholman keskustassa Melissa asuu tilapäisesti. Andrén kautta kurkistetaan ökyrikkaiden luksuselämään ja toisaalta nuorten ilmastoaktivistien toimiin tulipalojen aikaan.

Kertojat nuorenevat kirjan loppua kohti. Viimeisenä on äänessä Didrikin neljätoistavuotias tytär Vilja. Hän on loppujen lopuksi se, joka katastrofin keskellä käyttäytyy järkevästi ja saattaa sekasorron keskellä toisensa kadottaneet perheenjäsenet yhteen. Tulipalot aiheuttavat kaaoksen. Ruotsin yhteiskunta ei ole valmistautunut paniikkiin, ryöstelyyn ja hätään. Tiet tukkeutuvat, junat eivät liiku. Sähköt katkeavat. Ihmisiä kerätään leireille, joita ei saa kutsua pakolaisleireiksi. Eihän Ruotsissa voi olla ilmastopakolaisia, eihän nyt toki.

Ihmiset, joita tulipalot eivät suoraan kosketa, jatkavat elämäänsä mahdollisimman entisenlaisena. Omia valintoja pidetään oikeutettuina. Andrén isän tuttavat ovat äskettäin ostaneet moottoriveneen, hienon daycruiserin, jolla ajaa litralla bensaa sataviisikymmentä metriä. Kun André hiukan kyseenalaistaa hankintaa, hänelle vastataan, että se ei kuulu muille. ”Tämä on meidän elämäämme.” No, bensa alkaa kyllä loppua kaikilta kriisin ollessa päällä. Median painotus ei sekään muutu. Ihmisiä kuolee sadoittain, mutta klikkiotsikoita hakevat toimittajat nostavat alkuun uutiskärkeen Didrikin, joka murtautui tulipalon keskellä taloon ja varasti sieltä mönkijän.

Kirjoista tulee usein sanotuksi, että ne ovat ajatuksia herättäviä. Tähän kirjaan ilmaisu sopii tavallista paremmin.

”Lapsena kuvittelin, että helvetti on paikka, missä syylliset saavat rangaistuksensa ja velat on viimein maksettava, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin ymmärrän, että helvetti on vain lohduttava myytti oikeudenmukaisuudesta, koska mitään rangaistusta ei tule eikä sovitusta ole, tuomiopäivä on ihmiskunnan yhteinen elämänvalhe, sillä aika kulkee kulkuaan vaikka kaikki päättyy.”

Jens Liljestrand: Vaikka kaikki päättyisi
Suomentanut Jaana Nikula
WSOY 2022, 505 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Även om allt tar slut 2021

***********

Helmet-haaste: kohta 1. Kirjan nimessä on alistuskonjunktio.

Voltaire: Optimisti (Candide) (#klassikkohaaste)

©Yöpöydän kirjat

Voltairen Candide, ou l’Optimisme on klassikko 1700-luvun puolivälistä. Se on suomennettu kolme kertaa: L. Onerva 1914, J. A. Hollo 1953 ja Sampsa Laurinen 2024. Kaksi ensimmäistä ilmestyivät nimellä Candide. Luin Basam Booksin kustantaman uusimman suomennoksen, jonka nimi on Optimisti (Candide). Kirjan loppuun suomentaja on liittänyt luvuittain selventäviä taustatietoja sekä kirjoittamansa esseen Vihattu, rakastettu Voltaire. Taustatiedot olivat todella hyödyllisiä.

Optimisti on satiiri. Sanon heti alkuun, että satiiri on usein niin yliampuvaa, että se heikentää osuvuutta. Osa satiirista kohdistuu ihmisten tekopyhyyteen, elitismiin, rahanhimoon ja sotaisuuteen eli ominaisuuksiin, jotka ovat edelleen valitettavasti pysyneet samoina. Välillä Voltairen kohteena on henkilöitä, joiden kanssa hän oli riidoissa tai joiden filosofiset käsitykset erosivat hänen omistaan (näissä suomentajan taustatiedot tulivat tarpeeseen). Sivuhenkilön suuhun on laitettu arvio eräästä nimeltä mainitusta kirjallisuuskriitikosta:

”Varsinainen syöpäläinen, elättää itseään parjaamalla näytelmiä ja kirjoja. Hän vihaa jokaista menestyjää, kuten eunukit vihaavat nautiskelijoita. Hän kuuluu kirjallisuuden puutarhan käärmeisiin, jotka saavat ravintonsa loasta ja sappinesteestä, lahjaton raapustelija, kertoi apotti.”

Optimisti on hyväuskoinen Kaino Myötämieli, joka karkotettiin linnasta jossa asui, koska oli ryhtynyt liian läheiseksi ihanan linnanneidon Kunigundan kanssa. Ennen karkotustaan Kaino oli saanut opetusta mestari Kaikenkerrolta, joka opetti ”metafyysis-teologis-kosmologista typerologiaa”.

”On todistettu, että asiat eivät voi olla toisin, sillä kaikki on tehty jotakin tarkoitusta varten, joten tuo tarkoitus on välttämättä paras mahdollinen.”

Kaino sisäistää opetuksen niin, ettei luovu optimismistaan, vaikka hänen kirjaimellisesti myrskyisät elämänvaiheensa todistavat toista. Hän joutuu haaksirikkoon, kokee Lissabonin maanjäristyksen, surmaa kolme ihmistä, pakenee inkvisitiota Etelä-Amerikkaan, jossa löytää Eldoradon, rikastuu, palaa Eurooppaan, käy Ranskassa ja Englannissa ja päätyy Konstantinopoliin. Matkoillaan hän tapaa ja kadottaa ja taas tapaa kovia kokeneen opettajansa Kaikenkerron ja kauneuttaan pikkuhiljaa menettävän Kunigundan. Omaisuuskin häneltä huijataan pois.

Suomennos onnistuu minusta hyvin välittämään teoksen liioittelevan tyylin. Teksti kulkee letkeästi ja usein hauskasti. Suomentaja perustelee taustatiedoissa eräitä sanavalintojaan.

Tämänkertaista klassikkohaastetta koordinoi blogi Oksan hyllyltä. Sinne tulee listaus kaikista haasteeseen osallistuneista blogeista ja luetuista klassikoista.

Olen ollut mukana kaikissa klassikkohaasteissa. Tässä aikaisempiin haasteisiin lukemani kirjat: Alastalon salissa, Nuoren Wertherin kärsimykset, Laulu tulipunaisesta kukasta, Sudenmorsian, Arkielämää, Hanna, Kadonnutta aikaa etsimässä 1 , Mustalaisromansseja, Makiokan sisarukset, Kasvattitytön tarina, Isänmaa, Mirdja, Mandariinit, Max Havelaar, Pantagruel, Tau nolla, Kristiina Lauritsantytär, Koti ja maailma, Levottomuuden kirja, Frankenstein

Voltaire: Optimisti (Candide)
Suomentanut Sampsa Laurinen
Basam Books 2024, 208 s., sisältää suomentajan esseen Vihattu, rakastettu Voltaire
Ranskankielinen alkuteos Candide, ou l’Optimisme 1759

***********

Helmet-haaste: kohta 15. Kirjassa ajaudutaan haaksirikkoon.

Suurteoksia III

 

Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittama Suurteoksia-sarja on edennyt jo kolmanteen osaan. Ideanahan on, että kirjailijat kirjoittavat heille tärkeästä kirjasta. Kirjailijat ovat naisia samoin kuin heidän valitsemiensa kirjojen kirjoittajat. Tällä kertaa myös Saara Turunen paljastaa itselleen merkityksellisen teoksen. Se on Marja-Liisa Vartion Se on sitten kevät.

Kirjailijat lähestyvät kohdettaan hyvin eri tavoin, mikä tekee teksteistä tyyliltään vaihtelevia. Riikka Ala-Harjan kirjoitus Lena Anderssonin romaanista Omavaltaista menettelyä lähestyy novellia, kun taas yleisen kirjallisuustieteen professori Hanna Meretoja esittää analyysin Jeanette Wintersonin Majakanvartijasta. Omakohtainen on toki sekin.

Syyt siihen, miksi juuri kyseinen teos on niin tärkeä, vaihtelevat. Sisko Savonlahti sanoo, että Sinikka Nopolan pakina Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla teki hänestä kirjailijan. Joskus kirja on osunut täsmälleen kirjailijan elämäntilanteeseen kuten Tua Forsströmin Lokakuun iltana soudin järvelle Vilja-Tuulia Huotariselle. Aino Frilander löysi rohkaisua omalle kirjoittamiselleen Vivian Gornickin muistelmateoksesta Toisissamme kiinni.

Joissakin kirjoituksissa on ajatuksia, joihin lukija pysähtyy pitkäksi aikaa. Sara Al Husaini kirjoittaa Nawal El Saadawin kirjan Nainen nollapisteessä vaikutuksesta:

”Teos sanoo minulle edelleen samaa kuin se sanoi minulle silloin kun ensimmäistä kertaa luin sen: yritä muuttua ja muuttaa, sillä muutos alkaa sinusta.”

Suurteoksia III jatkaa hienosti kahden edeltäjänsä linjoilla. Vieläköhän näitä tulisi lisää?

Edellä mainitsemieni lisäksi teokseen ovat kirjoittaneet Sofia Blanco Sequeiros, Noora Dadu, Mira Eskelinen, Irene Kajo, Sirpa Kyyrönen, Taina Latvala, Marjo Niemi, Raisa Omaheimo, Minna Rytisalo, Sonja Saarikoski, Meri Valkama, Satu Vasantola ja Hanna Weselius.

Suurteoksia III, toim. Saara Turunen ja Petra Maisonen
Tammi 2025, 317 s.

Juan José Millás: La mujer loca

 

Luin taas hyvän kirjan espanjalaiselta Juan José Millásilta. La mujer loca (Hullu nainen; ei suomennettu) käsittelee kieltä ja kirjoittamista, avustettua itsemurhaa ja mielenterveyttä. Millásin tyyliin kirjoitettuna vakavistakaan aiheista ei synny synkkää kirjaa, koskettava kylläkin, ja monin paikoin hauska.

Kirja esittelee alkuun nuoren Julian, joka keskustelee sanan Pobrema kanssa. Pobrema ei merkitse mitään ja siksi se pyytää apua kielioppikirjaa lukevalta Julialta. Julia on ensin kiinnostunut lähinnä substantiivien merkityksistä, mutta pian hänen avustustoimintansa laajenee myös lauseisiin. Juuri hänen keskustelunsa sanojen ja lauseiden kanssa ovat hauskoja. Julian pään läpi kulkee hahmoja kuten postinkantaja, joka ei osaa lukea, ja tarvitsee apua osoitteiden kanssa. Olen lukenut Millásilta aikaisemmin yhden kirjan, joka keskittyi sanojen merkitykseen (El orden alfabético; Aakkosjärjestys).

Julia tuntuu ensin päähenkilöltä, mutta sitten hahmo nimeltä Millás kasvattaa osuuttaan. Hän on kirjailija, joka kärsii kirjoittamisblokista ja on masentunut. Hän käy terapiassa. Istunnoissa puhutaan paljon siitä, mikä on todellista ja mikä väärää (usein merkityksessä kopio). Niissä esiintyy muun muassa ajatus fiktiosta todellisuuden metadonina.

Julian ja Millásin tiet ovat risteytyneet, kun Millás on houkuteltu tekemään reportaasia Eméritasta, jonka asunnossa Julia asuu alivuokralaisena. Emérita on vakavasti sairas ja haluaa tehdä itsemurhan. Hän on ottanut yhteyttä yhdistykseen DMP (Oikeus kuolla arvokkaasti), joka haluaa asialleen julkisuutta. DMP on oikeasti olemassa. Eméritan suuhun on laitettu kirjan tarkimmat huomiot ihmisistä ja elämästä.

Edellä olevan lisäksi kirjassa on herkullisia sivuhahmoja kuten Eméritan mietiskelyä harrastava mies Serafín Marbas (!) ja yhteensattumia kuten se, että Millás oli opiskeluaikana asunut asunnossa, joka on nyt Eméritan ja Serafínin. Siellä hän oli kokenut elämänsä järkytyksen, kun eräs opiskelijatyttö oli joutunut psykoosiin huumekokeilun seurauksena.

Paljon juonikiemuroita, paljon ajatuksia, paljon mietittävää. La mujér loca on yksi parhaita Millásilta lukemiani kirjoja. Sain kirjan luettavakseni Kirjaluotsilta, joka on myös kirjoittanut siitä.

Juan José Millás: La mujer loca
Seix Barral 2015, 238 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 5. Kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle.

Helena Anhava: Kun on nuorin

 

Helena Anhava on niitä suomalaisia kirjailijoita, jonka nimi on tuttu, mutta jolta en ollut lukenut mitään. Naistenviikko on sopiva ajankohta puutteen korjaamiseen. Anhava tunnetaan paremmin runoistaan, mutta hän julkaisi myös muutaman novellikokoelman, joista Kun on nuorin on yksi.

Kokoelman aloittava pitkä niminovelli ei ole rakenteeltaan tavanomainen. Siinä on lyhyitä tuokioita elämästä lapsen silmin nähtynä. Ensimmäisessä tyttö on parivuotias ja viimeisessä keskikoululainen. Hän on perheen kolmesta lapsesta nuorin ja kokee olevansa mitätön. Isosisko on isoäidin lapsenlapsista vanhin ja siksi tärkeä. Veli on poika, se riittää. ”Hän ei ole mikään.” Hän pelkää kaikenlaista, kellaria, parvekkeelta putoamista, uusia paikkoja, maailmaa.

”Iltapäivällä pelottaa olla yksin kotona. Keittiön ikkuna on kai auki, koska välikön ovi lonksuu. Ei uskalla nousta ja mennä sulkemaan sitä. On istuttava ison huoneen tuoliin nauliutuneena, silmät ovea vartioiden. Puhelimeen ei voi vastata, kuulla omaa ääntään hiljaisuutta vasten.”

Anhava syntyi vuonna 1925. Novellien päähenkilöt vastaavat tapahtumien perusteella iältään Anhavaa. Tulee tunne, että vaikka ne eivät olisi omaelämäkerrallisia, niin ovat ainakin saaneet vaikutteita kirjailijan elämästä. Alkutalvesta kuvaa talvisodan alkua ja perheen pakenemista Helsingistä. Ankeassa novellissa Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut toinen maailmansota on juuri päättymässä, ja nuori sotasairaalassa työskennellyt Laura joutuu miettimään tulevaisuuttaan. Seuraavan novellin Salliman helmassa päähenkilö opiskeleekin yliopistossa, ja melkein näkee opiskelutoverinsa itsemurhan.

Viimeisten novellien naisilla on jo lapsia. Kokoelman päättää novelli Junalla maalle, jossa on vähän huumoriakin, kun äiti juttelee puhetuulella olevan kouluikäisen poikansa kanssa ja kuuntelee muiden matkustajien keskusteluja.

Anhavan novellit ovat melankolisia ja pohdiskelevia, aiheiltaan synkkiäkin. Ne kuvaavat omaa aikaansa, mutta nykymaailman tapahtumat tuovat sotaan liittyvät novellit lähelle.

Tuulevin lukublogiin tulee yhteenveto naistenviikon somepostauksista.

Helena Anhava: Kun on nuorin
Otava 1985, 153 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 13. Kirjailija on työskennellyt kirjastossa.

Fredrika Runeberg: Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä

 

Tämänvuotista kirjabloggaajien naistenviikkohaastetta vetää Tuulevin lukublogi. Haaste antoi minulle sysäyksen lukea lopultakin Fredrika Runebergin historiallinen romaani Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä. Naistenviikolle kirja sopii sikälikin, että tänään on Fredrikan nimipäivä (ruotsinkielisen kalenterin mukaan).

Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä sijoittuu 1700-luvun alkupuolelle isonvihan aikaan. Tyttäret Margareta ja Cecilia ovat naimaikäisiä. Nuoremman Cecilian avioliitosta on jo sovittu rouva Katarinalle mieleisen Kaarle Lejonankarin kanssa. Ceciliasta on kiinnostunut myös kaukainen sukulainen Juhana Bruce, jonka vikana on hänen työskentelynsä venäläisen käskynhaltijan palveluksessa. Margareta rakastuu alempisäätyiseen Maunu Malmiin, joka pelastaa hänet kasakan kynsistä venäläisten ryöstettyä ja poltettua perheen kodin Hatanpään kartanon. Margaretan ja Maunun liitto on rouva Katarinalle mahdoton hyväksyä.

”Tapahtunutta ei kuitenkaan voi tehdä tapahtumattomaksi, mutta ikinä ei halpasyntyisestä tule Margareta Boijen puolisoa.”

Kolme nuorta miestä edustavat erilaisia toimintatapoja. Juhana käyttää hyvää suhdettaan käskynhaltijaan Boijen perheen ja sikäli vain kuin voi myös Suomen hyväksi. Maunu aiheuttaa vahinkoa venäläisille sissinä samaan tyyliin kuin tunnettu Tapani Löfving. Hän myös osallistuu Kaarle XII:n onnettomasti päättyneelle Norjan sotaretkelle. Kaarle Lejonankarin poliittiset kähminnät hattupuolueen riveissä eivät sen sijaan ole edullisia Suomelle. Cecilia joutuu myöntämään, että hän ei voi kunnioittaa rakastamaansa miestä.

Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä on hyvin suomalaismielinen teos. Siinä arvostellaan Ruotsin hallintoa, joka vei suomalaisia miehiä taistelemaan ulkomaille ja hylkäsi Suomen venäläisten hyökättyä. Virkamiehet ja papit pakenivat Ruotsiin, ja maa jäi oman onnensa nojaan. Naisasiaa kirjassa on myös. Tytöiltä ei kysytty, kun heidän kohtalostaan päätettiin, mutta rohkea Margareta puolusti omaa valintaansa.

Minusta Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä on hyvä historiallinen romaani. Siinä on hieman uskonnollista paatosta, joka tuntuu nykylukijasta vieraalta, mutta pitää muistaa kirjoitusajankohta ja aikakausi, jota kuvataan. Kirja ansaitsisi olla tunnetumpi kuin on.

Fredrika Runeberg: Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä
Suomentanut Tyyni Tuulio
WSOY 1981, 2. painos, 207 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi 1881 Arvo Lempirannan suomentamana
Ruotsinkielinen alkuteos Fru Catharina Boije och hennes döttrar 1858

Kaksi dekkaria, toisessa antiikkia, toisessa taidetta

 C. L. Miller: Antiikin metsästäjän murhaopas

Freya on entinen antiikin metsästäjä. Hän etsi kouluttajansa Arthur Crocklefordin kanssa varastettuja antiikkiesineitä, kunnes erään Kairossa katastrofaalisesti päättyneen tehtävän jälkeen jätti alan, meni naimisiin ja sai lapsen. Nyt avioliitto on hajonnut, tytär on lähtenyt Yhdysvaltoihin opiskelemaan ja Freya saa tiedon, että Arthur on kuollut.

Arthur oli Freyan tädin Carolen kumppani. He asuivat pienessä Little Meddlingtonin kylässä, jossa Arthurilla oli antiikkiliikkeensä. Yllättäen hän on jättänyt liikkeen yhteiseksi perinnöksi Carolelle ja Freyalle. Yllättäen siksi, että Freyan ja Arthurin välit olivat menneet poikki. Carole epäilee, että Arthurin kuolemassa on jotakin hämärää. Lukija tietää Esinäytöksen luettuaan, että todellakin on. Kun Freya saapuu tätinsä luokse, he päättävät yhdessä selvittää, mitä Arthurille tapahtui.

Tästä alkaa tapahtumasarja, jonka aikana Freya törmää hämärään antiikkibisnekseen, joutuu hengenvaaraan, saa tietää, mitä Kairossa oikeasti tapahtui ja ennen kaikkea – löytää uudelleen antiikin metsästäjän vainunsa. Seuraava kirja Freyan seikkailuista on jo ilmestynyt.

Luokittelisin Antiikin metsästäjän murhaoppaan cozy crime -dekkariksi. Väkivaltaa ei kuvata, jutellaan paljon teen ääressä, ja miljöö tuo mieleen Midsomerin murhat, varsinkin kun Freya ja Carole osallistuvat synkässä maalaiskartanossa järjestetylle antiikkiharrastajien viikonloppuleirille. Kirja on kaiken kaikkiaan viihdyttävä ja hyvin englantilainen.

C. L. Miller: Antiikin metsästäjän murhaopas
Suomentanut Antti Autio
Otava 2024, 346 s.
Englanninkielinen alkuteos The Antique Hunter’s Guide to Murder 2024

Jyrki Erra: Orjantappurakruunajaiset

Pidin Jyrki Erran palkitusta rikoskirjasta Lyijyvalkoinen. Orjantappurakruunajaiset jatkaa samalla linjalla, välillä liiankin samanlaisena. Taidemaalari ja Caravaggio-asiantuntija Axel Wallas etsii tässäkin Caravaggion kadonnutta teosta. Kirjan innoituksena on toiminut vuoden 2021 uutinen, jossa kerrottiin, että espanjalaisen huutokauppahuoneen myynnistä vedettiin pois taulu, jota oli alettu epäillä Caravaggion maalaamaksi. Tuolle taululle Erra on kehitellyt taustatarinan.

Wallas aloittaa tutkimuksensa Roomasta, jossa hän joutuu tekemisiin Lyijyvalkoisesta tuttujen Caravaggiota himoitsevien rikollisten kanssa. Vähän kummalliselta tuntui, että muuten fiksu Wallas lavertelee etsinnästään tilapäiselle vuokraisännälleen ja tämän tyttärelle, vaikka hänen pitäisi pitää se salaisuutena. Juttu alkaa levitä käsistä, ihmisiä kuolee, ja Wallas ihmettelee:

”Oliko kyseessä taistelu vallasta, reviiristä vai maalauksesta? Vai oliko kyseessä kunnian säilyttämisestä juontuva verikosto, vendetta?”

Johtolangat kuljettavat Wallasin Venetsiaan. Hän osaa kaivaa tietoja arkistojen uumenista, mutta Venetsiassakin hänen hoksaavaisuutensa muuten pettää. Loppunäytös, jossa Wallas itse melkein menettää henkensä, näytellään Roomassa.

Jotkut Orjantappurakruunajaisten juonen käänteet tuntuivat hiukan pakotetuilta, mutta siitä ja muista negatiivisista huomautuksistani huolimatta pidin vanhan maalaustaiteen tuomisesta osaksi dekkaria. Italian ystäville Rooma ja Venetsia (jossa en ole käynyt) ovat lisäplussia.

Jyrki Erra: Orjantappurakruunajaiset
Otava 2024, 397 s.

Balli Kaur Jaswal: Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut

 

Shergillin siskokset ovat Rajni, Jezmeen ja Shirina. He ovat Lontoossa syntyneitä toisen polven maahanmuuttajia. Heidän vanhempansa ovat kotoisin Punjabista. Uskonnoltaan he ovat sikhejä. Juuri ennen kuolemaansa heidän äitinsä kirjoitti kirjeen, jonka myös luki tyttärilleen. Hän halusi heidän matkustavan yhdessä Intiaan sirottelemaan sinne tuhkansa. Äiti oli laatinut tarkan matkasuunnitelman, jonka tarkoitus oli kierrättää tyttäriä sikheille – ja hänelle itselleen – tärkeissä paikoissa. Vielä tärkeämpää oli saattaa toisistaan etääntyneet tyttäret takaisin yhteen.

Tyttäret eivät ole enää aivan nuoria. Rajni on yli neljäkymmentävuotias ja kaksi muuta kolmissakymmenissä. Heillä on salaisuuksia, joita eivät ole kertoneet toisilleen – tai oikeastaan Rajnilla ja Shirinalla on. Jezmeen on näyttelijä, jonka ura ei ole lähtenyt lentoon ja joka juo liikaa, mutta nuo eivät ole salaisuuksia. Kuten voi arvata, matkan aikana salaisuudet paljastuvat ja itse asiassa lähentävät sisaruksia toisiinsa. Lukijalle salaisuuksia vilautellaan ärsyttävästi vihje kerrallaan, mikä on ainakin Shirinan kohdalla turhaa, koska on varsin selvää, mistä on kysymys.

Shergillin sisarukset edustavat uutta sukupolvea, mutta heidänkin elämäänsä varjostavat patriarkaaliset vaatimukset, jotka ovat vahvoja heitä edeltävissä sukupolvissa. Pojat ovat tärkeitä, tytöt eivät niinkään. Vaimo on kuuliainen miehelleen ja tämän suvulle.

Sisarusten seikkailujen antoisinta luettavaa minulle olivat ennestään vain nimeltä tuntemani sikhiläisyyden tavat. Tyttäret eivät olleet uskonnollisia, mutta seurasivat äitinsä ohjeita matkustaa Amritsarin pyhään kaupunkiin ja vierailla sen Kultaisessa temppelissä. Hyvä kuvaus oli myös väkirikkaasta Delhistä, jossa sisarukset kokivat kadulla erilaista kohtelua kuin Lontoossa ja jossa Jezmeen joutui väärinkäsityksen vuoksi puhujaksi naisten mielenosoitukseen.

””Milloin me päätämme, että nyt riittää? Jatkammeko me täällä huutamistamme, kun muu Intia siirtyy eteenpäin? Merkitsevätkö sanamme mitään kaikille näille ihmisille, jotka jatkavat päivittäistä elämäänsä?” Hän pyyhkäisi kädellään laajan kaaren liittääkseen kaikki mukaan. Nyt naiset kiinnostuivat. Jezmeen havaitsi korokkeeltaan, miten väkijoukon läpi kulki kiihtymyksen väre, näkyvänä kuin sähkövirta. Kylttejä pitelevät naiset suoristivat käsivartensa nostaakseen kyltit entistäkin korkeammalle.”

Minä en oikein päässyt kiinni kirjan tyylilajiin. Takakannessa käytetään adjektiiveja humoristinen ja tunteellinen. Huumoria en löytänyt (en tosin kaivannutkaan), tunteita kyllä oli. Aiheet olivat vakavia. Loppua kohti kirja parani, tai sitten totuin tyyliin.

Balli Kaur Jaswal: Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut
Suomentanut Inka Parpola
Sitruuna 2022, 371 s.
Englanninkielinen alkuteos The Unlikely Adventures of Shergill Sisters 2019

***********

Amritsarin Kultainen temppeli on kirjassa tärkeä tapahtumapaikka, joten se sopii Helmet-haasteen kohtaan 34. Kirjassa on tunnettu rakennus.

#luemaailmavuodessa – Heinäkuu: etelä- tai kaakkoisaasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Maailmanvalloitus: Singapore.

Arkhimedes: Kelluvat kappaleet ja muita kirjoituksia

 

Gaudeamus on tehnyt kulttuuriteon julkaisemalla Arkhimedeen (n. 287–212 eaa.) kirjoituksia. Kaikki muistavat koulufysiikasta Arkhimedeen lain, mutta nyt on mahdollista lukea sille keksijänsä todistus, joka on yksinkertaisesti nerokas. Kirjassa Kelluvat kappaleet ja muita kirjoituksia on paljon muutakin nerokasta.

Helsingin yliopiston tutkijatohtori Johan Stén on kirjoittanut erinomaisen johdannon. Hän kertoo, mitä Arkhimedeen elämästä tiedetään, millaista oli aikakauden matematiikka ja astronomia, sekä ennen kaikkea millaisia kirjoituksia Arkhimedeelta on säilynyt. Stén selittää lyhyesti yhdentoista Arkhimedeen tutkielman sisällön nykymatematiikan kielellä ja merkinnöillä. Tutkielmia ovat mm. Tasokuvioiden tasapaino, Paraabelin neliöiminen, Mekaanisten teoreemojen menetelmä ja Ostomakhion sekä tähän kirjaan suomennetut Hiekanlaskija, Ympyrän mittaaminen, Kelluvat kappaleet I–II ja Helioksen karjan lukumäärä. Sténin johdanto helpottaa oleellisesti Arkhimedeen sanallisiin selityksiin ja geometriaan perustuvien kirjoitusten lukemista.

Johdannon matemaattisissa lausekkeissa on harmillisesti painovirheitä. Virheitä on termeissä (K:n sijasta P tms.), alaindekseissä, laskutoimitusten merkeissä. Kirjan kuvissakin on joitakin virheitä. Oikoluku olisi voinut olla tarkempi näin arvokkaassa teoksessa.

Arkhimedeen kirjoitukset on suomennettu alkukielestä kreikasta paitsi niiltä osin, kun alkuperäisteksti ei ole säilynyt. Silloin on käytetty latinankielistä käännöstä. Selittäviä viitteitä on runsaasti.

Hiekanlaskijassa Arkhimedes arvioi ”hiekanjyvien lukumäärän sellaisessa tilavuudessa, joka on yhtä suuri kuin maailman tilavuus”. Arkhimedeen käytössä ollut lukujärjestelmä oli hankala. Hän sai aikaan tuloksen, mutta tulosta tärkeämpää oli ilmeisesti osoittaa, miten suuria lukumääriä voidaan numeroida.

Kirjoituksessa Ympyrän mittaaminen Arkhimedes todistaa kolme propositiota eli väitettä. Niistä ensimmäinen:

”Jokainen ympyrä on yhtä suuri kuin suorakulmainen kolmio, jonka pystykateetti on ympyrän säteen pituinen ja pohjakateetti kehän pituinen.”

Tämän Arkhimedes todistaa osoittamalla, että väitteen mukaisen ympyrän pinta-ala ei voi olla suurempi eikä pienempi kuin kolmion. Todistuksessa hän käyttää ympyrän sisä- ja ulkopuolelle piirrettyjä neliöitä ja niitä jakamalla syntyviä monikulmioita.

Kolmas propositio koskee ympyrän kehän pituuden ja halkaisijan suhdetta eli nykyisin ilmaistuna piitä. Arkhimedes todistaa, että ympyrän ympärysmitan suhde sen läpimittaan on suurempi kuin 3 10/71 ja pienempi kuin 3 1/7. Arkhimedeella ei ollut käytössä desimaalilukuja, mutta desimaalilukuina hänen arvionsa olivat 3,140845 ja 3,142857.

Tutkielmassa Kelluvat kappaleet I Arkhimedes todistaa nimeään kantavan lain, mutta sitä ennen muun muassa proposition 2:

”Kaiken liikkumatta lepäävän nesteen pinta on pallon muoto, jonka keskipiste on sama kuin maan keskipiste.”

Maan pallomuoto oli siis itsestäänselvyys. Arkhimedeen laki on propositio 5, jonka hän itse muotoili seuraavasti:

”Jos kiinteä kappale on ominaispainoltaan kevyempi kuin neste, se vajoaa nesteeseen laskettuna siihen asti, että uponneen osan tilavuutta vastaava nesteen määrä painaa yhtä paljon kuin koko kiinteä kappale.”

Kelluvat kappaleet II todistaa useita väitteitä, jotka käsittelevät nesteessä kelluvaa pyörähdysparaboloidia. Arkhimedeen avaruusgeometrian tuntemus osoittautuu niin suureksi, että nykyajan algebrallisiin esitysmuotoihin tottunut ei voi kuin ihailla.

Lainaan johdantoa:

”Hän loi lähes tyhjästä teoreettiseen mekaniikkaan matemaattisia käsitteitä, kuten tasapainon, painopisteen ja ominaispainon, ja käytti niitä apuvälineinä rinnan geometristen todistustensa kanssa.”

Helioksen karjan lukumäärä on Arkhimedeen nimiin laitettu matemaattinen ongelma, joka on esitetty runomuodossa. Runossa määritellyt ehdot voidaan kirjoittaa seitsemän yhtälön yhtälöryhmäksi, joissa on kahdeksan tuntematonta. Ratkaisu ei siis ole yksikäsitteinen. Ensimmäinen tunnettu ratkaisu saatiin aikaan vasta vuonna 1880.

Kelluvat kappaleet ja muita kirjoituksia näyttää, miten lahjakas matemaatikko Arkhimedes oli. Historiassa ei ole montakaan hänen vertaistaan. Hänen muista kirjoituksistaan ainakin Tasokuvioiden tasapaino olisi myös mukava saada suomeksi.

Arkhimedes: Kelluvat kappaleet ja muita kirjoituksia
Suomentaneet Paavo Hohti, Sami Jansson, Tua Korhonen ja Vesa Vahtikari
Gaudeamus 2025, 214 s., sisältää Johan Sténin johdannon 82 s.
Kreikankieliset alkuperäiskirjoitukset ovat 200-luvulta eaa.