Heikki Kännö: Mehiläistie

 

Mehiläistie on Heikki Kännön esikoisteos. Olen lukenut Kännöltä aikaisemmin vain Ihmishämärän, jonka myyttinen maailma imi minut täysin sisäänsä. Mehiläistiestä oli vaikeampi saada otetta. Alku aiheutti ajatuksen: voi ei, vuosi 1944 ja natseja. Onneksi jatkoin lukemista, tarina ei jäänyt siihen.

Mehiläistie kiertyy saksalaisen taiteilijan Joseph Beuysin (1921–1986) ympärille. Loistavasti juoneen on saatu sopimaan Beuysin henkilöhistoriaa ja taidetta alkaen siitä, kun hän oli miehistössä Luftwaffen pommikoneessa, joka putosi Krimillä toisessa maailmansodassa, ja päätyen hänen maataideteokseensa 7000 tammea. Beuysia tarkkailevat ja seuraavat (fiktiiviset) taiteilijat Klaus Veit ja Dora Schuster. Klaus muutti Itä-Berliinistä länteen ennen muurin rakentamista, ja Dora pakeni myöhemmin salakäytävää pitkin.

Beuys oli ilmeisen erikoinen persoona, ja erikoista oli hänen taiteensakin. Kirjassa on paljon puhetta taiteesta, siitä mitä taide on ja mikä sen funktio on.

”Taide on ennen kaikkea ihmiskunnan muisti. – – Jokainen taideteos on ikkuna menneeseen. Jokainen taideteos on ikkuna ihmisen ajatuksiin.”

”Tätä on laajennettu taidekäsitys ja sosiaalinen kuvanveisto. Taiteilija jättää kiven ja alkaa muovata organismeja sekä yhteiskunnan ajatusrakenteita.”

Mehiläistiessä on taidepuheen ohella paljon henkilöitä ja tapahtumia. Se ei ole lainkaan niin kuiva kuin edellä kirjoittamastani voisi päätellä. Siinä on jopa huumoria, varsinkin eräissä Klausin ja hänen kaverinsa Paulin murtoyrityksissä. Alun natsitkin saavat ennen pitkää selityksensä. Mikä kirjan juoni sitten on, jos nyt voimme edes puhua sellaisesta, niin sitä ei voi paljastaa. Vihjeen saa virkkeestä:

”Todellisuudessa tapahtuu muutoksia, koska joku leikkii ajalla.”

Mehiläistie oli aika erikoinen lukukokemus. Kirjailijan sivistystä ja mielikuvitusta täytyy ihailla. Melkoiseen kieputukseen lukija joutuu.

Heikki Kännö: Mehiläistie
Sammakko 2017, 349 s.

Juan del Val: Vera, una historia de amor

 

Vera, una historia de amor (Vera, rakkaustarina; ei suomennettu) on tämänvuotinen Premio Planeta -voittaja. Palkinnon arvo on miljoona euroa.

Vera on juuri jättänyt miehensä ja etsii asuntoa. Antonio on töissä kiinteistönvälitysfirmassa ja esittelee Veralle sopivia asuntoja. Vera rakastuu silmänräpäyksessä, ja Antonio kiinnostuu myös. Heidän rakkaustarinansa alkaa. Vera kuuluu Sevillan rikkaaseen yläluokkaan. Hänen ei ole koskaan tarvinnut käydä töissä. Hän on tähän asti käyttäytynyt aina kuten kuuluu ja mennyt nuorena naimisiin sopivan (rikkaan) miehen kanssa. Hän on 45-vuotias ja erittäin hyvännäköinen ikäisekseen. Antonio on kotoisin Madridista vaatimattomasta perheestä. Hän on 35-vuotias ja komea. Antonion komeus mainitaan niin usein, että se tuntuu olevan hänen tärkein ominaisuutensa. Ikäero ja luokkaero tekevät Veran ja Antonion suhteesta huomiota herättävän ja juoruja synnyttävän.

Muita henkilöitä ovat Veran ex-mies Borja, markiisi, josta paljastuu ikävämpiäkin asioita kuin avioliiton aikaiset syrjähypyt, ja Veran kaksikymmentä vuotta nuorempi pikkusisko Alba sekä Antonion velipuoli Diego, joka on joutunut ongelmiin poliisin kanssa ja joka on paennut sotkujaan veljensä luo. Epätodennäköisesti Alba ja Diego tapaavat sattumalta ja rakastuvat myös.

Rakkaustarina ei etene suoraviivaisesti kohti onnellista loppuaan. Syntyy väärinkäsityksiä ja mustasukkaisuutta. Suurimmat ongelmat aiheuttaa Borja, joka ei kestä ex-vaimonsa uutta suhdetta. Kaksi ihmistä kuolee.

Kirjassa on aineksia, mutta valittu kirjoitustyyli on niin kepeä, että vakavatkaan asiat eivät tunnu sellaisilta. Tyyliä kuvaavat sopivin välein ripotellut kiihkeät seksikohtaukset. Vera, una historia de amor on viihdekirja.

Olen lukenut viime vuosina Planeta-palkinnon voittaneita romaaneja, ja niiden taso tuntuu laskevan koko ajan. Enpä tiedä, myönnettäisiinkö palkintoa nykyisin sen tyyppiselle kirjalle kuin Mario Vargas Llosan Lituma en los Andes (suom. Andien mies), joka palkittiin vuonna 1993. Palkinnon myöntää kustantamo, joten vaikuttaa siltä, että nykyisin haetaan teosta, jolla on suurin myyntipotentiaali. Vera, una historia de amor on tällä hetkellä yksi Espanjan myydyimpiä kirjoja, joten tavoitteessa on onnistuttu. Espanjassa kirjan palkitsemista on myös arvosteltu voimakkaasti.

Juan del Val: Vera, una historia de amor
Planeta 2025, 355 s.

Jenny Erpenbeck: Päivien loppu

 

Olen lukenut paljon kehuja Jenny Erpenbeckin romaaneista. Kirjastosta löytyi Päivien loppu, joka on ilmestynyt ennen Erpenbeckin tähän mennessä menestyksekkäimpiä teoksia.

Päivien lopussa on äiti, tytär ja isoäiti. Äiti on juutalainen, mutta isoäiti on antanut hänen mennä naimisiin kristityn kanssa. Tytär syntyy vuonna 1902 ja elää läpi lähes koko vuosisadan Wienissä, Moskovassa ja Berliinissä. Vaikka kirjan henkilöt elävät kuohuvina aikoina, he jäävät etäisiksi. Nimiäkään heillä ei ole ennen kuin tyttärellä aivan lopussa. Silloinkin hän on vain rouva Hoffmann ilman etunimeä. Etäännytys lienee tarkoituksellista, koska kirjassa ei niinkään kerrota elämästä, vaan mahdollisista kuolemista, siitä miten vähäisistä sattumuksista on kiinni ero elämän ja kuoleman välillä.

”Jossain vaiheessa hän istui viimeisen kerran kahvila Krasni Makissa. Monesti elämässään hän on tehnyt jotain viimeisen kerran tietämättä, että kyse oli todellakin viimeisestä kerrasta. Siis eikö kuolema ollutkaan hetki, vaan kokonainen elämän pituinen rintama? Silloinhan hän ei ehkä kompastunutkaan vain maailmasta ulos, vaan ulos kaikista mahdollisista maailmoista?”

Päivien loppuun oli aluksi vaikea päästä sisään. Se tuntui hajanaiselta. Kun tyyliin tottui ja idea kirkastui, lukeminen alkoi sujua. Tyttären eli toveri H:n hengissäpysymistaiteilu Stalinin vainojen aikaan aiheutti jo myötätuntoa.

”– – ehkä hän onnistuu pelastamaan itsensä kirjoituksellaan ja pidentämään elämän taivaltaan vielä muutamalla ylimääräisellä kirjaimella tai ainakin helpottamaan sitä, mitään muuta hän ei voi toivoa kuin että kirjoittaisi itsensä näillä sanoilla takaisin elämään.”

Vaikka tämä ensimmäinen lukemani Erpenbeck ei minua aivan täysin vakuuttanut, se jätti tunteen, että kannattaa jatkaa hänen tuotantoonsa tutustumista.

Jenny Erpenbeck: Päivien loppu
Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen
Tammen Keltainen kirjasto 2020, 314 s.
Saksankielinen alkuteos Aller Tage Abend 2012

Jenni Räinä: Veden ajat

 

Tietokirjallisuuden Finlandialla palkitun Jenni Räinän uusin teos on Veden ajat – Matka läpi muuttuneen maiseman.

”Isäni ja minun sukupolveni asettuu historian janalla toisiaan vastakkain. Isäni syntymän aikaan 1930-luvulla laajat avohakkuut puuttuivat ja vedet olivat monin paikoin miltei koskemattomia. Minun sukupolveni ei ole nähnyt näitä vesiä, meillä on jäljellä jäljet. Emmekä pysty ymmärtämään muutoksen laajuutta.”

Räinä haluaa ymmärtää, mitä vesille on tapahtunut. Hän vertaa isänsä kertomuksia ja omia lapsuuden kokemuksiaan nykyaikaan. Kirja on henkilökohtainen, mutta sisältää samalla paljon tietoa. Miksi ennen kirkas vesi on nyt ruskeaa? Miksi syystulvat yleistyvät? Kun Räinä kulkee luonnossa jonkun asiantuntijan kanssa, kuten luvussa Lähde lähdetutkija Iina Eskelisen kanssa, kehityskulut tulevat konkreettisiksi ja ymmärrettäviksi.

Selitystä sille, miksi emme havahdu tapahtuviin muutoksiin ajoissa, voi hakea 1990-luvulla kehitetystä käsitteestä liukuvat perustasot. Sen mukaan jokainen sukupolvi ottaa lähtökohdaksi oman aikansa olosuhteet, eikä ota huomioon aikaisempia menetyksiä.

Luvussa Muinainen meri Räinä pääsee paljon kauemmas kuin isänsä aikaan. Hän kulkee Perämerestä kohonneella maalla etsimässä kiviröykkiöitä, joita on kasattu kivikauden lopulla entisen merenrannan lähelle. Nykyaika on tuonut niiden ympäristöön tuulivoimaloita.

Veden ajat kuljettaa lukijan kirjailijan mukana metsiin, ojitetuille soille ja purojen varsille. Se muistuttaa, että luonto on kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Vesiä ei voi suojella huolehtimatta metsistä. Kirja on myös surutyötä isän kuoleman jälkeen.

”Nämä ovat minulle veden aikoja. Aikoja täynnä ikävää, joka virtaa ja lainehtii pois ja takaisin, pulppuaa syvänteissä joita en tunne.”

Jenni Räinä: Veden ajat – Matka läpi muuttuneen maiseman
Like 2025, 221 s.

Pinnan alla – Olentoja syvyyksistä

 

Pinnan alla – Olentoja syvyyksistä (toim. Hanna Morre Matilainen ja Frida Burns) on Osuuskumman julkaisema novelliantologia. Kaikki novellit liittyvät jollakin tavalla veteen ja useimmat vedessä viihtyviin taruolentoihin.

Kokoelman aloittaa Magdalena Hain Neidonkampa. Se on opetuksen sisältävä aikuisten satu Otso Mesikämmenestä, järvenneidosta ja Näkistä. Seuraava novelli on Maija Nyströmin Kävin koreasti jaloilla. Nimi jo sanoo, että taustalla on kaikkien tuntema satu. Nyt pieni – eikä enää nuori – merenneito on vanhainkodissa. Loppuratkaisu on paljon tyydyttävämpi kuin Andersenin sadussa.

Suomalaisten järvien syvyyksissä voi lymytä vaikka Tuonela ja pelottavia tai yllättäviä olentoja, kuten näyttävät Janos Honkosen Veen alle on meillä matka ja Vesa Sisätön Häpeän herra sekä Carita Forsgrenin kirjoittama niminovelli Pinnan alla. Viimeksi mainitussa on vahva luonnonsuojeluteema. Ilmastonmuutos on taustalla Mia Myllymäen novellissa Uoman täydeltä kyyneliä, jossa esiintyy asteekkien ja mayojen mytologinen jumaluus sulkakäärme.

Nimen Pinnan alla voi tietysti ymmärtää symbolisesti, mikä näkyy selvimmin Edith Arkon novellissa Kaksi ratsua. Parantumattomasti sairas Petra on ollut arka ja ihmissuhteissaan vetäytyvä, kunnes hän vapautuu kohdatessaan samana päivänä Kallaveteen syöksyvän mustan hevosen ja seksikkään skotlantilaisen Lachlanin.

Parhaiten minulle jäi mieleen kaksi novellia, Frida Burnsin Ja se kasvoi vain ja Heikki Nevalan Vihtori Komulaisen sielunmaisema. Burnsin novellissa se mikä kasvaa on kraken, jonka biologian opiskelija Verna löytää järvestä ja ottaa mukaansa. Krakenista tulee Vernalle päähänpinttymä, hän suorastaan rakastuu siihen. Lopputulos on dystooppinen. Vihtori Komulaisen sielunmaisema poikkeaa eniten muista novelleista. Siinä vesikin esiintyy lumena ja jääpuikkoina. Minusta novelli on välillä humoristinen, vaikka siinä on lumiukoista saatu irti kauhuelementtejä ja loppu on surullinen. Lähtötilanteessa Vihtori on raivoissaan, kun uusi naapuri on kipannut lumet pihaltaan Vihtorin ikiaikaiseen säilytyspaikkaan, rajaojaan.

Osuuskumman julkaiseman antologian novellit ovat spekulatiivista fiktiota erilaisin painotuksin. Viimeinen novelli Hanna Morren Okeanoksen aarre on kirjoittajansakin määrittelyn mukaan romantasiaa. Olen lukenut aika vähän spefiä, mutta näihin novelleihin oli virkistävää tutustua – eikä lainkaan pelottavaa.

Pinnan alla – Olentoja syvyyksistä, toim. Hanna Morre Matilainen ja Frida Burns
Osuuskumma 2025, 237 s.

Lorcan kotimuseo Granadassa

Lorcan huoneen ikkuna ylhäällä vasemmalla

Federico García Lorcan (1898–1936) kotimuseo on hänelle omistetun puiston keskellä Granadassa. Talo oli yksi Lorcan varakkaan isän kiinteistöistä, ja sitä käytettiin kesäasuntona. Lorca työskenteli siellä huoneessa, jonka kalustus on osittain alkuperäistä. Sisällä ei saanut ottaa kuvia.

Kävin museossa marraskuussa, eikä siellä ainakaan silloin ollut tungosta. Museoon pääsee vain opastetulle käynnille, ja meidän ryhmäämme ilmaantui seitsemän osallistujaa. Mitään aikavarausta ei tarvita. Maksu on muodollinen kolme euroa ja eläkeläiseltä vain yksi. Pätevän tuntuinen opas kertoi samat asiat espanjaksi ja englanniksi. Lorcan huoneen lisäksi näimme yhteisiä tiloja kuten oleskeluhuoneen ja keittiön. Alakerrassa on yhdessä huoneessa Lorcaan liittyviä taideteoksia (yksi on Dalín), ja onpa siellä myös piano, jota Lorcan ystävä säveltäjä Manuel de Falla soitti muun muassa Lorcan pikkusiskon syntymäpäivillä (yksi oppaan kertomista anekdooteista). Yläkerrassa on vaihtuvia näyttelyitä.

Lorcan kotimuseo on sympaattinen tutustumiskohde hänen runoudestaan pitäville, ja tietysti kaikille muillekin kirjallisuudesta ja historiasta kiinnostuneille.

Lue maailma vuodessa -haaste valmis

Mitä luimme kerran -blogin Laura julkaisi vuoden alussa lukuhaasteen Lue maailma vuodessa. Siinä luetaan maailmankirjallisuutta valkoisen länsimaisen kirjallisuuden ulkopuolelta yksi kirja kuukausittain joko Lauran haastekohtien mukaisessa järjestyksessä (kuva postauksen lopussa) tai vapaassa järjestyksessä. Kun haaste julkaistiin, olin juuri lukemassa libyalaisen kirjailijan kirjaa, joka sopi tammikuun haastekohtaan pohjoisafrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Päätin lähteä mukaan haasteeseen, koska muutenkin pyrin lukemaan kirjallisuutta eri maista.

Sain kirjat luetuksi järjestyksessä, viimeisenä joulukuun kirja kirjailijalta, joka kuuluu kansaan, jonka valtiota ei ole (täysin) tunnistettu. Tässä lukemani kirjat:

Tammikuu: pohjoisafrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja - Ibrahim al-Koni: Guldsand (Libya)

Helmikuu: keski- tai eteläafrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja - Ishmael Beah: Leikin loppu (Sierra Leone)

Maaliskuu: alkuperäiskansaan kuuluvan kirjailijan kirjoittama kirja - Niviaq Korneliussen: Blomsterdalen (Grönlanti)

Huhtikuu: Lähi-itään kuuluvan maan kirjailijan kirjoittama kirja - Khaled Khalifa: Death Is Hard Work (Syyria)

Toukokuu: suoraan japanista, koreasta tai kiinasta suomennettu teos - Ge Fei: Näkymättömyysviitta (kiina; Rauno Sainio)

Kesäkuu: kirjassa käsitellään maahanmuuttotaustaisuutta tai se on diasporakirjallisuutta - Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

Heinäkuu: etelä- tai kaakkoisaasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja - Balli Kaur Jaswal: Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut (Singapore)

Elokuu: kirjailija on Aasian maasta, jonka nimi loppuu -stan - Khaled Hosseini: Leijapoika (Afganistan)

Syyskuu: kirjailija on kotoisin ei-englanninkielisestä saarivaltiosta - Eka Kurniawan: Man Tiger (Indonesia)

Lokakuu: Väli-Amerikan tai Karibianmeren valtion kirjailijan kirjoittama kirja - V. S. Naipaul: Täysinoppinut hieroja (Trinidad ja Tobago)

Marraskuu: eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja - María Luisa Bombal: La última niebla; La amortajada (Chile)

Joulukuu: kirja kirjailijalta, joka kuuluu kansaan, jonka valtiota ei ole (täysin) tunnustettu - Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden (Palestiina)

Kiitokset Lauralle mielenkiintoisesta haasteesta, joka johdatti minut lukemaan joidenkin ennestään tuntemattomien kirjailijoiden teoksia. Erityisen vaikutuksen tekivät libyalainen Ibrahim al-Koni, grönlantilainen Niviaq Korneliussen ja chileläinen María Luisa Bombal.

Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden

 

Sininen välissä taivaan ja veden on neljän sukupolven yli ulottuva kertomus perheestä, joka joutuu pakenemaan omasta kylästään Gazaan, kun Israel valloittaa palestiinalaisten maita vuonna 1948. Onneksi kirjassa on sukupuu, joka helpottaa ihmisten välisten suhteiden seuraamista.

Kirja on vahvojen naisten, vaikka vain neljättä sukupolvea edustava nuori poika Khaled saa oman äänensä kuulumaan minämuodossa. Khalediin liittyy hipaus maagisuutta, kuten se, että hän opettaa isotätinsä Mariamin lukemaan ennen kuin on edes syntynyt. Suvun esiäiti Umm Mamduh puolestaan pystyi käyttämään apunaan džinni Sulaymania.

Koossa pitävä voima on Umm Mamduhin tytär Nazmiye, joka raiskattiin pakomatkalla ja joutui katsomaan, kun pikkusisko Mariam ammuttiin. Kokemuksistaan huolimatta hän pystyy luomaan perheelle uuden elämän pakolaisleirissä. Vanhimman pojan joutuminen vankilaan ei lannista häntä, eikä tyttärenpojan Khaledin uppoutuminen sisäiseen maailmaansa pommitusten järkyttämänä. Elämä leirissä vertautuu Yhdysvaltoihin päätyneen sukuhaaran jälkeläiseen Nuriin, tyttäreen, joka kokee hänkin kovia ja kaipaa isoisänsä Palestiinaan.

”Historia riisti meiltä kohtalomme. Nurin kohtalon oikku paiskasi niin kauas kotoa, ettei mikään hänen ympäristössään muistuttanut mitään palestiinalaista, ei edes juuriltaan kiskottujen maanpakolaisten elämä. Siksi oli kohtalon ivaa, että hänen elämänsä heijasteli palestiinalaiselämän perustotuutta: maan ja perinnön menetystä, karkotusta.”

Gazassa sotiminen ja väkivalta toistuvat ja – kuten tiedämme – tilanne on muuttunut aina vain huonompaan suuntaan. Siksi kirjan lukeminen oli ahdistavaa, ja sen toivoa väläyttävä loppu tuntui katkeralta, vaikka Nazmiyen sanoin:

”Äitini sanoi kerran, että tämä maa nousee vielä.”

Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden
Suomentanut Terhi Kuusisto
Like 2015, 319 s.
Englanninkielinen alkuteos The Blue Between Sky and Water 2015

***********

#luemaailmavuodessa-haaste: Joulukuu – Kirja kirjailijalta, joka kuuluu kansaan, jonka valtiota ei ole (täysin) tunnustettu

Kari Hotakainen: Kirjamessut

Kirjamessut – eli haastattelu joka meni päin helvettiä kiinnosti tietysti bloggaajaa, joka on istunut kuuntelemassa kymmeniä ja taas kymmeniä haastatteluja kirjamessuilla. Jotkut niistä ovat olleet mitäänsanomattomia, mutta yksikään ei ole mennyt täysin pieleen (yksi oli kyllä lähellä).

Kirjamessut on näytelmä, jossa on kaksi esiintyjää: kirjailija Mikael Taustajoki ja haastattelija Salla Joenperä. Alussa syntyy hämminkiä, kun Salla saapuu yllättäen alkuperäisen haastattelijan tilalle. Mikael ei ole tyytyväinen vaihtoon. Mikaelin ja Sallan välillä on selvästi jännitettä, joka näkyy Sallan vain heikosti pehmennetyssä piikittelyssä ja Mikaelin toistuvassa ihmettelyssä: ”Niin en nyt saa ihan kiinni, mihin tässä...”

Välillä haastattelun katkaisevat messukuulutukset.

”Hyvät kirjamessuvieraat, tärkeä tiedotus: Anni Polva -lavalla julkistetaan hetken kuluttua Vuoden Äänikirjan Kuuntelija -palkinto, joka myönnetään henkilölle, joka on kuunnellut vuoden aikana vähintään 3000 tuntia kirjallisuuden tapaista aineistoa.”

Kirjamessut sivaltaa tämänhetkistä kirja-alaa messukuulutuksia perusteellisemmin itse haastattelussa, jossa kohteena ovat muun muassa true crime ja autofiktiobuumi. Satiirilta eivät välty kirjailijatkaan.

Kirjamessut on yhdeltä istumalta luettava, pieni ja ivallisen hauska. Uskoisin, että osaava tiimi saa siitä aikaiseksi naurattavan esityksen (niin on lukemieni arvioiden mukaan jo käynytkin).

Kari Hotakainen: Kirjamessut – eli haastattelu joka meni päin helvettiä
Siltala 2025, 91 s.

Abdulrazak Gurnah: Kivisydän

 

Kivisydämen ytimessä on kertoja Salimin lapsuuden perheen hajoaminen. Kirjan rakenne pitää hienosti jännitettä yllä. Alussa äidin kanssa kahden jäänyt Salim on ihmeissään isän lähdöstä. Edes Salimin varttuessa äiti ei suostu vastaamaan hänen kysymyksiinsä. Oman sukunsa kohtalosta Sansibarin myllerryksissä hän kyllä kertoo pojalle.

Toisessa osassa Salim lähtee Lontooseen opiskelemaan enonsa Amirin avustuksella. Vaatimattomista lähtökohdista huolimatta Amir on tehnyt luokkanousua. Hänen vaimonsa isä on entinen varapresidentti, ja hänen diplomaattiuransa on nousujohteinen. Aluksi Lontoo kauhistutti Salimia.

”Olin säikky ja ahdistunut, ja se hävetti minua. Minusta tuntui siltä kuin kaupunki olisi halveksinut minua, aivan kuin olisin ollut arka, rasittava lapsi, joka kaikkien karsastamana on kömpinyt pienen, pölyisen ja nuhjuisen kotisaarensa murjusta tähän paikkaan, jossa selviytyminen edellytti karskiutta, ahneutta ja mahtailevia elkeitä.”

Salim ei todellakaan ole kirjan kivisydän. Hän oli jo lapsena pitänyt kirjoista ja lukenut paljon. Eno patisti häntä opiskelemaan liiketaloutta, vaikka hän piti omana alanaan kirjallisuutta.

Kolmannessa osassa Salim palaa Sansibariin vuosien jälkeen ja tutustuu lopulta kunnolla isäänsä. Isä kertoo Salimille omasta perhetaustastaan, siitä miten tapasi vaimonsa ja viimeiseksi myös sen, mitä heidän välillään tapahtui. Päädytään ikiaikaiseen kysymykseen: mitä ihminen on valmis uhraamaan toisen puolesta? Tässä viitataan myös suoraan Shakespeareen.

Kivisydämessä kaikki päähenkilöt taustoitetaan niin hyvin, että heidän käytöksensä ymmärtää, vaikka ei hyväksyisi. Lontoossa Salimiin kohdistuva rasismi on ajoittain julmaa. Hän jää ulkopuoliseksi, mutta ei tunne enää kuuluvansa Sansibariinkaan. Lukijasta tuntuu, että Gurnah käyttää pohjana omia kokemuksiaan tai ainakin huomioitaan.

Kirjassa on pettymyksiä ja vaikeita tunteita, mutta myös paljon kaunista, kuten Salimin isän kuvaus rakastumisestaan.

”Osa hänestä vain sujahti minuun ja asettui sisimpääni niin tiiviisti, että tiesin tunteen säilyvän haalistumatta.”

Abdulrazak Gurnah: Kivisydän
Suomentanut Einari Aaltonen
Tammen Keltainen kirjasto 2024, 322 s.
Englanninkielinen alkuteos Gravel Heart 2017

Rosa Montero: Nosotras

 

Espanjalainen kirjailija, toimittaja ja feministi Rosa Montero julkaisi naisten minielämäkertoja sisältäneen teoksen Historias de mujeres (Naisten tarinoita) jo 1995. Vuonna 2018 hän julkaisi sen uudelleen täydennettynä, nyt nimellä Nosotras – Historias de mujeres y algo más (Me naiset – Naisten tarinoita ja jotain lisää). Esipuheessa Montero sanoo, että alkuperäinen julkaisu ei ilmestymisaikanaan herättänyt kiinnostusta, mutta ajat ovat muuttuneet ja samantyyppisiä kirjoja on myöhemmin julkaistu paljon.

Minua kiinnosti tietää, ketkä kuusitoista naista Montero on valinnut kirjaansa. Hän kirjoittaa, että naiset ovat ”jollakin hetkellä puhutelleet häntä, saaneet hänet pohdiskelemaan, elämään, tuntemaan”. Montero ei ole pyrkinyt mihinkään pyhimyskuviin. Mielenkiintoisesti hän on valinnut kustakin naisesta jonkun piirteen, jota korostaa jo lukujen otsikoissa (jatkossa suluissa naisten nimien perässä). Naisissa on enemmän tuttuja kuin tuntemattomia, sellaisia kuten Brontën sisarukset (rohkeita ja vapaita), Mary Wollstonecraft (polttava yksinäisyys) ja Frida Kahlo (maailma on vuode).

Minulle ennestään tuntemattomia olivat espanjalaiset Zenobia Camprubí (kuolettava elämä) ja María Lejárraga (hiljaisuus). Camprubí oli naimisissa nobelisti Juan Ramón Jiménezin kanssa. Hän uhrasi oman uransa taloudellisten ja psyykkisten ongelmien kanssa kamppailleen miehensä vuoksi. Hän kyllä julkaisi jonkun verran, ja hänet tunnetaan erityisesti Rabindranath Tagoren teosten kääntämisestä espanjaksi. María Lejárraga oli näytelmäkirjailija, mutta näytelmät julkaistiin hänen miehensä Gregorio Martínez Sierran nimissä. Mies oli yksi 1900-luvun alkupuolen kuuluisimpia espanjalaisia dramaturgeja, mutta nykyisin tiedetään hänen töidensä olleen lähtöisin Lejárragan kynästä. Tässä tarinassa oudointa on, että Lejárraga jatkoi kirjoittamista miehelleen, vaikka tämä jätti hänet nuoren näyttelijän vuoksi.

Tässä laitoksessa on siis ”jotain lisää”. Se jotain ei olekaan aivan vähän: yhdeksänkymmentä sivun tai puolen sivun mittaista kertomusta historian hämärään unohdetuista naisista. Minä tiesin heistä ennestään parikymmentä. Ilahduttavan moni on länsimaiden ulkopuolelta. Monteron naiset alkavat Merit Ptahista (n0in 2700 eaa.), joka oli ylilääkäri Egyptin hovissa, ja päättyvät Asia Ramazan Antariin (1997–2016), kurdityttöön, joka kuoli taistelussa ISISiä vastaan.

Montero sanoo, että perehtyessään naisiin ja kirjoittaessaan heistä hän tuli koko ajan tietoisemmaksi olosuhteista, joissa naisten piti entisaikaan pyrkiä eteenpäin. Suurin osa oli itseoppineita, koska opiskelu oli naisilta kielletty, monien saavutuksia ei tunnustettu, vaan ne menivät miesten nimiin (aviomiehen, isän, veljen), ja usein naisilla oli vielä liuta lapsia, joista piti huolehtia. Miehisen kulttuurin vallitessa naiset eivät edes tienneet, että heillä oli edeltäjiä.

”– – durante siglos, las mujeres han tenido que emerger de nada una y otra vez, sin modelos, sin referencias, pioneras eternas – –”

(vuosisatojen ajan naisten on täytynyt nousta tyhjästä yhden jos toisenkin kerran, ilman esikuvia, ilman vertailukohtia, ikuisina pioneereina)

Nosotras on oiva kirja kuten Monteron teokset aina. Paljon tietoa ja naisnäkökulmaa.

Rosa Montero: Nosotras
Kuvittanut María Herreros
Alfaguara 2018, 299 s.

Leena Lehtolainen: Lumileopardin sydän

 

Lumileopardin sydän on jo kuudes osa Henkivartija-sarjassa. Lehtolainen on ajan hermolla, kun Hilja Ilveskeron työnantaja on somevaikuttaja ja monialayrittäjä, joka on saanut tappouhkauksia sisältäviä viestejä.

Hilja liikkuu tässä kirjassa vuoristoisilla alueilla, ensin ikään kuin prologina Sveitsissä Geneven lähellä ja myöhemmin Bulgarian lounaisosassa, jonne pääosa tapahtumista ja loppuhuipennus sijoittuvat. Bulgaria on virkistävän tuore ympäristö trillerissä, ja sen kuvaus on eläväistä. Historiallinen Rilan luostari ja Stobin pyramidit kuuluvat juoneen, mutta vielä suuremman vaikutuksen tekee vaikeakulkuinen vuoristo. Varjoliitimet eivät ole turhaan kannen kuvassa. Välillä ollaan toki Suomessakin, lähinnä Tuusniemellä. Pieni pohjoissavolainen kunta mainitaan useammin kuin varmaan koskaan missään muussa kirjassa.

Juonesta ei voi sanoa sen enempää kuin että siihen sotkeutuu Hiljan vanhoja vastustajia. Sarjan aikaisempien osien lukemisesta on sikäli hyötyä. Hilja joutuu myöntämään, että on vaaraksi läheisilleen. Hän myös mietiskelee omaa itsenäisyyttään ja katkenneita miessuhteitaan. Alkaako Hilja kaivata tasaisempaa elämää?

Lumileopardin sydän on vahva jatko Henkivartija-sarjalle. Aikaisemmista osista pitäneet pitänevät tästäkin. Ainakin minä viihdyin Hiljan seurassa – ja korkeanpaikankammoisena jännitin varjoliidettäessä.

Leena Lehtolainen: Lumileopardin sydän
Tammi 2025, 367 s.

María Luisa Bombal: La última niebla; La amortajada

 

María Luisa Bombal (1910–1980) oli chileläinen kirjailija, jota Carlos Fuentes kutsui ”meidän kaikkien äidiksi” tarkoittaen Bombalin merkitystä eteläamerikkalaisen kirjallisuuden kehitykselle. Lukemaani kirjaan on koottu Bombalin koko proosatuotanto: kaksi pienoisromaania ja viisi novellia. Lisäksi teoksessa on professori Lucía Guerran esipuhe, Jorge Luis Borgesin alkusanat pienoisromaaniin La amortajada, kirjailija José Biancon muistosanat ja Bombalin haastatteluun perustuva parinkymmenen sivun mittainen ”omaelämäkerta”. Bombalin tuotanto jäi niukaksi. Hän joutui muuttamaan Yhdysvaltoihin henkilökohtaisen elämänsä vaikeuksien vuoksi ja omien sanojensa mukaan menetti luovuutensa vieraassa kulttuurissa. Bombalia on käännetty useille kielille, ei kuitenkaan suomeksi.

Pienoisromaani La última niebla (Viimeinen sumu) on Bombalin esikoisteos. Sen minäkertoja on solminut konventionaalisen, turhauttavan avioliiton serkkunsa kanssa. Yhtenä unettomana yönä hän lähtee vaeltamaan sumun valtaamaan kaupunkiin. Nainen kohtaa miehen, joka johdattaa hänet taloon ja huoneeseen, jossa hän kokee elämänsä suurimman seksuaalisen nautinnon. Sanaakaan ei vaihdeta. Kohtaamisesta ja sen muistelemisesta tulee hänen elämänsä keskipiste. Koko tarinan ajan nainen tuntuu liikkuvan ikään kuin sumussa, vaikka jatkaa toisteista arkielämäänsä. Unenomaisuus on vahva, yöllinen kohtauskin lienee unta tai kuvitelmaa.

La amortajada (Nainen käärinliinoissa) menee kuoleman tuolle puolen. Ana María makaa omissa ruumiinvalvojaisissaan, mutta pystyy edelleen ajattelemaan. Paikalle saapuvat hänen läheisensä, ensimmäinen rakastettu, isä, lapset, sinnikäs torjuttu ihailija ja lopulta myös aviomies. Ana María miettii suhdettaan jokaiseen ja huomaa ymmärtävänsä enemmän kuin eläessään. Aina välillä joku tai jokin kehottaa häntä lähtemään eteenpäin, mutta jokainen uusi tulija saa hänet jäämään. Vasta, kun hänet on arkussaan kannettu suvun kryptaan, hän kokee ”toisen kuoleman, kuolleiden kuoleman”, ja ”yhtyy maailmankaikkeuden jatkuvaan sykkeeseen”.

Novelleista La historia de María Griselda (María Griseldan tarina) liittyy La amortajadaan. Ana María kertoo miniästään María Griseldasta, joka on niin kaunis, että kauneudesta tulee kirous. Kaikki miehet rakastuvat häneen, myös juuri naimisiin mennyt Ana Marían toinen poika. Seurauksena on katastrofi.

El árbol (Puu) ja Trenzas (Letit) korostavat naisten (ja heidän hiustensa) yhteyttä luontoon ja erityisesti puihin. Novellissa El árbol Brígida käy läpi avioliittoaan istuessaan konsertissa, jonka musiikki johdattelee hänen ajatuksiaan. Hän oli päättänyt jättää miehensä, kun hänen pukuhuonettaan ulkopuolisen maailman katseilta suojannut kumiviikuna kaadettiin. Novellissa Trenzas vanhempi sisar on leikannut hiuksensa. Hän hoitaa perheen tiluksia etelässä. Nuoremmalla sisarella on upeat punaiset hiukset. Hän asuu kaukana kaupunkitalossa. Maatilan metsä palaa samana iltana, jolloin nuorempi sisar kuolee, ”koska hänen hiustensa juuret olivat samat kuin sen”.

Novelleista vahvimmin jäi mieleen Las islas nuevas (Uudet saaret). Salaperäinen nainen Yolanda on niin kiehtova, että monet miehet ovat yrittäneet valloittaa hänet. Uusin yrittäjä on Juan Manuel, Yolandan veljen tuttava, joka on tullut heidän maatilalleen metsästämään. Tila on rannikolla, ja merestä on juuri noussut uusia saaria, joita joukko miehiä lähtee tutkimaan. Yolanda välttelee Juan Manuelia ja pysyy saavuttamattomana samoin kuin saaret, jotka vaipuvat takaisin mereen. Juan Manuel sattuu näkemään ikkunasta Yolandan salaisuuden: hänen oikeasta hartiastaan kasvaa siipi.

Lo secreto (Salaisuus) poikkeaa muista novelleista, joissa keskiössä on naisten elämä. Se on mystinen kertomus merirosvolaivasta, joka on miehistöineen joutunut meren pohjalle. Miehet ovat elossa, eivätkä käsitä, missä ovat ja mitä on tapahtunut. Bombal sanoo omaelämäkerrassaan, että kukaan ei ole ymmärtänyt, mitä tämä novelli tarkoittaa, ei kukaan kriitikkokaan.

Bombalin teokset yhdistävät realistiseen kerrontaan unenomaisuutta ja jopa surrealismia. Niitä voi hyvin pitää Latinalaisen Amerikan maagisen realismin edeltäjinä. Olen tyytyväinen, että löysin tämän minulle ennestään tuntemattoman erinomaisen kirjailijan.

María Luisa Bombal: La última niebla; La amortajada
Kuvittanut Paula Bonet
Seix Barral 2021, 239 s.
Alkuperäiset tekstit vuosilta 1934–1946

***********

#luemaailmavuodessa – marraskuu: eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja (Chile)

Jente Posthuma: People with No Charisma

Ostin hollantilaisen Jente Posthuman esikoisteoksen People with No Charisma äskettäisellä Amsterdamin matkallani. Kirja on käännetty tänä vuonna englanniksi, varmaankin seurauksena hänen romaaninsa What I’d Rather Not Think About pääsystä kansainvälisen Booker-palkinnon lyhytlistalle 2024. Luettuani kirjan voin sanoa, että se on kannattanut kääntää ihan omilla ansioillaan.

Esikoisteosten yleiseen tapaan People with No Charisma on nimettömäksi jäävän minäkertojan (naisen) kasvutarina. Hänen äitinsä oli näyttelijä ja isä psykiatri. Äiti kuoli syöpään, kun kertoja oli vielä lapsi. Kirjan nimi tulee äidiltä.

”Grades mean nothing to me, my mother always said. What’s important is how you express yourself to the world. ‘Show yourself!’ she would shout, spreading her arms wide. She also talked a lot about charisma, and particularly about people who didn’t have any.”

Kirjan rakenne on erikoinen sikäli, että kukin sen luku keskittyy johonkin tärkeään vaiheeseen kertojan elämässä. Edetään pääasiassa kronologisesti, mutta lukujen välissä kuluu vuosia. Äitiin ja hänen kuolemaansa palataan pitkin kirjaa aivan loppuun saakka, jolloin kertojalla on pitkällisen harkinnan jälkeen oma lapsi.

Kertoja on kauan aivan eksyksissä. Lukiosta päästyään hän päättää lähteä Pariisiin kirjoittamaan kirjan. Eihän siitä tietysti mitään tule, ja lopulta isä hakee hänet pois. Pariisi-luvun nimi on I Knew No One. Siinä on paljon huumoria, jota en ehkä sanoisi mustaksi, mutta sinnepäin. Surkuhupaisia tapahtumia ainakin on. Ja on huumoria muuallakin.

People with No Charisma kertoo, miten äidin varhainen kuolema vaikuttaa lapsen elämään vuosikausia. Ehkä se vaikuttaa koko elämän ajan, vaikka kirjan viimeisen luvun otsikko on Bye. Aiheesta huolimatta kirja ei ole raskas. Sitä kuvaa minusta sana raikas. Rakenne ja tyyli keventävät.

Jente Posthuma: People with No Charisma
Englannintanut Sarah Timmer Harvey
Scribe 2025, 162 s.
Hollanninkielinen alkuteos Mensen zonder uitstraling 2016

V. S. Naipaul: Täysinoppinut hieroja

 

Täysinoppinut hieroja on V. S. Naipaulin esikoisteos vuodelta 1957. Se sijoittuu trinidadinintialaisten yhteisöön samoin kuin muut Naipaulin uran alkupuolen teokset, mukaan luettuna hänen läpimurtoromaaninsa Talo Mr Biswasille.

Kirjan kertoja on tavannut myöhemmin kuuluisuudeksi nousseen Ganeshin lapsuudessaan ja perustelee, miksi haluaa kirjoittaa hänestä:

”Minun mielestäni Ganeshin historia on tavallaan myös oman aikakautemme historia; ja kukaties voin tuottaa joillekin iloa tällä vajavaisella kertomuksellani miehestä nimeltä Ganesh Ramsumair, hieroja, mystikko ja vuodesta 1953 Brittiläisen imperiumin ritarikunnan jäsen.”

Ganesh on ajelehtija. Nuorena hän lukee jatkuvasti ja sanoo kirjoittavansa kirjaa, vaikka ei oikeasti kirjoita. (Myöhemmin hän julkaisee muutaman varsin erikoislaatuisen teoksen.) Isänsä kuoltua hän on joutunut jättämään koulun kesken, mutta kotikylässä häntä pidetään oppineena. Naimisiin hän ajautuu kylän kauppiaan päätettyä, että hänen tyttärensä Leela on Ganeshin vaimoksi tarkoitettu nainen. Kun isän jäljiltä rahat alkavat loppua, Ganeshin täti saa hänet uskomaan, että hänellä on suvussa kulkeva Voima. Sitä käyttäen hän voi ryhtyä mystikoksi, joka parantaa ihmisten mielen ja sielun. Alkuvaikeuksien jälkeen Ganesh onnistuu karkottamaan yhtä asiakasta ahdistavan mustan pilven. Hänen maineensa kiirii ympäri Trinidadia. Alkaa vaurastuminen ja kulku kohti kansanedustajuutta ja titteliä MBE.

Täysinoppinut hieroja on satiiri, jonka kierrokset kasvavat koko ajan. Itsekin Trinidadin intialaisena Naipaul naureskelee maanmiestensä taikauskolle, pikkumaisille riidoille ja rahanhimolle. Ganesh on jatkuvasti joko riidoissa tai ylin ystävä appiukkonsa kanssa. Kun hän rikastuu, hän rakentaa mauttoman palatsin, jonka Leela sisustaa vielä mauttomammin. Satiiri kohdistuu myös yhteiskunnan rakenteisiin, mutta sen osuvuudesta on vieraan kulttuurin ja kaukaisen ajan vuoksi vaikea sanoa mitään. Kun kirjailija alussa vakuuttaa, että ”kaikki henkilöt, järjestöt ja tapahtumat tässä kirjassa ovat keksittyjä”, niin kirjan tyylilajin vuoksi lukija alkaa ajatella, että asia on täysin päinvastoin.

Naipaul käytti satiiria myös romaanissa Talo Mr Biswasille, mutta Täysinoppinut hieroja on vielä kaukana tuon myöhemmän merkkiteoksen hienovaraisesta tyylistä.

V. S. Naipaul: Täysinoppinut hieroja
Suomentanut Seppo Loponen
Otava 1978, 235 s.
Englanninkielinen alkuteos The Mystic Masseur 1957

***********

#luemaailmavuodessa: lokakuu – Väli-Amerikan tai Karibianmeren valtion kirjailijan kirjoittama kirja (Trinidad ja Tobago)

Helsingin Kirjamessut torstaista lauantaihin

Vietin tänä vuonna kirjamessuilla kolme päivää. Niin mukavaa kuin messuilla onkin, niin kaiken hälinän ja ihmispaljouden keskellä myös väsyy, joten sunnuntaiksi jäin kotiin. Kaikkein mukavinta oli taas bloggaajakollegoiden tapaaminen sekä satunnaiset keskustelut tuntemattomien ihmisten kanssa. Niitä aina syntyy samanhenkisten messuvieraiden kesken. Tietysti haahuilin messualueella ihan vain nauttimassa tunnelmasta, mutta yritin samalla  myös tutustua kirjatarjontaan. Itselleni ostin vain yhden kirjan, Osuuskumman kustantaman novellikokoelman Pinnan alla. Tuin pienkustantamoa edes tuon verran. Muut ostamani kirjat menevät lahjoiksi. Antikvariaateista etsin kahta kirjaa, mutta tällä kertaa en löytänyt kumpaakaan.

Ohjelmanumeroita seurasin liikaakin, koska joka päivä jossain vaiheessa alkoi tuntua, että keskittyminen vähän herpaantui. Kirjoitan tässä vain muutamasta keskustelusta. Kirjasome oli tänä vuonna hyvin esillä. Esitykset olivat isommalla lavalla kuin ennen, mikä olikin tarpeen, koska kuuntelijoita tuli aina paljon. Viereisessä kuvassa valmistautuvat (vasemmalta) Suomalaisen Kirjakaupan Laeticia Söderman-De La Torre ja Elisa Vlahopoulou sekä bloggaajat Gregorius (Jotakin syötäväksi kelvotonta) ja Tiina Österholm (Kirjaluotsi). Heidän aiheenaan oli Mitä tapahtuu, kun ylittää kielimuurin kirja kädessä? Keskustelijoiden kielivalikoima oli melkoinen: englanti, espanja, ranska, japani, myös hollanti ja italia mainittiin. Alkukielellä lukeminen avartaa maailmaa. Löytyy uusia kirjailijoita ja kulttuuriin pääsee paremmin sisälle kuin käännöksistä. Keskustelu Kirjasome personal trainerina klassikoihin ilahdutti minua kertomalla, että muuallakin kirjasomessa kuin blogeissa haastetaan lukijoita tutustumaan klassikoihin. Kirjabloggaajillahan on ollut jo kauan puolivuosittainen klassikkohaaste. Virginia Woolf, ennen ja nyt korosti Woolfin merkitystä nykyajassa. Keskustelussa selvisi myös, että yksi osallistuja, suomentaja Kaijamari Sivill, on kääntänyt Mrs Dallowayn uudestaan. Ilmestyy joulukuussa.

Pajtim Statovcia ja hänen kirjojaan saksantavaa Stefan Mosteria haastatteli Hannele Jyrkkä. Otsikkona oli Menestys kirjailijan ja kääntäjän näkökulmasta. Kumpikin tuntui pitävän tärkeimpänä lukijoilta saatavaa kiitosta, ei niinkään muuta menestystä. He puhuivat myös yhteistyöstään, ja Moster kertoi muutamia esimerkkejä Statovcin tekstin kääntämisestä. Samaan aihepiiriin liittyi Kulttuurivientiä kansien välissä – käännösten merkitys kirjailijan uralla, keskustelijoina Tuutikki Tolonen, Jyrki Vainonen ja Magdalena Hai. Kulttuurierot nousivat esille. Lapsille kirjoittava Tolonen kertoi, miten häntä alkuun hämmästytti se, että ulkomailla lastenkirjailijaan suhtaudutaan samalla tavalla kuin aikuisille kirjoittavaan. Keskustelusta jäi mieleen myös Tolosen toteamus "miten voi viedä, jos ei ole mitään vietävää" vastauksena Hain kysymykseen, miten hallitus on toteuttanut ohjelmassaan olevaa tavoitetta edistää kulttuurivientiä. Edistämistä enemmän hallitus on leikannut. Tiina Raevaara, Antti Järvi ja Henrikki Timgren haastattelijana Jonna Tapanainen puhuivat aiheesta Narratiiviset tietokirjat – faktaa ja lukunautintoa. Kun he määrittelivät narratiivista eli tarinallista tietokirjaa, Raevaaran "pieni ihminen suuren tuntemattoman äärellä" osui ainakin minun ajatuksiini. Keskustelusta sai paljon vinkkejä hyvistä narratiivisista tietokirjoista.

Kirjailijahaastatteluista minua kiinnosti eniten Karissa Kettu Kallio-lavalla. Kuva on vieressä. En onnistunut ottamaan kelvollista kuvaa, jossa olisivat näkyneet myös lukiolaiset, jotka haastattelivat. Puhuttiin Ketun romaanista H eli Hypatia Aleksandrialaisen matka pimeään, jonka huomasin tänään Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ehdokkaiden joukossa. Olisinkin ihmetellyt, jos kirja ei olisi ehdokkaana. Niin hyvä se on.

Tiedekirjojen esittelyistä kaksi nousi yli muiden. Mari Koistisen Vahingossa keksityt käy läpi joitakin tuttuja ja joitakin oudompia keksintöjä, joiden syntymisessä sattumalla on ollut suuri merkitys. Koistinen korosti, että sattuma ei yksin riitä, vaan tarvitaan tieteilijä, jolla on tarpeeksi taustatietoa ja joka ymmärtää, miten yllättävää havaintoa voi hyödyntää. Erkki Liikanen haastatteli professori Jukka Korpelaa tämän kirjasta Länsimaisuuden historia, joka kertoo, miten tuntemamme länsimaisuus (demokratia, ihmisoikeudet jne.) on kehittynyt. Sanavalmis haastattelija ja asiansa tunteva tieteentekijä saivat aikaan hienon keskustelun. Kirjakin kiinnostaa, vaikka Liikanen varoitti, että se ei ole helppoa luettavaa.