Jeffrey Eugenides: Virgin Suicides – Kauniina kuolleet

 

Kirjan nimi sen jo sanoo ja vielä tarkemmin ensimmäinen sivu: kaikki Lisbonin perheen tyttäret tekivät itsemurhan. Vanhimmasta nuorimpaan tytöt ovat Therese, Mary, Bonnie, Lux ja Cecilia. He ovat syntyneet vuoden välein. Nuorin, 13-vuotias Cecilia, oli ensimmäinen lähtijä. Reilun vuoden kuluttua muut neljä tekivät itsemurhan kukin eri tavalla, mutta samaan aikaan.

Virgin Suicides ei ole ollenkaan niin synkkä kuin edellä olevasta voisi kuvitella. Suurin syy on kertojaratkaisu, joka on muutenkin parasta kirjassa. Kertojana on ”me”, kollektiivi poikia, jotka asuivat tyttöjen naapurustossa. Lisbonin kaunis tyttöparvi herätti pojissa uteliaisuutta. Heidän tyttöytensä mystisyys oli salaperäistä, jotakin, josta pojat yrittivät päästä selville, mutta joka säilytti salaisuutensa.

Sekään ei selviä, mikä on lopullinen syy itsemurhiin. Ensimmäisen yrityksen jälkeen (hän onnistuu vasta toisella) Cecilia huokaisee häntä hoitavalle lääkärille, joka epäilee, ettei tyttö ole vielä ehtinyt kokea elämän vaikeutta:

”Tepä ette olekaan koskaan ollut kolmetoistavuotias tyttö.”

Paikallisen sanomalehden toimittaja tarjoaa syyksi amerikkalaista elämäntapaa ja sen nuorille aiheuttamia paineita. Tapauksesta kiinnostunut psykiatri esittää vaihtelevia syitä, joista yksi on post-traumaattinen stressi, josta tytöt kärsivät Cecilian itsemurhan jälkeen. Helpoin selitys olisi tietysti Lisbonin perheen – varsinkin äidin – ankarat kasvatusperiaatteet. Ainoalla kerralla, jolloin tytöt (jäljellä olevat neljä) päästetään heidät kutsuneiden poikien kanssa koulun tanssiaisiin, Therese sanoo:

”Me halutaan vain elää. Jos vain annettaisiin.”

Lux, tytöistä villein, palaa juhlista kotiin kauan määrätyn kotiintuloajan jälkeen, ja pian tytöt joutuvat niin ankaraan kotiarestiin, että heidät otetaan pois koulusta. Koko perhe eristäytyy muusta yhteisöstä.

Kirjan tunnelmaa hallitsee kertojien melankolinen hämmennys. Se seuraa heitä aikuisuuteen saakka, josta käsin he muistelevat Lisbonin tyttöjä.

Kirjastosta saamassani pokkaripainoksessa on elokuvakansi. Sofia Coppola ohjasi kirjaan pohjautuvan elokuvan The Virgin Suicides. Olen nähnyt sen kauan sitten televisiosta, eikä siitä jäänyt mieleen muuta kuin avuton isä, joka uppoutui katsomaan baseballia tv:stä. Yhtä avuton hän on kirjassakin.

Jeffrey Eugenides: Virgin Suicides – Kauniina kuolleet
Suomentanut Juhani Lindholm
Seven-pokkari 2012, 287 s., ilmestynyt ensimmäisen kerran Otavan kustantamana 2003
Englanninkielinen alkuteos The Virgin Suicides 1993

***********

Helmet-haaste: kohta 48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilöt. Toinen Cecilia oli Mercè Rodoredan kirjassa La calle de las Camelias.

Karin Fossum: Helvetintuli (#dekkariviikko)

 Sokeri pohjalla. Dekkariviikkoni paras kirja eli Karin Fossumin Helvetintuli.

Helvetintuli on ilmestynyt alun perin vuonna 2014, mutta se on suomennettu vasta pari vuotta sitten. Se kuuluu Fossumin komisario Konrad Sejer -sarjaan. Tässä kirjassa Konrad Sejer ja hänen työparinsa Jacob Skarre ovat varsin pienessä osassa. He ratkaisevat rikoksen saamiensa vihjeiden perusteella, mutta poliisityötä kuvataan vain vähän.

Helvetintuli alkaa suoraan murhapaikalta, jonne Sejer ja Skarre ovat saapuneet. Uhrit ovat eronnut yksinhuoltajaäiti Bonnie ja hänen alle kouluikäinen poikansa Simon. Tyrmäävän alun jälkeen siirrytään aikaan ennen murhia. Bonnie työskenteli kodinhoitajana eli kiersi asiakkaiden, yleensä vanhusten, luona siivoamassa. Taloudellisesti hän oli tiukoilla. Toinen seurattava on kaksikymppinen Eddie, joka asuu äitinsä luona.  Hänellä ei ole mitään diagnoosia, mutta hän on kykenemätön pitämään itsestään huolta. Hän täyttää sanaristikoita, käyttää tietokonetta ja ajaa autolla, mutta on riippuvainen äidistään.

Fossumin kirjoissa tärkeintä ei ole, kuka on murhaaja. Helvetintulessa se tiedetään alusta alkaen. Kiinnostavaa on, millaiset elämät – uhrin ja tekijän – ovat johtaneet rikokseen. Helvetintulessa korostuu totuuden puhuminen. Jos isoja asioita salataan mistä tahansa syystä, vaikka häpeästä, seuraukset voivat olla vakavia ja ennalta arvaamattomia.

Karin Fossum on yksi suosikkidekkaristeistani. Taas kerran hän on kirjoittanut kirjan, joka pitää ihmeellisesti otteessaan, vaikka seuraa pitkälti henkilöidensä arkielämää.

Karin Fossum: Helvetintuli
Suomentanut Tarja Teva
Johnny Kniga 2023, 255 s.
Norjankielinen alkuteos Helvetesilden 2014

Dekkariviikolla ilmestyneistä somepostauksista tulee listaus Kirsin kirjanurkkaan.

***********

Bonnie on kodinhoitaja, eikä sairaanhoitaja, mutta kyllä hän tulee hoitaneeksi ainakin asiakkaidensa mielenterveyttä. Lisäksi Eddien äitiä hoidetaan sairaalassa, joten voin sijoittaa kirjan Helmet-haasteen kohtaan 44. Kirjassa hoidetaan ihmisiä.

Kaksi Rankinin Rebus-dekkaria (#dekkariviikko)

 

Ian Rankinin John Rebus -kirjat ovat perinteisiä poliisidekkareita. Edinburghissa toimiva komisario Rebus on omapäinen poliisi, joka ei aina toimi sääntöjen mukaan, mutta saa juttunsa ratkaistuksi. Luen (tai kuuntelen) Rebus-sarjaa järjestyksessä. Tämän postauksen kahdessa kirjassa on päästy 1990-luvun loppupuolelle. Rebuksellakin on kännykkä!

Sinistä ja mustaa

Sinistä ja mustaa on kirja sarjan parhaasta päästä. Siinä on monta erillistä haaraa. On korruptoituneita poliiseja, uusille alueille levittäytyvää huumekauppaa, öljyteollisuuden maineen puolustamista kovin keinoin ja vuosien takaista sarjamurhaajaa jäljittelevä kopioija. Lisäksi Rebus joutuu sisäisen tutkinnan pihteihin, koska hänen epäillään antaneen väärän todistuksen yhdessä vanhassa murhajutussa, jonka uudelleen avaamista harkitaan.

Tutkimukset vievät Rebusin öljykaupunki Aberdeeniin ja jopa käymään öljynporauslautalla. Murhatutkimuksen sivutuotteena Rebus havahtuu Pohjanmeren öljynporauksen aiheuttamiin haittoihin. Ne saavat kirjasta melkoisen osan, ja asenne on sellainen, että Sinistä ja mustaa sopisi vaikka kirjaston ekohyllyyn.

Vasta kirjan jälkisanoista minulle selvisi, että vanha sarjamurhaajajuttu on todellinen. Raamattu-Johniksi kutsutun murhaajan epäillään surmanneen kolme naista Glasgow’ssa 1960-luvun lopulla. Hän ei jäänyt kiinni. Rankin on kirjoittanut hänet mukaan tähän dekkariin. John Rebus on kiinnostunut Raamattu-Johnista ja hän on perehtynyt juttuun vapaa-aikoinaan. Jäljittelijän tutkiminen ei kuulu Rebusin virkatehtäviin, mutta ei hän tietenkään malta pysytellä sivussa.

Riippuva puutarha

Riippuvassa puutarhassa Rebusin siviilielämä on tavallista enemmän esillä. Hänen tyttärensä Samantha (Sam) joutuu yliajon uhriksi ja hengenvaaraan. Rebus epäilee olevansa syyllinen,  koska vei suojelemansa ihmiskaupan uhrin pariksi päiväksi asumaan Samin luona. Samin ollessa sairaalassa Rebusin onnistuu entistä varmemmin pysytellä irti alkoholista. Hän aloitti raitistumisen jo edellisessä Sinistä ja mustaa -dekkarissa.

Edinburghia uhkaa rikollisjärjestöjen välinen sota. Rebusin vankilaan toimittama Edinburghin alamaailman hallitsija yrittää säilyttää asemansa vankilasta käsin. Hänen tilalleen pyrkii nuori kovempia keinoja käyttävä yrittäjä, jota tukee (vai tukeeko?) Glasgow’n mahtimies. Viimeksi mainitun avustuksella japanilainen yakuza pyrkii Skotlannin huume- ja rahanpesumarkkinoille. Riippuvan puutarhan loppuhuipennuksena on Rebusin oivallusten perusteella suunniteltu väijytys, joka estää rikollisten välienselvittelyn laajenemisen, vaikka ei kaikin osin onnistukaan suunnitelman mukaisesti.

Sivujuonteena – ja Rebusin alkuperäisenä tutkimuskohteena – on natsirikolliseksi epäillyn sodan jälkeen kunnianarvoisaa elämää viettäneen miehen taustan selvittely. Mies murhataan, ja tämäkin tapaus selviää, kun gangsterisodan päätekijöitä päästään kuulustelemaan.

Ian Rankin: Sinistä ja mustaa
Suomentanut Ulla Ekman-Salokangas
Docendo, äänikirja 2020, kesto 19 h 1 min, lukija Ilkka Villi
Englanninkielinen alkuteos Black and Blue 1997

Ian Rankin: Riippuva puutarha
Suomentanut Heikki Salojärvi
Docendo, äänikirja 2020, kesto 15 h 21 min, lukija Ilkka Villi
Englanninkielinen alkuteos The Hanging Garden 1998

Molempien kirjojen alkuperäinen kustantaja on Blue Moon.

Guillaume Musso: Tyttö ja yö (#dekkariviikko)

Päätin kokeilla, minkälainen kirjailija on Guillaume Musso, joka on hyvin suosittu dekkaristi kotimaassaan Ranskassa. Tyttö ja yö on ensimmäinen Mussolta suomennettu teos. Nyt suomennoksia on jo muitakin.

Kirjan nykyajassa vuonna 2017 uhkaa paljastua kaksikymmentäviisi vuotta sitten tehty rikos. Kirjailija Thomasin vanha ystävä Maxime lähetti hänelle viestin, jota ei voinut ohittaa.

”Toki minä tiesin, mitä se tarkoitti. Se tarkoitti, että elämämme eivät enää jatkuisi entisellään. Että viettäisimme päivämme tästä lähtien kaltereiden takana.”

New Yorkissa asuva Thomas kiirehtii Sophia Antipolisiin Côte d’Azurille. Ehkä hän ja Maxime voisivat estää katastrofin? Tarina kulkee kahdessa aikatasossa pääasiassa Thomaksen kertomana. Kaikki tuntuu kiertyvän yhteen vastustamattoman viehkeään tyttöön ja kohtalokkaaseen yöhön, jolloin moni ihminen käyttäytyi tavalla, jota ei itsekään olisi etukäteen uskonut mahdolliseksi.

Vanhojen tapahtumien paljastuminen pikkuhiljaa pitää lukijan mielenkiinnon yllä, ja nykyajassakin tapahtuu. Muutama juonen käänne tuntuu ensin oudolta (miksi kukaan tekisi näin?), mutta saa selityksensä lopussa. Rakkaussuhdekuvioissa teksti on välillä hieman löysää, mutta muuten Tyttö ja yö on oikein oiva dekkari. Niin omaperäinen se ei ole kuin toisen ranskalaisen eli Fred Vargasin rikoskirjat, mutta on hienoa, että dekkareita suomennetaan muualtakin kuin Pohjoismaista ja Englannista. Ja lisäplussa kaikille lukutoukille: Tyttö ja yö sisältää paljon kirjallisuusviitteitä.

Guillaume Musso: Tyttö ja yö
Suomentanut Anna Nurminen
Siltala 2023, 357 s.
Ranskankielinen alkuteos La jeune fille et la nuit 2018

Dekkariviikolla blogeissa ja muualla kirjasomessa julkaistaan juttuja rikoskirjoista. Lista osallistujista löytyy Kirsin kirjanurkasta.

***********

Kansainvälisesti tunnettu kirjailija Thomas on huolissaan maineestaan, joten Tyttö ja yö sopii Helmet-haasteen kohtaan 31. Kirjan päähenkilölle ura on tärkeä.

Anna Ekberg: Vaarallinen nainen (#dekkariviikko)

 

Kirjabloggaajien perinteistä Dekkariviikkoa vetää tänä vuonna dekkareihin erikoistunut Kirsin kirjanurkka. Osallistun neljällä postauksella.

Anna Ekbergin dekkarin Vaarallinen nainen poimin kirjastosta, jossa oli nostettu esille tanskalaisia kirjoja. Kirjailijanimi oli minulle uusi. Takakannesta löytyi tieto, että kyseessä on pseudonyymi, jonka takana on kaksi miestä. Nimellä on julkaistu useita dekkareita, jotka on suomennettu.

Vaarallinen nainen ei osunut minun dekkarimakuuni. Se on psykologinen rikosromaani. Hyvistä sellaisista pidän, mutta tämä on liian hysteerinen. Pääosassa on toimittaja Iben, jonka sisko Cecilie on kadonnut vuosi sitten. Katoamisen olosuhteet kerrotaan alussa lukijalle. Poliisi on saanut selville vain sen, että Cecilie vietti vaarallista elämää jätettyään miehensä ja kaksi lastaan. Hän haki seksuaalisia kokemuksia treffipalveluista kuten Tinderistä ja epäilyttäviltä anonyymeiltä sivustoilta.

”Hän ei oikein itsekään käsitä sitä, ei tiedä, mistä viehtymys kumpuaa, mutta hän tietää, että se kutkuttaa häntä, sytyttää hänet tavalla, jonka hän ei ollut milloinkaan uskonut olevan mahdollinen.”

Iben ei pääse yli siskonsa katoamisesta, jota epäillään murhaksi. Hän alkaa selvittää rikosta itse heittäytyen netin treffimaailmaan. Kirjan hysteerisyys liittyy juuri Ibenin ajatuksiin ja poukkoilevaan käytökseen. Hän on koko ajan romahduksen partaalla. Kuvaukset hänen treffikokemuksistaan ovat enemmän vastenmielisiä kuin pelottavia. Cecilie, Iben ja Ibenin ystävä, joka on myös addiktoitunut nettideittailuun, ovat jo nelikymppisiä, joten tässä ei ole kysymys arvostelukyvyttömistä nuorista.

Iben saa jutun selvitetyksi, mutta aika paljon turhia sivuja tässä käytetään. Vähemmälläkin Ibenin tuska olisi tullut selväksi. Tuskinpa luen Anna Ekbergiltä muuta.

Anna Ekberg: Vaarallinen nainen
Suomentanut Katarina Luoma
Minerva Kustannus 2021, 335 s.
Tanskankielinen alkuteos På date med en morder 2020

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

 

Luinpa minäkin lopulta tämän viime vuoden merkkiteoksen. Lehmä synnyttää yöllä voitti Finlandia-palkinnon ja myös Blogistanian Finlandian. Tuntuu, että kirjasta on kirjoitettu niin paljon, että mitä minä enää voin lisätä. No, minustakin Lehmä synnyttää yöllä on hieno ja ajatuksia ravisteleva teos.

Kirja kulkee kahdella aikatasolla. Nykyajassa kansainvälistä kuuluisuutta saavuttanut kirjailija Kujtim matkustaa äitinsä kanssa Pristinaan. Vuonna 1996 kahdeksanvuotias Kujtim viettää kesän Kosovossa isoisän luona sisarustensa ja äitinsä kanssa. Jokainen miettii varmasti joskus, miksi on sellainen kuin on. Kujtimilla on paljon mietittävää. Herkkä ja kiltti lapsi selviää rankasta kesästä isoisän luona tulevan kirjailijan mielikuvituksellaan. Suomessa koulussa hän kohtaa julmaa rasismia. Kosovon sota vaikuttaa koko perheeseen, vaikka he seuraavat sotaa vain televisiosta.

Aikuinen Kujtim on ahdistunut ja päämäärätön. Hän yrittää päästä selville omista tunteistaan. Äidin kanssa keskusteleminen onnistuu harvoin. Jo edesmenneelle isälle hän kirjoittaa kirjeitä. Isoisän hän tapaa vielä kerran, mutta vanhuudenheikko mies on kuolemaisillaan.

Lehmä synnyttää yöllä on kirjoitettu hyvin kauniilla kielellä, jossa pitkät monipolviset virkkeet on rytmitetty pilkuin. Kirjan aiheet ovat vakavia, ja jotkut kohtaukset ovat raakoja. Löysin omanlaistaan huumoriakin, kuten silloin kun Kujtim ja hänen äitinsä yrittävät auttaa köyhää pristinalaisperhettä tai kun Kujtim raivokkaana lähettää kiukkuisia sähköpostiviestejä ystävälleen, kustantamoon, agentilleen ja jopa Suomen pääministerille. Lukiessa ei tiennyt, itkeäkö vai nauraa.

Pitkien virkkeiden vuoksi kirjasta on vaikea valita lainausta, mutta otan nyt tämän:

”Kuten minäkin, äitini uskoo pahaan, että paha on sattumanvaraista ja sattumanvaraisuudessaan järjestelmällistä: se löytää aina paikkoihin joihin se mahtuu, ja jos ei ole koko ajan varuillaan, se tulee ja puhkaisee rakastavaisten silmät, vie setelin löytäneeltä käden, sulkee syyttömän vankilaan ja antaa kauneimman naisen synnyttää kuolleen vauvan, – –”

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä
Otava 2024, 279 s.

***********

Lehmä synnyttää yöllä sopii Helmet-haasteen kohtaan 20. Kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja.

#luemaailmavuodessa – kesäkuu: Kirjassa käsitellään maahanmuuttotaustaisuutta tai se on diasporakirjallisuutta.

Rudolf Herzog: Nibelungien tarina

 

Nibelungeinlaulu on saksalainen runoelma 1200-luvulta. Se on suomennettu kahteen kertaan, Toivo Lyy 1934 ja Osmo Pekonen 2023. Nibelungien tarina on proosamuotoinen kertomus runoelman tapahtumista. Se on ilmestynyt Saksassa 1913 ja suomennos 1925.

Tunsin tarinan pääpiirteissään ennestään, mutta lukiessani huomasin tunteneeni lähinnä ensimmäisen osan, jossa kerrotaan sankari Siegfriedin elämäntarina. Toinen osa oli jäänyt ensimmäisen varjoon. Siinä Siegfriedin leski Kriemhilde kostaa miehensä kuoleman. Kostotarina on ainakin näin proosamuodossa ikävää luettavaa, lopulta vain yhtä tappamista.

Siegfriedin tarina on vaihtelevampi. En lähde tässä sitä kertaamaan, mutta siihen kuuluvat lohikäärme, nibelungien kulta-aarre ja salaperäinen kirottu sormus. Siegfriedin ja Kriemhilden ohella esiintyvät valkyyria Brunhilde, Kriemhilden veli kuningas Gunther ja tarinan roisto Kriemhilden ja Guntherin eno Hagen. Hagen surmaa ylivoimaisen taistelijan Siegfriedin petoksen avulla. Toisessa osassa on mukana myös hunnien kuningas Attila, josta kirjassa käytetään saksalaista nimeä Etzel. Kriemhilde menee naimisiin hänen kanssaan toteuttaakseen kostonsa.

Nibelungien tarina on kirjallisena tuotoksena vaatimaton. Satavuotiaan suomennoksen sanavalinnat kuulostavat välillä suorastaan hupaisilta. Ehkä tämän jälkeen voisi kuitenkin uskaltaa tarttua Pekosen kehuttuun runomuotoiseen Nibelungeinlauluun.

Tiberius kirjat on uudelleenjulkaissut Nibelungien tarinan. Takakansitekstin kirjoittaja ei ole ilmeisesti lukenut kirjaa, koska siinä sotketaan ensimmäisen ja toisen osan tarinat toisiinsa. Lisäksi nimi Siegfried on tekstissä moneen kertaan ja aina väärin kirjoitettuna.

Kirjoitukseni alkukuvassa on kannen oikealla puolella kuva patsaasta, jossa Hagen heittää (kovin pienen näköistä) nibelungien aarretta Reiniin. Olen ottanut kuvan Wormsissa, jonne Nibelungien tarinassa on sijoitettu kuningas Guntherin hovi.

Rudolf Herzog: Nibelungien tarina
Suomentanut Hilda Walldén
Tiberius kirjat 2019, 206 s.; ensimmäisen kerran ilmestynyt WSOY:n kustantamana 1925
Saksankielinen alkuteos Die Nibelungen – des Heldenliedens beide Teile neu erzählt 1913

Mercè Rodoreda: La calle de las Camelias

 

Mercè Rodoreda on espanjalainen klassikkokirjailija. Yhteisniteessä on kaksi hänen arvostetuinta teostaan: La plaza del Diamante (Timanttiaukio) ja La calle de las Camelias (Kameliakatu). La plaza del Diamante on suomennettu. Sen olen lukenut vuosia sitten jo ennen suomennoksen ilmestymistä. Romaania La calle de las Camelias ei ole jostain syystä suomennettu. Rodoreda kirjoitti katalaaniksi, ja ainakin näiden kahden kirjan tapahtumat on sijoitettu Barcelonaan.

Päähenkilö on Cecilia, joka kertoo itse tarinaansa. Hänet löydettiin vauvana hylättynä yhden Kameliakadun talon portin eteen. Nimi Cecilia oli kirjoitettu ruokalappuun kiinnitettyyn paperinpalaan. Talon omistajapariskunta päätti ottaa tytön omakseen. Heillä ei ollut lapsia ja he olivat jo sen ikäisiä, että olivat hylänneet lapsitoiveensa. Ceciliaa rakastettiin ja kohdeltiin hyvin, mutta hän olisi halunnut tuntea biologiset vanhempansa. Varsinkin isää hän kaipasi. Hän jopa karkaili.

Lopullisesti Cecilia lähti sisällissodan jälkeen noin 15-vuotiaana. Hän lähti lapsuuden aikaisen ystävänsä Eusebion mukaan, ei sanonut kasvattivanhemmilleen mitään, eikä palannut koskaan. Eusebio asui slummissa surkeassa hökkelissä. Hän oli ensimmäinen Cecilian miehistä. Seuraava oli naapurimökin Andrés, kun Eusebio joutui vankilaan. Andrés kuoli keuhkotautiin, ja sen jälkeen Cecilia yritti elättää itsensä ompelutöillä, mutta ei onnistunut.

Cecilia eli elämäänsä miesten kustantamana. Yhden kanssa hän asui pari vuotta. Muutama naimisissa oleva kustansi hänelle asunnon. Aina ennen pitkää tuli ongelmia, väkivaltaa, mustasukkaisuutta, kiusaamista. Onnenpotku oli rikas arkkitehti, joka oli ilmeisesti oikeasti rakastunut, tunsi Ceciliasta vastuuta ja lahjoitti hänelle oman talon suhteen loppuessa. Ceciliasta tuli varakas, mutta hän jatkoi elämäntyyliään. Hän kaipasi koko ajan jotakin, mutta ei tiennyt itsekään, mitä. Tausta hylättynä lapsena oli tehnyt hänestä juurettoman. Kun hän lopulta pääsi täyttämään pitkäaikaisen toiveensa eli sai miesystävältään lipun Liceoon oopperaan, hän ei viihtynytkään ja lähti väliajalla pois.

”Allí dentro nada había que fuera mío, y fuera estaban la calle y el aire.”

(Tuolla sisällä ei ollut mitään mikä olisi minun, ja ulkona olivat katu ja ilma.)

Kirjasta tekee erityisen tyyli, joka on minusta samanlainen kuin Timanttiaukiossa. Sitä on vaikea selittää, mutta se on tavallaan yksinkertainen, saa tuntemaan, että Cecilia ei itsekään ymmärrä, mitä tapahtuu ja miksi. Pitkän aikaa hän vain ottaa vastaan, mitä tulee. Yhdessä vaiheessa hän luulee, että on tulossa hulluksi.

Cecilia ei kuvaile ulkonäköään, mutta miesten reaktioiden perusteella on selvää, että hänen täytyy olla tyrmäävän hyvännäköinen. Ainoastaan hymykuoppansa hän mainitsee moneen kertaan.

Kukista täytyy vielä kirjoittaa. Ne ovat tärkeitä. Cecilia asui Kameliakadulla ja hänen kasvattivanhemmillaan oli kaunis puutarha. Kasvatti-isä vei ensi töikseen vauvan katsomaan neilikoita ja ruusuja. Slummissa Cecilian hökkelin edessä kasvoi kärsimyspassio. Andrés herätti Cecilian huomion pitämällä orvokkeja ikkunallaan. Cecilian ainoa ystävä Paulina asui talossa, jota ympäröivät liljat. Paulinaakin elätti naimisissa oleva mies. Kun Cecilia asui kerrostaloissa, hän haki kosketusta kasveihin vaikka Las Ramblasin lehmuksista tai kahvilan saniaisista. Lopulta hänen talossaan oli iso puutarha, jota hän pääsi muokkaamaan haluamallaan tavalla.

Mercè Rodoreda: La calle de las Camelias
Espanjaksi kääntänyt José Battló
Edhasa 2008, 245 s.
Katalaaninkielinen alkuteos El carrer de les Camèlies 1966

***********

La calle de las Camelias on ensimmäinen kirja Helmet-haasteen kohtiin 47.–48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilöt. Toinen kirja, jossa on Cecilia, on varattuna.

Maggie O’Farrell: The Marriage Portrait

 

Maggie O’Farrellin historiallinen romaani The Marriage Portrait on suomennettu nimellä Lucrezian muotokuva. Lucrezia de’ Medici oli Firenzen hallitsijan Cosimo de’ Medicin tytär ja Ferraran herttuan Alfonso d’Esten puoliso. Lucrezia (1545–1561) kuoli nuorena ja ehti olla naimisissa vain vähän aikaa. Hänestä ei tiedetä kovinkaan paljon. Jälkisanoissa O’Farrell kertoo, miten on vielä muokannut joitakin Lucreziasta tiedettyjä seikkoja paremmin romaaniinsa sopiviksi.

Kirjan tapahtumat kulkevat kahdessa aikatasossa. Toisaalta on päivä ja yö vuonna 1561, yksi vuorokausi, jolloin Lucrezia pelkää henkensä edestä. Hän pelkää puolisoaan. Toisaalta samaa päivää kohti kuljetaan Lucrezian lapsuudesta lähtien. Hallitsijan lapset saavat tietysti hyvää opetusta, mutta heidän elämänsä rajoittuu lähes vain palatsiin. Vanhimmasta pojasta kasvatetaan isänsä seuraajaa, tytöistä naitettaviksi sopivia isän hyvien suhteiden vahvistajia. Lucrezian isosiskon Marian piti alun perin mennä naimisiin Ferraran Alfonson kanssa, mutta kun hän yllättäen kuoli, Lucrezia joutui tavallaan hänen sijaisekseen.

The Marriage Portrait tavoittaa uskottavan tuntuisesti Lucrezian hämmennyksen. Hän on pelkkä lapsi, kuollessaan 16-vuotias. Mitä häneltä odotettiin? Lasta – poikaa – varmistamaan Alfonson aseman ruhtinaskunnassaan. Kirjan alussa Lucrezia sattuu heräämään yöllä, kun hänen isänsä oikusta hankkima tiikeri (naaras) tuodaan palatsiin. Lucrezia kuuntelee.

”The cry again! It was not so much a roar, no, which is what Lucrezia had expected: this had a yearning, desperate rasp to it. The sound, Lucrezia thought, of a creature captured against its will, a creature whose desires have all been disregarded.”

Samalla tavalla Lucrezia haluaisi päästä pois omasta häkistään.

The Marriage Portrait on taitava, yksityiskohtia täynnä oleva historiallinen romaani. Samalla se kertoo naisen halusta määrätä omasta elämästään. Loppua kohti kirjan jännite lähestyy rikosromaania.

Maggie O’Farrell: The Marriage Portrait
Tinder Press 2022, 438 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 25. Kirjan kannessa tai nimessä on käärme.

Olga Tokarczuk: Empusion

 

Empusionissa nuori Mieczysław Wojnicz tulee tuberkuloosiparantolaan samoin kuin Hans Castorp Thomas Mannin Taikavuoressa. Olen lukenut Taikavuoren, mutta noin neljäkymmentä vuotta sitten, joten en muista siitä paljoakaan, enkä siis pysty vertailemaan näitä kahta teosta. Sen muistan, että Castorp ei alun perin sairastanut tuberkuloosia ja että hän vietti parantolassa vuosikausia, kun taas Wojnicz on sairas ja lähtee pois paljon nopeammin.

Wojniczin parantola ei ole Alpeilla, vaan Görbersdorfin kylässä, joka sijaitsee nykyisen Puolan alueella ja on nimeltään Sokołowsko. Görbersdorf tunnettiin parantoloistaan, ja kirjassa on kylästä muutamia mustavalkoisia valokuvia samaan tyyliin kuin W. G. Sebaldin romaaneissa. Vuosi on määritelty tarkasti. Se on 1913.

Wojnicz ei asu parantolassa, vaan Herrainpensionaatissa. Nimen mukaisesti kaikki sen viisi asukasta ovat miehiä. Kansiliepeessä kerrotaan: ”Empusion tulee sanoista empusa, naisdemoni, ja symposion, vapaiden miesten keskustelutilaisuus antiikin Kreikassa.” Pensionaatin keskusteluihin osallistuvat sen asukkaat ja joskus myös omistaja herra Opitz. Vapaiden miesten keskustelujen aiheet vaihtelevat, ja joskus – varsinkin politiikasta puhuttaessa – ne äityvät kiihkeiksi, ainakin jos on juotu Opitzin salaperäistä Schwärmereita. Herrat edustavat erilaisia näkökantoja. Lukas puolustaa perinteisiä katolilaisia arvoja, Frommer on teosofi, August, ammatiltaan kirjailija, kannattaa sosialismia ja nuori Thilo von Hahn on perehtynyt maisemamaalaukseen teoriassa ja käytännössä. Wojnicz on arka sanomaan mitään. Usein keskustelut päätyvät naisiin, ja silloin miehet ovat yksimielisiä. Muutama otos:

”– Joskus kun puhuu naisten kanssa, jatkoi kaulaa myöten napitettu Walter Frommer, – voi tavallaan syntyä vaikutelma, että he vastaavat järjellisesti ja ajattelevat niin kuin me. Mutta se on harhaa. He imitoivat meidän kommunikointitapojamme.”

”– Nainen edustaa mennyttä ja alempaa kehitysvaihetta, niin kirjoittaa herra Darwin, ja hänellä jos kellä on aiheesta sanottavaa. Nainen on evoluution suhteen ikään kuin... – Lukas etsi sopivaa sanaa – ... hidastelija.”

”– Hyvät herrat, mitä tulee nerouteen kirjallisuuden alalla, August tarttui teemaan, – niin varmin todiste teoksen ansiokkuudesta on se, että naiset eivät pidä siitä.”

Jälkisanoissa Tokarczuk luettelee suuren joukon tunnettuja miehiä, joiden tekstejä hän on kirjaan mukaillut.

Empusionia voi hyvin pitää feministisenä teoksena, mutta se on myös vahva erilaisuuden hyväksymisen puolustus. Näkökulma liittyy Wojnicziin, jota on lapsesta saakka kiusattu ja joka on aina joutunut joukon ulkopuolelle. Görbersdorfissa hän löytää oikean itsensä. Suurena apuna on Thilo, joka opettaa Wojniczin katsomaan maalauksia niin, että näkee pinnan alle. Wojnicz alkaa katsoa elämää samalla tavalla.

Tokarczukille ominaisesti Empusionissa on hieman mystisyyttä. Kertojana ovat ”me”, jotka muutaman kerran ilmaisevat itsensä. Alussa olevassa henkilöluettelossa he ovat muodossa Seinien, lattioiden ja kattojen nimettömät asukkaat. Niinpä pensionaatin herrat esitellään lattianäkökulmasta kuvailemalla heidän jalkineitaan. Myös empusat ilmestyvät tarinaan aikanaan.

Jos joku on yrittänyt kiivetä Taikavuorelle ja väsähtänyt matkalla, niin Empusionia ei kannata vältellä. Sen äärellä ajatukset pysyvät virkeinä ja mielikuvitus lähtee liikkeelle.

Olga Tokarczuk: Empusion. Kauhua keuhkoparantolassa
Suomentanut Tapani Kärkkäinen
WSOY 2024, 368 s.
Puolankielinen alkuteos Empuzjon: Horror przyrodoleczniczy 2022

***********

Helmet-haaste: kohta 16. Kirja, jossa on sukupuu tai hahmoluettelo.

Ge Fei: Näkymättömyysviitta

 

Näkymättömyysviitta valikoitui luettavaksi #luemaailmavuodessa-haasteen vuoksi. Toukokuussa luetaan joku suoraan japanista, koreasta tai kiinasta suomennettu teos. Kirjan on suomentanut Rauno Sainio, joka tunnetaan erinomaisena kiinankielisen kirjallisuuden suomentajana.

Itse kirja ei nyt tällä kertaa tehnyt suurta vaikutusta. Siihen saattoi vaikuttaa päähenkilön ammatti. Hän rakensi tilauksesta äänentoistojärjestelmiä rikkaille asiakkaille. Ala on minulle täysin vieras ja kuvaukset laitteistojen osista brändinimineen olivat yksityiskohtaisia.

”Olin todella innoissani. Liitin ensi töikseni virtajohdon muuntajaan, sitten kaivoin esiin Vovox-kaapelit ja kytkin ”Lootus 12:n”, 845-vahvistimen ja Autograph-kaiuttimet toisiinsa. Olin niin tohkeissani, että viilsin kaikessa kiireessä sormeeni haavan muuntajan liitinnastalla.”

Päähenkilön nimeä ei sanota. Kirja on hänen minäkerrontaansa. Hän on jatkuvassa rahapulassa. Hänen valitsemansa erikoisala ei ole kovin tuottava. Lisäksi hänellä on akuutti ongelma. Hän asuu sisarensa omistamassa asunnossa, ja nyt sisko vaatii häntä muuttamaan pois, jotta voisi vuokrata huoneiston. Suurimman osan asiakkaistaan päähenkilö saa lapsuudenystävänsä, menestyneen liikemiehen Jiang Songpingin kautta. Viimeisimmällä asiakkaalla on ilmeisesti yhteyksiä mafiaan ja ”maailman korkealaatuisimman äänentoistojärjestelmän” tilaus johtaa entistä pahempiin ongelmiin.

Laitteiden rakentelun ja tukalan tilanteensa pohtimisen lomassa päähenkilö muistelee lapsuuttaan, tutustumistaan Jiang Songpingiin ja lyhyttä avioliittoaan. Nykyhetkessä häntä kiusaavat siskon sinnikkäät yritykset toimittaa hänet uudestaan naimisiin. Kirjan lopussa on eräänlainen deus ex machina -ratkaisu, joka poistaa sekä raha- että asuntohuolet.

Takakannessa Näkymättömyysviittaa kuvataan hirtehiseksi ja aavistuksen surrealistiseksi, mutta minä en nyt päässyt samalle aaltopituudelle, vaikka ääniaaltoja paljon olikin.

Ge Fei: Näkymättömyysviitta
Suomentanut Rauno Sainio
Aula & Co 2021, 144 s.
Kiinankielinen alkuteos Yinshenyi 隐身衣 2012

***********

#luemaailmavuodessa – Toukokuu: suoraan japanista, koreasta tai kiinasta suomennettu teos

Rosa Montero: Cuentos verdaderos

 

Kirjailija Rosa Montero on tehnyt pitkän uran myös toimittajana. Hän on työskennellyt lähinnä El País -sanomalehdessä. Cuentos verdaderos (Tositarinoita; ei suomennettu) sisältää Monteron kirjoituksia El Paísissa vuosilta 1978–1988. Nuo vuodet olivat Espanjan muutosaikaa Francon diktatuurista kohti länsieurooppalaista demokratiaa.

Montero kutsuu kirjoituksiaan reportaaseiksi ja kronikoiksi. Kronikoilla hän tarkoittaa tapahtumien keskeltä kirjoittamista, mikä vuosina ennen kännyköitä ja läppäreitä tarkoitti jutun kirjoittamista käsin ja soittamista puhelimella toimitukseen, jossa joku sihteereistä otti sanelun vastaan. Yksi kirjan kronikoista kertoo sotilasvallankaappausyrityksestä vuonna 1981. Silloin hyökättiin muun muassa eduskuntaan, johon kansanedustajat jäivät panttivangeiksi tuntien ajaksi.

Monteron reportaasit ovat tutkivaa journalismia parhaimmillaan. Niissä on aiheita politiikasta kulttuuriin. Yksi järkyttävimmistä on työlainsäädäntöön erikoistuneiden asianajajien joukkomurha, jonka teki äärioikeistolainen ryhmittymä vuonna 1977. Kaksi viikkoa jutun julkaisemisen jälkeen El Paísin toimitukseen lähetettiin pakettipommi, joka surmasi yhden vahtimestarin. Reportaasi ”mallivankilan” virallisesta ja todellisesta toiminnasta johti monivuotiseen oikeusprosessiin, jossa vankilan johtaja tuomittiin vankeuteen ja vanginvartijoita pienempiin rangaistuksiin. Tavallista kansaa uhmaamassa viranomaisia kuvasi reportaasi kylästä, jota uhkasi veden alle jääminen uuden padon rakentamisen vuoksi. Kyläläiset hävisivät taistelunsa, kirjoittaa Montero lyhyessä tekstissä, jollainen on jokaisen artikkelin yhteydessä taustoittamassa ja päivittämässä juttua nykyaikaan.

Yksi herkullisista kulttuurijutuista puhui nuorten tyttöjen punkbändistä, jonka televisioesiintyminen aiheutti maanlaajuisen haloon. Toisessa seurattiin suositun rockyhtyeen huonosti organisoitua kiertuetta ikään kuin bändärin näkökulmasta.

Rosa Montero on erinomainen kirjailija ja hänen reportaasinsa ovat todella laadukkaita. Kun hän kirjoittaa Espanjaa kohahduttaneesta perheenäidin murhasta, jonka tekijäksi paljastui perheystävän ”aivan tavallinen poika”, kirjoitus kävisi rikosnovellista (jollaisia Montero ei fiktiossaan harrasta). Wikipediasta luin, että Monteron haastattelutekniikkaa opiskellaan journalismia opettavissa espanjalaisissa yliopistoissa. Hänen kuuluisista henkilöistä tekemiään haastatteluja ei ole tässä kokoelmassa mukana.

Etukäteen harkitsin, lukisinko tätä Monteron kirjaa lainkaan, koska se ei ole romaani, mutta nyt jälkikäteen olen tyytyväinen, että luin. Niin hyviä – ja demokratiaa puolustaessaan myös ajankohtaisia – Monteron kirjoitukset ovat.

Rosa Montero: Cuentos verdaderos
Alfaguara 2024, 333 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 6. Kirjassa on prologi eli esipuhe.

Max Frisch: Ihminen ilmestyy holoseeniin

 

Max Frischin romaani Ihminen ilmestyy holoseeniin on kirjastolöytö. (Holoseeni on geologinen aikakausi, joka alkoi noin 11 500 vuotta sitten ja jatkuu yhä.)

Herra Geiser asuu pienessä kylässä Tessinin laaksossa. Kirjassa häntä kutsutaan koko ajan herra Geiseriksi, ei koskaan pelkästään Geiseriksi tai etunimellä, jota emme edes saa tietää. Herra Geiser on eläkkeellä ja asuu yksin vaimon kuoltua. On satanut niin pitkään, että seuraukset vaikeuttavat elämää. Tie on huonossa kunnossa, eikä edes postiauto kulje. Ruokavarastot alkavat ehtyä. Sähköt katkeilevat. Osa puutarhan kiviaidasta on romahtanut. Herra Geiser pelkää vuoren rinteen sortuvan kylän päälle.

”Rinteitä on sortunut, mutta ei täällä, vaan laakson perällä. Kamalaa jälkeä kuulemma.”

Herra Geiser pelkää myös muistin menettämistä. Hän kirjoittaa lapuille tärkeitä asioita, jotka haluaa muistaa, kunnes huomaa, että voi leikata haluamansa kohdat tietokirjoista. Hän kiinnittää laput nastoilla seinille. Herra Geiser kerää tietoa maapallon geologisesta historiasta, dinosauruksista, ihmisen kehityksestä, ukkosesta (hän luettelee 16 eri ukkostyyppiä) – kaikenlaisesta. Kirjan loppua kohti hän kulkee sumussa sekä fyysisesti että henkisesti, mutta ymmärtää:

”Mitä holoseenista! Luonto ei tarvitse nimiä. Herra Geiser tietää sen. Kivilajit eivät tarvitse hänen muistiaan.”

Kirjassa on herra Geiserin ajatuksia, hänen muistilappujaan ja kirjaleikkeitään. Niistä muodostuu ihmeellisen hieno kokonaisuus, joka ainakin minut otti täysin valtaansa. Ihminen ilmestyy holoseeniin on ilmestynyt jo 1979, mutta se on entistäkin ajankohtaisempi nykyisin. Tieteentekijät keskustelevat jo siitä, onko ihmisen vaikutus maapallolla niin suuri, että on alkanut uusi geologinen aikakausi antroposeeni.

Yksi herra Geiserin muistilapuista.

Max Frisch: Ihminen ilmestyy holoseeniin
Suomentanut Markku Mannila
Basam Books 2008, 125 s. + Kari Hukkilan jälkisanat
Saksankielinen alkuteos Der Mensch erscheint im Holozän 1979

***********

Olen käynyt Sveitsissä yhden kerran vuosia sitten, mutta kyllä sinne voisi mennä toistekin. Sijoitan siis kirjan Helmet-haasteen kohtaan 37. Kirjailija on maasta, jossa haluaisit käydä.

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

 

Tommi Kinnusen romaanissa Pimeät kuut minua kiinnosti aihe. Opettaja Elna Suorajärvi on saanut lukuvuodeksi 1947–1948 paikan Niemen koulussa. Koulu on pohjoisessa kunnassa rajan pinnassa kaukana kaikesta. Elna viedään koululle veneellä, tietä aletaan rakentaa vasta kevätpuolella.

Elna on kuusikymppinen kokenut opettaja, mutta hänellä on sairaus, jonka vuoksi hänen liikkumisensa on välillä vaikeaa. Vasta kirjan loppupuolella selviää, mikä tauti on kyseessä. Elna alkaa pitää oppituntejaan vuoteessa maaten. Oppilaita se ei häiritse, kun he selviävät alkuhämmennyksestä.

Kunnan Elnalle järjestämät olosuhteet ovat lähes mahdottomat. Koulu on homeinen parakki, jossa on luokkahuone ja opettajan asuttavaksi tarkoitettu toinen huone. Oppilaille annetaan tunneissa laskettuna minimimäärä opetusta. Paikalla ovat kerrallaan joko luokat 1 ja 2 tai luokat 3–6. Opettajalla on valtavan paljon suunnittelemista ja korjaamista, paljon enemmän kuin yksi opettaja oikeastaan voisi tehdä. Elna joutuu taistelemaan johtokunnan kanssa kirjojen ja muiden tarvikkeiden tilaamisesta. Lisäksi tulevat muut vaatimukset.

”Luulin olevani opettaja, en terveyssisar, en kansanhuollon virkamies tai seurakuntaansa kaitseva pappi. Koulua vaaditaan apuun milloin minkäkin tehtävän toteuttamiseen, kun opettajat niin kätevästi tavoittavat kaikki! Päätökset tehdään aina koulun ulkopuolella, niin ettei opettajien osa ole muu kuin niiden toteuttaminen.”

Välillä tuntuu, että Kinnunen kirjoittaa nykykoulusta, eikä sodan jälkeisistä olosuhteista.

Pimeät kuut kattaa luvuittain koko lukuvuoden elokuun lopun alkuhämmennyksestä kesäkuun alkuun, johon mennessä Elna on tehnyt päätöksen elämänsä tulevasta suunnasta. Opetustyön lomassa Elna miettii entistä elämäänsä silloin kun voimat riittävät. Talvesta ja kylmyydestä hän nauttii.

Tuhotun rajaseudun kylän jälleenrakennus on käynnissä. Nälkäiset ja helposti sairastuvat lapset käyvät koulussa, kun kykenevät. Sodassa traumatisoituneet isät ovat joskus väkivaltaisia. Muutama vuosi sitten julkaistu kirja sivuaa yhtä tämän hetken keskustelunaihetta näyttäessään millaista jälkeä tulee, kun marjoja poimiva perheenäiti astuu miinaan.

Olin arvioinut oikein. Minun kannatti lukea Pimeät kuut. Persoonallinen ja omaa tietään kulkenut opettaja-Elna teki vaikutuksen, samoin kuin kirjailijan tekemä taustatyö kirjaan päätyneine aitoine dokumentteineen.

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut
WSOY 2022, 285 s.

***********

Lukuvuoden kuukausiin jaettu kulku on kirjassa niin tärkeässä osassa, että sijoitan Pimeät kuut Helmet-haasteen kohtaan 40. Kirjassa ajalla tai kellolla on tärkeä merkitys.