Muriel Spark: A Far Cry from Kensington

”So great was the noise during the day that I used to lie awake at night listening to the silence. Eventually, I fell asleep contented, filled with soundlessness, but while I was awake I enjoyed the experience of darkness, thought, memory, sweet anticipations. I heard the silence. It was in those days of the early ’fifties of this century that I formed the habit of insomnia. Insomnia is not bad itself. You can lie awake at night and think; the quality of insomnia depends entirely on what you decide to think of.”

Kirjan kertoja Mrs Hawkins on kustannustoimittaja. Hän tulee sanoneeksi kirjailijaksi haluavalle Hector Bartlettille rehellisen mielipiteensä: Bartlett on surkea kirjoittaja (kirjassa käytetään ranskalaista ilmausta pisseur de copie). Valitettavasti Bartlett on Suuren Nimen Emma Loyn suosikki ja Loyn vaikutuksesta Mrs Hawkins menettää ensin yhden ja sitten toisen työpaikan.

Rehellisyys onkin kirjan teemoja. Lause ”Commercial life cannot be carried on unless people are honest.” toistuu monta kertaa ja rehellisyyttä vaaditaan muuallakin kuin talouselämässä.

Mrs Hawkins asuu vuokralla Kensingtonissa. Vuokraaja Milly ja talon muut asukkaat muodostavat kiinteän yhteisön, jonka elämään kustannusalan kiemurat vaikuttavat  Mrs Hawkinsin ja Hector Bartlettin vihamieliseksi muodostuneen suhteen kautta.

Mrs Hawkins on ihastuttava päähenkilö. 1950-luvun puolivälissä hän on nuori (28-vuotias) sotaleski ja valtavan ylipainoinen. Häntä luullaan aina vanhemmaksi kuin hän on, häntä pidetään äidillisenä tukena ja turvana. Hän ottaakin vastuuta muista, jopa liikaa, kunnes päättää muuttua ja alkaa elää ikänsä mukaisesti. Muutoksen ulkoinen merkki on laihtuminen puoleen entisestä koosta. Kirjan lopussa häntä kutsutaan Nancyksi Mrs Hawkinsin sijasta.

Mrs Hawkinsin hauskin ominaisuus on neuvot, joita hän jakelee lukijalle. Esimerkiksi laihduttaminen sujuu helposti: jätät vain kaikista annoksista puolet syömättä. Ja mitä pitää tehdä, kun on kohdannut ongelmia:

”It is a good thing to go to Paris for a few days if you have had a lot of trouble, and that is my advice to everyone except Parisians.”

Tämän yhden kirjan perusteella Muriel Sparkin tyyli sijoittuu jonnekin Carol Shieldsin ja Anne Tylerin välimaille. On yllättävää, että hänen kirjojaan on suomennettu vain yksi, Mandelbaumin portti, vaikka englantilaiselta kielialueelta suomennetaan paljon. Sparkin brittiläisen henkevä kirja sai ainakin minut ihastumaan.

Muriel Spark: A Far Cry from Kensington

New Directions 2000, 189 s

Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1988

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet

Naisten valheissa on kuusi kertomusta. Niitä yhdistävät valheet ja Ženja, jolle valheita useimmiten kerrotaan. Ensimmäisessä tarinassa Ženja on nuori äiti neuvostoaikaan ja viimeisissä hän on menestyvä käsikirjoittaja uudella Venäjällä. Ženjan elämä ja Venäjällä tapahtunut suuri muutos näkyvät välähdyksittäin. Naisten valheet on nopealukuinen, sen lukee muutamassa tunnissa, mutta näennäisen kepeän pinnan alla käsitellään isoja asioita.

Alkusanoissa Ulitskaja kirjoittaa:

”Teoksen sankarittaret ovat pyyteettömiä valehtelijoita. Heidän valheensa keskeinen motiivi on tyytymättömyys arkiseen elämään, - -”

Minusta nämä naiset valehtelevat eniten itselleen. He toivovat, että elämä olisi heidän haaveidensa mukaista. Selvimmin tuo näkyy, kun Ženja haastattelee Sveitsissä venäläisiä prostituoituja.

Tarinoissa on mukana myös huumoria, varsinkin siinä, jossa lapsen – tytön ‒ jutuista mielikuvituksellisimmat osoittautuvat tosiksi ja yksi tavallinen uskottava asia onkin keksitty.

Minua kosketti eniten kertomus, jossa eläkkeellä oleva kirjallisuuden professori Anna Veniaminovna valehtelee runoista koulutytölle, joka joutuu nolatuksi uskottuaan valheisiin. Siinä tarinassa Ženja on sivuhenkilö, mutta hän saa kuitenkin loppusanat.

” Ženja yritti ymmärtää, miksi Anna Veniaminovna oli toiminut siten. Ehkäpä hän oli halunnut edes kerran eläessään kokea sen, mitä kokee niin suuri runoilija kuin surkein riipustelijakin lausuessaan runojaan yleisön edessä, aistiessaan hyväuskoisista ja vilpittömistä sydämistä kumpuavaa tunteiden vastakaikua?”

Naisten valheista on kirjoitettu monessa blogissa. Linkitän vain Jaanan perusteelliseen arvioon.

Tällä kirjalla suoritan kategorian ’venäläisiä naiskirjailijoita’ Venäjää valloittamaan -haasteesta.

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet

Suomentanut Arja Pikkupeura

Siltala 2011, 207 s

Venäjänkielinen alkuteos Skvoznaja linija 2003

Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz

”Niin on sementtityöläinen, myöhempi muuttomies Franz Biberkopf, karkea, kömpelö mies jolla on vastenmielinen ulkonäkö, jälleen tullut Berliiniin ja kadulle, mies jonka kanssa muuan sievä viilarintytär oli lyöttäytynyt yksiin, tyttö josta hän sitten teki huoran ja jota hän lopulta käsikähmässä haavoitti kuolettavasti. Hän on vannonut koko maailmalle ja itselleen pysyvänsä kunnon miehenä. Ja niin kauan kuin hänellä oli rahaa, hän pysyi kunnollisena. Mutta sitten häneltä loppuivat rahat, mitä hetkeä hän oli vain odottanut näyttääkseen kerran kaikille, mihin mies pystyy.”

Berlin Alexanderplatz on Franz Biberkopfin tarina noin vuoden ajalta sen jälkeen, kun hän on päässyt pois vankilasta, jonne oli joutunut surmattuaan tyttöystävänsä. Mitään realistista kertomusta ei kannata odottaa. Berlin Alexanderplatz on saksalaisen modernismin perusteoksia. Siinä on tajunnanvirtaa ja vaihtelevia näkökulmia. Lukujen keskellä on näennäisesti mihinkään liittymättömiä kappaleita ja kappaleissa samanlaisia lauseita. Yhtäkkiä kerrotaan Berliinin paikallisuutisia tai hallinnollisia päätöksiä. Jopa Newtonin liikelaki on mukana, kaavana.

Tyyliin sisälle pääseminen vei aikansa, mutta kun siihen tottui, sitä ei voinut kuin ihailla. Tällaisen kirjan suomentamisen täytyy olla vaikeaa, mutta suomentaja Aarno Peromies on tehnyt hienoa työtä.

Muutenkin loistavasta kerronnasta erottuu kaksi kohtaa. Kun Franziin on osunut ensimmäinen kohtalon isku ja hän makaa sängyllään tai ryypiskelee, kirjassa on pitkä kuvaus berliiniläisestä teurastamosta (ei herkkähermoisille) otsikolla ”Sillä ihmiselle käy kuten karjalle; niin kuin tämä kuolee, niin kuolee hänkin”. Myöhemmät iskut osuvat Franziin kuin moukari vasikkaan. Toinen kohta, joka piti lukea suorastaan henkeä pidätellen, kuvaa Franzin viimeisen tyttöystävän surkeaa loppua. Lukija ei voi olla samastumatta nuoreen naiiviin Mirriin.

Franz Biberkopfin ohella pääosassa on 1920-luvun lopun Berliini. Alexanderplatz ja Rosenthaler Platz, raitiovaunut, kehärata, metron rakentaminen. Kommunistit ja hakaristiläiset riitelevät, ihmiset huvittelevat elokuvissa ja tanssipaikoissa. Franz ja muut pikkurikolliset viettävät aikaa hämärissä kapakoissa.

Berlin Alexanderplatz on huikaiseva kirja. Se on todellinen klassikko. Taas kerran sain kokea, että klassikoksi ei pääse vahingossa, vaan ansiosta.

Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz

Suomentanut Aarno Peromies

WSOY 2008, 449 s

Suomennoksen ensimmäinen painos on ilmestynyt 1979

Saksankielinen alkuteos Berlin Alexanderplatz 1929

Berlin Alexanderplatz, helmikuu 2013

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa

Vera Valan dekkareissa murhia tutkii Arianna de Bellis, joka on äitinsä puolelta suomalainen. En ole lukenut sarjan ensimmäistä kirjaa Kuolema sypressin varjossa, mutta se ei haitannut.

Ariannalla ja hänen tietotekniikan hallitsevalla pikkuserkullaan on yksityisetsivätoimisto. Apulaisenaan heillä on Angelo, jonka poikaystävä on sopivasti oikeuslääkäri. Vaikka toimii etsivänä Arianna on varakas ja liikkuu Rooman eliitin parissa. Hänen tuntemansa kansanedustaja Anna Lucarelli pyytää häntä tutkimaan sisarensa Lauran elämää. Anna pelkää Lauran olevan vaarassa. Laura on apulaisprofessori yliopiston assyriologian laitoksella. Pian toimeksiannon jälkeen Laura murhataan. Onko murhan syynä Lauran aktivistitoiminta luonnonsuojeluliikkeessä vai hänen muu yksityiselämänsä, josta paljastuu kaikenlaista? Vai liittyykö murha assyriologian laitoksen professuurin täyttöön tai julkaisemista odottavaan tieteelliseen sensaatioon?

Kirjassa on oikeastaan kolme suuntaa. On Lauran murha, on terrorismiuhka (jolla tosin on sidoksensa Lauraan) ja on itsensä Ariannan menneisyys. Hänellä on muistissaan kolmen vuoden aukko, josta lukija saa välähdyksiä. Tuo juonilinja on varmaankin alkanut edellisessä kirjassa ja jatkuu myöhemmin. Sellaisena kuin se tässä kirjassa näyttäytyi, se tuntui aika epäuskottavalta ja oli kirjan heikoin osa.

Siitä huolimatta, että tutkitaan vakavia rikoksia ja ruumiitakin syntyy lopulta paljon, Kosto ikuisessa kaupungissa on kepeä kirja. Minä en ainakaan kokenut sitä kovin jännittäväksi. Suosikkidekkaristini on aivan toista tyyliä edustava Henning Mankell, mutta luen minä Arhippaa ja Pakkastakin. Kosto ikuisessa kaupungissa on nopealukuinen ja sopii mukavasti välipalakirjaksi. Saatan lukea Ariannasta lisääkin.

Tapahtumapaikkana Rooma on tietysti hieno valinta. Ainoan Rooman matkani aikana hämmästelin tietynlaista epäkohteliaisuutta ja siitäpä mainitaan tässäkin kirjassa.

”Ariannaa hymyilytti. Suomalaiset sukulaiset olivat usein ihmetelleet roomalaisten suorasukaista huumorintajua ja epäkohteliaisuutta. Moneen kertaan hän oli joutunut selittämään, ettei palveluhaluttomuutta kannattanut ottaa henkilökohtaisesti, kun taas hymy kertoi tarjoilijan pitävän asiakasta tavallista sympaattisempana tapauksena.”

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa

Gummerus 2013, 350 s

Kustantajalta saatu arvostelukappale

Kuukauden nobelisti John Steinbeck: Vihan hedelmät

Vihan hedelmät on nuoruuteni suuria lukukokemuksia. Se on ensimmäisiä englanniksi lukemiani kirjoja ja olen lukenut sen sittemmin muutamaan kertaan. Suomeksi luin Vihan hedelmät ensimmäistä kertaa tätä kirjoitusta varten.

Varoitus: juonipaljastuksia!

Vihan hedelmät kertoo Yhdysvalloista 1930-luvulla, kun maan keskiosien köyhät vuokraviljelijät joutuivat lähtemään mailtaan. Kuivuuden ja köyhtyneen maan velkaannuttamat ihmiset eivät pystyneet kilpailemaan koneellistuvan maanviljelyn kanssa.

”Niin, mutta eihän pankkikaan ole kuin ihmisiä.

Ei, siinä erehdytte ‒ erehdytte tykkänään. Pankki on jotakin muuta kuin ihmisiä. Voi käydä niin, että jokainen pankkiin kuuluva mies vihaa sitä, mitä tekee, ja kuitenkin pankki tekee sen. Sanon teille, että pankki on enemmän kuin joukko ihmisiä. Se on hirviö. Miehet laittoivat sen, mutta he eivät voi sitä hillitä.”

Liikkeelle lähteneet ihmiset joutuivat pakolaisiksi omassa maassaan. Heitä oli satojatuhansia. He lähtivät hatarien unelmien perässä Kaliforniaan, jossa piti olla hyväpalkkaista työtä. Perille päästyään he huomasivat, että työtä ei ollut, ja jos oli, siitä maksettiin niin vähän, että raha ei riittänyt edes lasten ruokkimiseen. Eivätkä he olleet tervetulleita. Seuraavan katkelman sana ”okielainen” on haukkumanimi oklahomalaiselle.

”Niin, sinulla ja minulla on järkeä. Nuo kirotut okielaiset, heillä ei ole järkeä enempää kuin tunteitakaan. Ne eivät ole ihmisiä. Ihminen ei voisi elää niin kuin ne elävät. Ihminen ei kestäisi sitä siivottomuutta ja kurjuutta. Ne eivät ole paljon gorilloita parempia.”

Vihan hedelmät kertoo oklahomalaisen Joadin perheen katkeran tarinan. Kirjan alussa perheen poika Tom on juuri päässyt vankilasta, jonne hän oli joutunut tapettuaan miehen itsepuolustukseksi. Perheen isä on nimeltään myös Tom. Äidin tärkeyttä kuvaa hänen nimettömyytensä. Hän on äiti. Lapsia on Tomin lisäksi monta. Vanhin Noak, joka on vammautunut synnytyksessä ja siksi ”outo”, tytär Saaronin Ruusu, joka on mennyt naimisiin Connien kanssa ja odottaa lasta, teini-ikäinen Al sekä pienemmät lapset Ruthie ja Winfield. Isoisä ja isoäiti kuuluvat perheeseen. Joadien mukana lähtee entinen saarnaaja Jim Casey, joka on menettänyt uskonsa nähtyään, mitä ihmisille tapahtuu. Casey on kirjan ajattelija.

Perhe alkaa hajota melkein heti. Isoisä kuolee. Oikeastaan hän kuolee samalla hetkellä, kun joutuu jättämään kodin, jonka on itse rakentanut, ja pellot, jotka on raivannut. Noak päättää jäädä Kalifornian rajajoelle. Isoäiti kuolee aavikon ylittämisen aikana. Connie lähtee tiehensä, kun näkee, ettei Kalifornia ollutkaan haaveiden mukainen. Hän ei kerro lähdöstään edes lasta odottavalle vaimolleen. Perheen sisäiset valtasuhteet muuttuvat matkan aikana. Isä Joad menettää otteensa. Äidistä tulee kokoava voima ja hän tekee päätökset. Mutta lopulta jopa Tomin on pakko jättää perhe, kun hän joutuu vaikeuksiin puolustettuaan lakkojohtajaksi päätynyttä saarnaaja Caseytä. Tomissa on kuitenkin itänyt Caseyn ajatus joukkovoimasta.

Kaikkien vastoinkäymisten ja surkeuden keskellä on jotakin positiivista: köyhien ihmisten keskinäinen solidaarisuus. Jos joku on pulassa, häntä autetaan yhteisvoimin.

Vihan hedelmiä on erilaisia. On hedelmät, joita poimitaan nälkäpalkalla. On kuollut lapsi, jonka Saaronin Ruusu synnyttää loppusivuilla. Ja vielä on jotakin muuta:

”Ihmiset tulevat kalastamaan verkoilla perunoita joesta, ja vartijat pitävät heidät loitolla; he saapuvat rämisevissä autoissaan ottamaan pois heitettyjä appelsiineja, mutta niiden päälle ruiskutetaan paloöljyä. Ja he seisovat hiljaa ja katsovat, kun perunat ajelehtivat ohi, he kuuntelevat, kun kiljuvat siat teurastetaan ojassa ja peitetään kalkilla, he näkevät appelsiinivuorien sulavan löyhkääväksi liejuksi; ja ihmisten silmissä on tappiontunnetta, ja nälkäisten silmissä on kasvavaa vihaa. Kansan sielussa kasvavat ja kypsyvät vihan hedelmät, kypsyvät viininkorjuuseen."

Steinbeckista kirjoitettaessa mainitaan aina upeat luontokuvaukset. Niitä on tässäkin yhteiskunnallisesti painottuneessa kirjassa, mutta toki palvelemassa teemaa. Vihan hedelmät on todellinen klassikko. Vaikka se kertoo 1930-luvusta, vastaavaa tapahtuu nykyisinkin. Ihmisluonto ei ole muuttunut, eivätkä yhteiskuntarakenteet ole muuttuneet.

John Steinbeckin tuotanto on laaja. Seuraavassa luettelossa on joitakin löytämiäni blogikirjoituksia. Itse olen lukenut luettelon kirjoista muut, paitsi Tuntemattomalle jumalalle ja Hiiriä ja ihmisiä, mutta ennen blogiaikaani.

Punainen poni (sheferijm), Tuntemattomalle jumalalle (Kirja-aitta), Ystävyyden talo (Einesbaari), Taipumaton tahto (Jos vaikka lukisi…), Hiiriä ja ihmisiä (Elegia), Hyvien ihmisten juhla (Tämän luin), Helmi (Eniten minua kiinnostaa tie), Oikutteleva bussi (Illuusioita), Eedenistä itään (Kirjavalas), Torstai on toivoa täynnä (Täällä toisen tähden alla)

John Steinbeck: Vihan hedelmät

Suomentanut Alex Matson

Tammi, Keltainen pokkari 2010, 440 s

Ilmestynyt suomeksi 1944

Englanninkielinen alkuteos The Grapes of Wrath 1939

Anne Tyler: The Beginner's Goodbye

Olen lukenut aikaisemmin kaksi Anne Tylerin kirjaa: Pyhimys sattuman oikusta ja Nooan kompassi. Kummastakaan en erityisemmin pitänyt. Pyhimys sattuman oikusta on kuitenkin kirjoja, jonka muistan hyvin, vaikka sen lukemisesta on pitkä aika. Sen ihmiskohtaloissa oli siis jotakin ajatuksia herättävää. Nooan kompassi oli minusta yhdentekevä. Sen sijaan tämä kirja, The Beginner’s Goodbye, tästä minä pidin.

Aaron Woolcott on menettänyt vaimonsa Dorothyn, kun heidän talonsa päälle kaatui puu. Kirjassa Aaron muistelee vaimoaan ja yrittää selvitä surustaan. Kun ensimmäinen tyrmistys on ohi, Aaron pohdiskelee avioliittoaan perusteellisemmin, ja silloin Dorothy alkaa näyttäytyä hänelle. He keskustelevat asioista, jotka jäivät sanomatta. He keskustelevat myös näennäisesti turhanpäiväisistä asioista, kuten pikkuleivistä, mutta sekin keskustelu lisää Aaronin ymmärrystä avioliitostaan ja sen kipupisteistä.

Aaronin talon korjaamisen hoitavalla urakoitsijalla Gilillä (josta tulee myöhemmin hänen lankonsa) on ollut samantapainen kokemus isänsä kuoleman jälkeen.

”Every so often, I reflect on that story Gil told me: how his father came back from the dead to check on Gil’s construction work. I know Gil felt it was his father’s unfinished business that brought him, but what’s occured to me lately is, couldn’t it have been Gil’s unfinished business? Couldn’t Gil have been thinking, I wish to God I could have settled things with my pop?”

Kirjassa on tietysti kipeitä kohtia, mutta aiheestaan huolimatta se ei ole surullinen. Kerrankin takakannessa sanotaan jotakin, johon voin täysin yhtyä. Kirja on ”… infused with gentle humour”.

Kirjan nimestä vielä. Aaronilla ja hänen sisarellaan on pieni kustantamo, joka selviää nykytekniikan paineissa julkaisemalla sarjaa käytännöllisiä opaskirjoja. Kirjojen nimet ovat tyyliin The Beginner’s Wine Guide, The Beginner’s Monthly Budget, The Beginner’s Book of Dog Training.

The Beginner’s Goodbye on ilmestynyt suomeksi tänä vuonna nimellä Jää hyvästi. Sen ovat lukeneet ja siitä ovat pitäneet ainakin Sara ja Arja.

Anne Tyler: The Beginner’s Goodbye

Vintage Books 2013, 262 s

Ilmestynyt 2012

Nele Neuhaus: Eine unbeliebte Frau

Näitä dekkaristeja riittää! Nele Neuhaus on saksalainen rikoskirjailija, jonka teoksia ei ole suomennettu. Eine unbeliebte Frau (nainen, josta ei pidetty) on ensimmäinen kirja sarjassa, jonka päähenkilöinä ovat poliisit Oliver von Bodenstein ja Pia Kirchhoff. Heidän tutkimuksistaan on ilmestynyt jo kuusi kirjaa.

Bodenstein ja Kirchhoff ovat sikäli harvinaisia nykydekkarin poliiseja, että molempien siviilielämä on kunnossa. Bodenstein on onnellisesti naimisissa ja Kirchhoff on juuri onnellisesti eronnut.

Kirjan lähtökohtana on nuoren naisen murha, joka on yritetty lavastaa itsemurhaksi. Tutkimusten aikana Bodenstein ja Kirchhoff törmäävät ihmiskauppaan, huumeiden salakuljetukseen, rahanpesuun ja kiristykseen. Nuoren, kauniin ja miehiin menevän naisen murhan syynä voivat olla myös inhimilliset tunteet: rakkaus, mustasukkaisuus, kosto ja viha.

Tämä kirja oli kuin olisi katsonut saksalaista poliisisarjaa. Moitteettomat poliisit tutkivat varakkaiden ihmisten tekemiä rikoksia ja tässä oikeastaan todella rikkaiden, eikä vain varakkaiden. Murhatusta naisesta mainitaan melkein ensimmäiseksi, että hänellä on jalassa Manolo Blahnikit. Epäillyt ajavat kuka Porschella, kuka Ferrarilla. Tutkimuksista kerrotaan yksityiskohtaisesti. Jokainen kuulustelu, keskustelu ja kotikäynti käydään läpi, niin että se on välillä jo puuduttavaa.

Eine unbeliebte Frau on pätevä, mutta aika tavallinen rikosromaani. Minusta siitä puuttuu se jokin, joku koukku tai ominaisuus, joka nostaisi sen esille dekkarien joukosta. Esimerkiksi toisen saksalaisen Ingrid Nollin kirjat erottuvat vinksahtaneella näkemyksellään ihmisluonnosta. Hyvä tapa erottua olisivat myös päähenkilöt, mutta Bodenstein ja Kirchhoff ovat aika pliisuja. Saksalaisille lukijoille Neuhausin dekkarit ovat kelvanneet. Lukemani kirjan painos on 27!

Kustantajan sivuilla oli niin tiukkoja ehtoja Internet-käytölle, että en uskaltanut liittää tähän edes kirjan kansikuvaa. Kuvani on Frankfurtista, koska tapahtumapaikka on Frankfurtin lähistöllä ja itse kaupungissakin käydään.

Tällä kirjalla saan valmiiksi toisen raidan Saksan lippuun (Nannan kirjakimaran haaste).

Nele Neuhaus: Eine unbeliebte Frau

List Taschenbuch 2013, 27. painos, 382 s

Ilmestynyt ensimmäisen kerran 2006