Hrabal: Liian meluisa yksinäisyys

Bohumil Hrabal oli tšekkiläinen kirjailija. Liian meluisa yksinäisyys on hänen tärkeimpiä teoksiaan. Se on kirjoitettu 1970-luvulla, eikä sitä aikanaan julkaistu Tšekkoslovakiassa.

Päähenkilö Haňt’a on ollut 35 vuotta töissä jätepaperin paalaajana. Hän poimii kirjoja pois jätepaperin seasta. Erityisesti häntä kiinnostavat filosofiset teokset. Hän on vienyt kotiinsa niin paljon kirjoja, että sinne tuskin mahtuu mitään muuta. Haňt’a sijoittaa jokaisen puristamansa paalin sisälle avatun teoksen, Erasmus Rotterdamilaisen Tyhmyyden ylistyksen, Friedrich Schillerin Don Carlosin, Friedrich Nietzschen Ecce Homon ja niin edelleen. Hän tekee paaleistaan eräänlaisia taideteoksia, koristelee tai kuvittaa ne ulkopuolelta mahdollisuuksiensa mukaan, parhaimmillaan van Goghin auringonkukkien kopioilla. Lopussa Haňt’a yksinkertaisine paalauskoneineen jää uuden suuren koneen varjoon, koneen, jota käyttävät sosialistisen työn prikaatin amerikkalaisiin lippalakkeihin sonnustautuneet nuoret. Nuorilla on uudet työtavat ja heidän koneensa pystyy tuhoamaan hetkessä kokonaisia hyllytettyjen kirjojen painoksia.

Kirjassa on valtavasti symboliikkaa. Hiiriä, jotka joutuvat paalauskoneen murskaamiksi kuin ihmiset keskitysleireillä. Rottia, joden klaanit taistelevat vallasta Prahan viemäreissä. Leija, jonka kautta tuntee pääsevänsä yhteyteen Jumalan kanssa.

Liian meluisa yksinäisyys on sivumäärältään pieni kirja, mutta siinä riittäisi analysoimista loputtomiin. Suurten filosofien kirjoitusten tunteminen auttaisi. Kirja ei ole helppolukuinen sikälikään, että lukuja ei ole jaettu kappaleisiin ja lauseet ovat puolen sivun tai jopa sivun pituisia. Tohtori Miloslava Slavíčkován kirjoittamissa jälkisanoissa on hyödyllisiä tietoja. Niistä selviää muun muassa, että Hrabal on ollut töissä jätepaperin käsittelylaitoksessa ja että hänen kirjojensa painoksia on tuhottu.

Seuraavasta tekstinäytteestä löytyy ajatus, jonka mukaan ”taivas ei ole humaani”. Sama ajatus hieman eri sanoin toistuu kirjan kaikissa luvuissa.

”[‒ ‒], tauoilla join olutta ja luin päälle Immanuel Kantin Taivaan teoriasta, miten kuolematon henki puhuu hiljaisuudessa, yön yleisessä hiljaisuudessa ja aistien rauhassa määrittelemättömällä kielellä käsitteistä, jotka kyllä voi käsittää mutta ei kuvata... Ja nuo lauseet järkyttivät minua niin, että kipaisin valokuiluun ja katsoin ylös taivaan tähtisektoriin ja viskelin sitten altaaseen taas talikolla inhottavaa paperia ja eräänlaiseen pumpuliin, puuvillaan käärittyjä hiiriperheitä, mutta ei jätepaperin paalaajakaan ole humaani niin kuin ei taivaskaan, itse asiassa työni oli, jonkunhan se oli tehtävä, työni oli vastasyntyneiden murhaamista sellaisena kuin Pieter Brueghel oli sen maalannut, [‒ ‒]"

Bohumil Hrabal: Liian meluisa yksinäisyys

Suomentanut Eero Balk

Kustannusosakeyhtiö Kirjava 2008, 114 s. Jälkisanat 12 s.

Tšekinkielinen alkuteos Příliš hlučná samota