Kuukauden nobelisti Rudyard Kipling: Sotilaskertomuksia

Novellikokoelma Sotilaskertomuksia on jokseenkin outo. Kipling oli patriootti ja Iso-Britannian suurvalta-aseman kannattaja. Novellit ovat asenteellisia ja kuvaukset stereotyyppisiä. Lievimmästä päästä on novellin Kadoksissa venäläinen upseeri, joka juo, juo ja juo, lopulta itsensä pöydän alle.

Kipling oli myös nuortenkirjailija, mutta enpä tiedä, oliko novellin Kaksi rumpalipoikaa tarkoitus olla mallina englantilaisille työväenluokan pojille. Alun perin huonokäytöksisistä rumpalipojista tulee sankareita, kun he ratkaisevat taistelun afgaaneja vastaan ja saavat surmansa. Tässä pieni pätkä sotimista:

”Lahtaaminen kävi edelleen oivallisesti. [- -] Ylänköläiset antoivat pakolaisten juosta kaksisataa kyynärää ja löivät heidät sitten kokonaan huutaen ja mylvien ennen kuin he olivat päässeet vuorien suojaan. Gurkhat seurasivat samaa esimerkkiä; mutta ”Fore and Aft” tappoi omalla tavallaan, sillä he olivat ahdistaneet suuren joukon pistimiensä ja kallioseinämän väliin, ja pyssyjen tuli poltti paksut nutut.”

”Fore and Aft” on yhden englantilaisrykmentin pilkkanimi.

Sympaattisin henkilö on novellin Wee Willie Winkie kepposteleva pikkupoika, mutta novellin huipennus sen sijaan – no, se on tällainen: Pojan upseeriystävän kihlattu menee uhmapäisyyttään rajajoen väärälle puolelle ja joutuu pulaan. Hän tarvitsee pelastajan, jollaiseksi ilmestyy isänsä määräämästä arestista karannut Wee Willie Winkie.

Novellista Hänen oma aviovaimonsa minulla on sentään positiivista sanottavaa. Siinä jääkärirykmenttiin tullut uusi nuori luutnantti joutuu työpaikkakiusatuksi, koska ei harrasta samoja asioita kuin muut upseerit. Hän kostaa niin hyvällä pilalla, että kiusaaminen loppuu siihen.

Sotilaskertomuksia on ilmestynyt suomeksi vuonna 1911, eikä uusintapainoksesta löytynyt tietoa suomentajasta. Joka tapauksessa suomennos on huono.

En ole lukenut Kiplingin kuuluisimpia teoksia eli Viidakkokirjaa ja Kimiä. Olen lukenut vain kehityskertomuksen Captains Courageous (Meren urhoja). Se oli selvästi parempi kuin Sotilaskertomuksia, joka osoittautui huonoksi valinnaksi nobelistisarjaani, mutta se nyt sattui olemaan kirjastossa.

Viidakkokirjasta, Kimistä ja Meren urhoista on postaukset Jokken kirjanurkassa.

Rudyard Kipling: Sotilaskertomuksia

Tiberius kirjat 2018, 122 s. (julkaistu ensimmäisen kerran 1911, Otava)

Kerstin Ekman: Mörker och blåbärsris

Mörker och blåbärsris on realistinen kertomus 1960-luvun lopulta pieneltä maaseutupaikkakunnalta. Kaikki lähistöllä olleet teolliset työpaikat ovat hävinneet. Töitä ei ole. Vanhan kyläkauppiaan kuoltua selviää, että hän oli pitänyt puotiaan tappiolla, ilmeisesti vain seuran vuoksi. Paikallinen mahtimies on sikatilallinen, jonka sikalan haju peittää ajoittain koko kylän.

Helga on leski, joka on aloittanut suhteen itseään paljon nuoremman Edvardin kanssa jo miehensä eläessä. Åsa on Helgan miehen tytär edellisestä avioliitosta. Åsa palaa Tukholmasta takaisin kylään mukanaan yksivuotias Rolf, jonka isästä ei ole tietoa. Elämä on ankeaa, joten kolmikko tukeutuu vanhaan keinoon. He alkavat keittää paloviinaa parin vanhan ystävän kanssa.

Idea ei ehkä ole kovin onnistunut. Siitä saadaan viitteitä heti, kun ensimmäisellä yrityksellä pieni Rolf on hetken vartioimatta ja polttaa itsensä niin pahasti, että poskeen jää pysyvä arpi. Puuhaa jatketaan ja viinahöyryjen keskellä ihmissuhteet rakoilevat, rakkaus ja mustasukkaisuus taistelevat hulluuteen saakka.

Tämä kirja voisi aivan yhtä hyvin kertoa Suomesta kuin Ruotsista.

Alla olevassa kuvassa on vanhoja paloviinan valmistuksessa käytettyjä astioita. Kuva on Tukholman Spritmuseumista. Viinanpoltto kiellettiin Ruotsissa 1860-luvulla, mutta varmaan sitä harrastettiin syrjäseuduilla senkin jälkeen.

Kerstin Ekman: Mörker och blåbärsris

Albert Bonniers Förlag 1999, 202 s. (julkaistu ensimmäisen kerran 1972)

Nobel-museo ja Dramaten

Kävin hiihtolomamatkallani Tukholman Nobel-museossa. Museo on aivan vanhankaupungin keskustassa Suurtorin varrella. Perusnäyttelyn lisäksi siellä oli kaksi vaihtuvaa näyttelyä. Perusnäyttelyssä esitellään palkinnon historiaa ja eri alojen nobelisteja. Katselin muun muassa viime vuoden nobelistien museolle lahjoittamia esineitä. Toisessa vaihtuvassa näyttelyssä oli Bob Dylanin ja Kazuo Ishiguron teosten erikoissidoksia.

Museon varsinainen ponnistus oli näyttely Martin Luther Kingistä. Martin Luther King Jr. sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1964, kaksi vuotta ennen kuin hänet murhattiin. Vietin näyttelyssä pitkän aikaa lukien Kingin elämästä ja toiminnasta ja katsellen videoita. Olin juuri edellisenä iltana nähnyt Spike Leen elokuvan BlacKkKlansman. Samassa aihepiirissä pysyttiin.

Olen kauan halunnut käydä Dramatenissa. Nyt olin Tukholmassa ensimmäistä kertaa näytäntökauden aikana, joten tilaisuus piti käyttää hyväksi. Suurella näyttämöllä meni Ronald Harwoodin näytelmä Pukija (Påklädaren). Olen nähnyt sen elokuvana, jossa pukijana on Ian McKellen ja vanhaa Shakespeare-näyttelijää esittää Anthony Hopkins.

Dramatenissa näytelmä oli ohjattu hyvin perinteisesti tavalla, joka perustuu täysin kahta suurta roolia esittävien näyttelijöiden taitavuuteen ja karismaan. Ja Dramatenissa oli sellaiset: Krister Henriksson ja Sven-Bertil Taube.

Fysiikan nobelistin Donna Stricklandin lahjoitus

Strindberg-museo Tukholmassa

Kävin hiihtolomalla Tukholmassa ja siellä Strindberg-museossa. En ole perehtynyt hänen tuotantoonsa kovin hyvin. Olen lukenut vain romaanit Punainen huone ja Hullun puolustuspuhe ja nähnyt Neiti Julien elokuvana. Siitä huolimatta museo oli kiinnostava kohde.

Strindbergsmuseet on muutakin kuin kotimuseo. Ensimmäisessä huoneessa ajoitetaan kirjailijan elämän tärkeät tapahtumat, sekä ammatilliset että henkilökohtaiset. Sen jälkeen näyttely keskittyy Strindbergin eri puoliin, joita lähestytään vastakohtien kautta: naisvihaaja – naisten rakastaja, sosialisti – vanhoillinen, ateisti – uskonnollinen, ja niin edelleen.

Strindbergin laaja-alaisuus korostuu. Hän oli kirjailija, mutta myös maalari ja valokuvaaja ja yritti jopa tieteentekijänä eri aloilla. Hänen kirjastossaan on yli 300 kielitieteellistä teosta  ja kymmenittäin eri kielten sanakirjoja. Kaiken kaikkiaan Strindbergin kirjastossa on lähes 7000 teosta, mutta valitettavasti kirjastoon pääsee tutustumaan vain opastetuilla ryhmäkierroksilla.

Museon helmi on kuitenkin Strindbergin koti, hänen viimeinen asuntonsa. Huonekalut ovat aitoja, Strindbergin itsensä hankkimia. Museon esitteessä sanotaan, että työhuoneen kirjoituspöydän esineet ovat juuri siinä tarkassa järjestyksessä kuin ne Strindbergillä olivat.

Ruotsalaiset ovat myöntäneet Nobelin palkinnon monelle omalle kirjailijalleen, esimerkiksi hyvin kuuluisille (?) Verner von Heidenstamille ja Erik Axel Karlfeldtille. August Strindberg on edelleen yksi tunnetuimpia ruotsalaisia kirjailijoita ja on hänestä mitä mieltä tahansa, niin on kummallista, ettei hän saanut Nobelia.

Strindbergsmuseet, Drottningsgatan 85, Tukholma

Kiitän museota luvasta ottaa ja julkaista kuvia sekä ilmaisesta sisäänpääsystä.

Olohuone

Työhuoneen kirjoituspöytä

A-ryhmä aloittaa – Osasto Q jatkaa

Arne Dahl: Misterioso

Tulin lukeneeksi Arne Dahlin A-ryhmästä kertovan dekkarisarjan ensimmäisen osan Misterioso. Olen lukenut pari sarjan kirjaa aiemmin. Misteriosossa selviää, millaista rikosta tutkimaan A-ryhmä alun perin koottiin. Saamme myös tietää, mikä on ryhmän suomalaisjäsenen tausta. (Kirjassa on muuten joitakin hassusti kirjoitettuja suomalaisia sukunimiä.) Rikos on ruotsalaista talouselämää horjuttava johtajien sarjamurha. Tutkimukset vievät välillä harhapoluille, mutta perusteellinen poliisityö tuottaa lopulta oikean tuloksen. Juoneen on sotkettu virtuoosimaista jazzia, venäläistä mafiaa, ylimielisiä isokenkäisiä ja bodaavia rappioalkoholisteja, muun muassa. Lukijalle on kirjan prologissa yllättävän selvä vihje. Syyllisen jäätyä kiinni A-ryhmästä päätetään tehdä Ruotsin poliisin pysyvä yksikkö, jonka virallinen nimi on ”Rikskriminalpolisens speciella enhet för våldsbrott av internationell art”. Ei ole mikään ihme, että Dahl jatkoi A-ryhmän parissa, sen verran mielenkiintoisen porukan hän kasasi Misteriosossa.

Jussi Adler-Olsen: Poika varjoista

Poika varjoista on jo viides Osasto Q:sta kertova dekkari. Kirjan alkuperäisessä nimessä esiintyvä Marco on paperiton maahanmuuttaja. Hän kuuluu setänsä johtamaan klaaniin, jonka lapset – Marco muiden mukana – laitetaan kerjäämään Kööpenhaminan kaduille. Sedällä aikuisine apureineen on muuta hämäräperäistä toimintaa. Marcolla on älyä ja haaveita. Hän ei voi hyväksyä setänsä rikoksia, vaan pakenee. Osasto Q eli Carl Mørck, Assad ja Rose tutkivat kadonneen kehitysapuvirkailijan tapausta. Marcon ja Carl Mørckin tiet leikkaavat ennen pitkää. Marco osoittautuu todelliseksi selviytyjäksi. Hänen perässään on lopulta klaanin ja poliisien lisäksi ammattitappajia, mutta heiltäkin hän pääsee pakoon. Jatkuvaa takaa-ajoa ja pelastumista on liikaakin ollakseen uskottavaa, mutta toisaalta tosielämässä tapahtuu myös kaikenlaista uskomatonta, kuten Tanskassa Kim Wallin sukellusvenemurha. Tämän kirjan sankari on Marco, eikä Carl, Assad tai Rose.

Arne Dahl: Misterioso

Månpocket 2006, 334 s. (julkaistu ensimmäisen kerran 1999)

Jussi Adler-Olsen: Poika varjoista

Suomentanut Katriina Huttunen

Gummerus 2016, 553 s.

Tanskankielinen alkuteos Marco Effekten 2012

***********

Helmet-haaste:
Misterioso, kohta 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Tukholma).
Poika varjoista, kohta 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä. 

Leena Krohn: Ettei etäisyys ikävöisi

Kertomuksesta Läsnäolo (alaotsikko Sairauskertomus):

”Heitä ei voi nähdä, mutta he ovat silti olemassa. He ovat ikään kuin – vain tajuntaa. Pelkkää läsnäoloa [- -]”

Kertomuksesta Poissaolo (alaotsikko Kertomus kadonneista):

”He ovat tosin poissa, mutta mitä heidän poissaolonsa tarkoittaa? Ensinnäkin se tarkoittaa, että heistä on tullut näkymättömiä, kuulumattomia, hajuttomia. Kukaan ei voi koskettaa heitä.”

Läsnäolossa elokuvateollisuudelle hirviöitä valmistanut Sofi alkaa viettää aikaansa jonkun (hänen, sen?) kanssa. Sofista näkymätön läsnäolo on todellinen. Hänen miehensä mielestä Sofi on sairas. Poissaolossa Gamman tuttava häviää selittämättömästi. Gamma kirjoittaa ja on, tai on ainakin ollut kirjailija. Pian kaupungin asukkaita alkaa kadota, yhä enemmän ja enemmän, eikä katoamisille löydy mitään syytä.

Ettei etäisyys ikävöisi johdattaa ajattelemaan olemassaoloa, ja totuutta. Totuus ei välttämättä ole kaikille sama, eikä sekään mitä nähdään. Siitäkään ei voi olla varma, millä tavoin olemme olemassa toisillemme. Gamma epäili lopulta omaa olemassaoloaan.

En tiedä, ymmärsinkö tätä kirjaa lainkaan, mutta se ei haittaa, pidin kirjasta paljon. Ettei etäisyys ikävöisi on äärimmäisen kiehtova. Päällimmäisen tunteen lukemisen jälkeen sanoo kirjan viimeisen virkkeen lopetus

”[- -] mitä oikeastaan tapahtui ja kuinka se tapahtui ja mikä on tämän kaiken tarkoitus.”

Leena Krohn: Ettei etäisyys ikävöisi. Kaksi kertomusta

WSOY 1995, 170 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.

Kuukauden nobelisti Henryk Sienkiewicz: Bartek Sankari

Bartek on puolalainen pikkutilallinen. Hän asuu vaimonsa Magdan ja poikansa Franekin kanssa alueella, joka kuului kertomuksen aikaan Preussiin. Hallitseva luokka ja viranomaiset ovat siis (inhottuja) saksalaisia.

Kylässä Bartekia kutsutaan lisänimellä Korppisilmä tai nimitetään tyhmäksi Bartekiksi. Nimen Sankari hän saa sodassa, kun osoittautuu ensiluokkaiseksi taistelijaksi. Sota on Preussin ja Ranskan välinen vuoden 1870 sota, joka liittyy Saksan yhdistymiseen. Bartekille sodan syy on yhtä tuntematon kuin ranskalaiset. Kun hän kunnostautuu ensimmäisessä taistelussaan, häntä tulee tapaamaan kenraali, joka kysyy, tietääkö Bartek, miksi taistelee ranskalaisia vastaan. Bartek vastaa:

” – Sen tähden että hekin ovat saksalaisia, mutta vaan paljoa suurempia lurjuksia.”

Bartek jää armeijaan joksikin aikaa sodan päättymisen jälkeen. Sillä välin hänen vaimonsa joutuu ottamaan velkaa rahakkaalta saksalaiselta. Kun Bartek palaa kotiin, hän vain istuu kapakassa kehumassa saavutuksillaan ja joutuu, kiivas kun on, tappeluihin ja lopulta vankilaan. Bartek oli taistellut saksalaisten puolesta, mutta oli saanut palkkioksi vain mitaleita ja kehuja. Vankilasta päästyään hän menettää kotinsa velkojalle ja joutuu perheineen lähtemään kylästä. Bartek taitaa olla Sienkiewiczin esimerkki siitä, miten käy puolalaiselle, joka auttaa saksalaisia.

Kirjallisuutena tämä pieni kertomus ei ollut kovin vakuuttava. Osansa saattaa olla myös vanhalla suomennoksella vuodelta 1889. Tekstissä on outoja sanoja ja kömpelyyksiä. Yksi hieno kohta kirjassa on, kun Bartek taistelee omantuntonsa kanssa joutuessaan vartioimaan kahta kuolemaan tuomittua maanmiestään, jotka olivat valinneet sodassa toisen puolen.

Henryk Sienkiewiczin kuuluisin teos on Quo vadis. Sen olen lukenut vuosia sitten, enkä siitäkään erityisemmin pitänyt. Sienkiewicziä on suomennettu aikanaan paljon, mutta en löytänyt blogikirjoituksia muista kirjoista kuin Quo vadis (Jokken kirjanurkka, Oksan hyllyltä), Se kolmas (Mummo matkalla) sekä tämä Bartek Sankari (Luettua elämää).

Henryk Sienkiewicz: Bartek Sankari

Suomentanut Eemil Forsgren

BTJ Kustannus 2007, 95 s. (ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi 1889)

Puolankielinen alkuteos Bartek zwycięzca 1882

***********

Helmet-haaste: kohta 47. Kirjassa on alle 100 sivua.