Camilla Läckberg: Merenneito

Koska luen paljon dekkareita, on kummallista, etten ollut lukenut yhtään Camilla Läckbergin kirjaa. Huomasin kirjablogeista, että Merenneitoa on luettu paljon ja kehuttu, joten kun kirja oli nostettu esille kirjaston jännityshyllyssä, lainasin sen.

Merenneidosta on kirjoittanut niin moni, että laitan tähän vain muutaman vaikutelman. Kirjan kerronta vuorottelee nykyajassa ja menneessä. Menneitä tapahtumia kuvaavat jaksot ovat välillä tunnelmaltaan hyytäviä. Joissakin kohdissa huomasin pidättäväni hengitystä. Nykyajan rikostutkimuksen kuvauksessa on alussa löysää (vähän jopa turhaakin) tekstiä, mutta loppua kohti tiivistyy.

Siitä en pitänyt, että joidenkin asioiden kertomista lukijalle lykättiin. Poliisi sai tietoonsa jotakin tärkeää, se sanottiin, mutta lukijalle ei kerrottu, mitä. Asia paljastettiin vasta myöhemmin. Toinen minua kiusannut seikka oli tutkimusta johtaneen poliisin Patrikin vaimon Erican jatkuva – ja menestyksekäs - sekaantuminen tutkimuksiin. Se oli epäuskottavaa.

Lasten kaltoin kohtelu, narsismi, pettäminen, nykyaikainen mediajulkisuus ym. – aiheita on paljon. Ja tietenkin tärkeimpänä hienosti käsitelty rikosten taustalla oleva syy, jota en tähän kirjoita, jos vielä sattuisi olemaan joku, joka ei ole Merenneitoa lukenut.

Vaikka tuossa edellä löysin arvosteltavaakin, Merenneito on hyvä dekkari. Perusteellisemman arvion löytää esimerkiksi Järjellä ja tunteella -blogista, jossa on myös linkkejä muihin kirjoituksiin.

Camilla Läckberg: Merenneito

Suomentanut Outi Menna

Gummerus 2011 (3. painos). 486 s.

Ruotsinkielinen alkuteos Sjöjungfrun, 2008