Anne Tyler: The Beginner's Goodbye

Olen lukenut aikaisemmin kaksi Anne Tylerin kirjaa: Pyhimys sattuman oikusta ja Nooan kompassi. Kummastakaan en erityisemmin pitänyt. Pyhimys sattuman oikusta on kuitenkin kirjoja, jonka muistan hyvin, vaikka sen lukemisesta on pitkä aika. Sen ihmiskohtaloissa oli siis jotakin ajatuksia herättävää. Nooan kompassi oli minusta yhdentekevä. Sen sijaan tämä kirja, The Beginner’s Goodbye, tästä minä pidin.

Aaron Woolcott on menettänyt vaimonsa Dorothyn, kun heidän talonsa päälle kaatui puu. Kirjassa Aaron muistelee vaimoaan ja yrittää selvitä surustaan. Kun ensimmäinen tyrmistys on ohi, Aaron pohdiskelee avioliittoaan perusteellisemmin, ja silloin Dorothy alkaa näyttäytyä hänelle. He keskustelevat asioista, jotka jäivät sanomatta. He keskustelevat myös näennäisesti turhanpäiväisistä asioista, kuten pikkuleivistä, mutta sekin keskustelu lisää Aaronin ymmärrystä avioliitostaan ja sen kipupisteistä.

Aaronin talon korjaamisen hoitavalla urakoitsijalla Gilillä (josta tulee myöhemmin hänen lankonsa) on ollut samantapainen kokemus isänsä kuoleman jälkeen.

”Every so often, I reflect on that story Gil told me: how his father came back from the dead to check on Gil’s construction work. I know Gil felt it was his father’s unfinished business that brought him, but what’s occured to me lately is, couldn’t it have been Gil’s unfinished business? Couldn’t Gil have been thinking, I wish to God I could have settled things with my pop?”

Kirjassa on tietysti kipeitä kohtia, mutta aiheestaan huolimatta se ei ole surullinen. Kerrankin takakannessa sanotaan jotakin, johon voin täysin yhtyä. Kirja on ”… infused with gentle humour”.

Kirjan nimestä vielä. Aaronilla ja hänen sisarellaan on pieni kustantamo, joka selviää nykytekniikan paineissa julkaisemalla sarjaa käytännöllisiä opaskirjoja. Kirjojen nimet ovat tyyliin The Beginner’s Wine Guide, The Beginner’s Monthly Budget, The Beginner’s Book of Dog Training.

The Beginner’s Goodbye on ilmestynyt suomeksi tänä vuonna nimellä Jää hyvästi. Sen ovat lukeneet ja siitä ovat pitäneet ainakin Sara ja Arja.

Anne Tyler: The Beginner’s Goodbye

Vintage Books 2013, 262 s

Ilmestynyt 2012

Nele Neuhaus: Eine unbeliebte Frau

Näitä dekkaristeja riittää! Nele Neuhaus on saksalainen rikoskirjailija, jonka teoksia ei ole suomennettu. Eine unbeliebte Frau (nainen, josta ei pidetty) on ensimmäinen kirja sarjassa, jonka päähenkilöinä ovat poliisit Oliver von Bodenstein ja Pia Kirchhoff. Heidän tutkimuksistaan on ilmestynyt jo kuusi kirjaa.

Bodenstein ja Kirchhoff ovat sikäli harvinaisia nykydekkarin poliiseja, että molempien siviilielämä on kunnossa. Bodenstein on onnellisesti naimisissa ja Kirchhoff on juuri onnellisesti eronnut.

Kirjan lähtökohtana on nuoren naisen murha, joka on yritetty lavastaa itsemurhaksi. Tutkimusten aikana Bodenstein ja Kirchhoff törmäävät ihmiskauppaan, huumeiden salakuljetukseen, rahanpesuun ja kiristykseen. Nuoren, kauniin ja miehiin menevän naisen murhan syynä voivat olla myös inhimilliset tunteet: rakkaus, mustasukkaisuus, kosto ja viha.

Tämä kirja oli kuin olisi katsonut saksalaista poliisisarjaa. Moitteettomat poliisit tutkivat varakkaiden ihmisten tekemiä rikoksia ja tässä oikeastaan todella rikkaiden, eikä vain varakkaiden. Murhatusta naisesta mainitaan melkein ensimmäiseksi, että hänellä on jalassa Manolo Blahnikit. Epäillyt ajavat kuka Porschella, kuka Ferrarilla. Tutkimuksista kerrotaan yksityiskohtaisesti. Jokainen kuulustelu, keskustelu ja kotikäynti käydään läpi, niin että se on välillä jo puuduttavaa.

Eine unbeliebte Frau on pätevä, mutta aika tavallinen rikosromaani. Minusta siitä puuttuu se jokin, joku koukku tai ominaisuus, joka nostaisi sen esille dekkarien joukosta. Esimerkiksi toisen saksalaisen Ingrid Nollin kirjat erottuvat vinksahtaneella näkemyksellään ihmisluonnosta. Hyvä tapa erottua olisivat myös päähenkilöt, mutta Bodenstein ja Kirchhoff ovat aika pliisuja. Saksalaisille lukijoille Neuhausin dekkarit ovat kelvanneet. Lukemani kirjan painos on 27!

Kustantajan sivuilla oli niin tiukkoja ehtoja Internet-käytölle, että en uskaltanut liittää tähän edes kirjan kansikuvaa. Kuvani on Frankfurtista, koska tapahtumapaikka on Frankfurtin lähistöllä ja itse kaupungissakin käydään.

Tällä kirjalla saan valmiiksi toisen raidan Saksan lippuun (Nannan kirjakimaran haaste).

Nele Neuhaus: Eine unbeliebte Frau

List Taschenbuch 2013, 27. painos, 382 s

Ilmestynyt ensimmäisen kerran 2006

Jussi Adler-Olsen: Vanki

En ollut lukenut tanskalaisen Jussi Adler-Olsenin dekkareita, vaikka ne ovat olleet paljon esillä. Vangin ostin kolmella eurolla muiden kirjaostosten kylkiäisenä.

Vanki on hyvä jännäri. Siinä ei ole mitään uutta tai erikoista, mutta se on niin mukaansatempaava, että lopussa sivuja piti kääntää vauhdilla.

Rikospoliisi Carl Mørck palaa töihin sairasloman jälkeen. Häntä ja kahta hänen työtoveriaan oli ammuttu. Toinen kuoli ja toinen vammautui. Entinen hyvä rikostutkija ei halua tehdä töitä ja on hankala työtoveri. Hänelle keksitään ”ylennys”, jolla hänet saadaan pois häiritsemästä: perustetaan uusi osasto, osasto Q, jonka tehtävänä on tutkia selvittämättä jääneitä merkittäviä rikoksia. Osastolle tulee Carlin lisäksi vain yksi toinen työntekijä, syyrialainen pakolainen Hafez el-Assad (Carl ei usko nimeä oikeaksi, mikä ei ole lainkaan kummallista).

Assad osoittautuukin veikeäksi tapaukseksi. Hänen piti alun perin vain siivota, mapittaa yms, mutta hän on tarkkaavainen ja älykäs ja auttaa Carlia tutkimuksissa tehokkaasti. Itse asiassa Assad on niin monitaitoinen, että oletan sarjan myöhemmissä osissa selviävän lisää hänen taustastaan.

Vähän vahingossa Carlin ensimmäiseksi jutuksi valikoituu tapaus, jossa nouseva nuori ja kaunis poliitikko on kadonnut laivalta matkalla Saksaan viisi vuotta aiemmin. On epäilty murhaa ja kidnappausta sekä onnettomuutta, mutta mitään ei ole selvinnyt. Carl ja Assad pääsevät tutkimuksissa nopeasti eteenpäin. Löytyy vanhoja rankkoja tapahtumia ja raaka rikollinen.

Vanki on Adler-Olsenin ensimmäinen osasto Q:sta kertova kirja. Wikipedian mukaan sarjassa on ilmestynyt viisi osaa. Niistä on suomennettu Vangin lisäksi seuraava eli Metsästäjät. Näitä aion kyllä lukea lisää.

Jussi Adler-Olsen: Vanki

Suomentanut Katriina Huttunen

Gummerus 2012, 2. painos, 424 s

Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka

Tanskankielinen alkuteos Kvinden i buret 2007

Betina González: Las poseídas

Betina Gonzáles on argentiinalainen kirjailija ja hän kirjoittaa tietysti espanjaksi. Las poseídas on ilmestynyt tänä vuonna. Kirjan nimi on monimerkityksinen. Ehkä sen voisi kääntää riivatuiksi. Kirja kertoo teinitytöistä ja teinejähän riivaa seksuaalinen uteliaisuus.

Las poseídas on yhden tytön kasvukertomus. Hän käy nunnien pitämää koulua Buenos Airesissa. Hänen vanhempansa ovat laittaneet tytön yhteiskunnallista asemaansa hienompaan kouluun. Jopa hänen sukunimensä on liian tavallinen. Niinpä luokkatoverit kutsuvat häntä tuolla nimellä, hän on pelkkä López.

Kaikki entiset tytöt tuntevat tyttöjoukon hierarkian, joka tuntuu olevan Argentiinassa sama kuin Suomessa. Ryhmällä on johtaja, tässä tapauksessa kaunis ja oikeanlaisesta suvusta oleva Marisol. Johtajalla on joukko faneja ja seuraajia. Syrjittyjä on tietysti myös. López on erikoistapaus. Hän ei joudu syrjityksi, koska hän on älykäs ja hänestä on hyötyä johtajalle, mutta hän pysyttelee omasta tahdostaan syrjässä.

Tähän ryhmään tulee uusi uteliaisuutta herättävä oppilas. Felisa on juuri menettänyt äitinsä, hän on asunut isänsä työn vuoksi ulkomailla ja osaa sujuvasti englantia. Felisan saapuminen on Lópezin elämän kannalta ratkaisevaa. Tyttöjen välille syntyy hauras ystävyyssuhde, jonka vaikutuksesta Lópezin käytös muuttuu. Hän seuraa Felisaa muutaman tunnin karkumatkalle koulusta, leikkaa hiuksensa lyhyiksi, ja tekee muuta vastaavaa. Kaikki on  hyvin viattoman tuntuista kapinointia.

Felisa on koulussa vain muutaman kuukauden ennen kuin romahtaa henkisesti. Ennen sitä tapahtuu kaikenlaista tyttöjoukkoa kuohuttavaa. Pyhimyskuvaelman yhdeltä patsaalta katoaa pää, yksi nuorimmista nunnista karkaa erään oppilaan isän kanssa, koulua alkaa kierrellä itsensäpaljastaja ja lopulta yksi nuorimmista tytöistä katoaa.

Kirjan lopussa, kaikkien arvoitusten ratkettua, López on kypsynyt ja näkee oman ja Felisan käyttäytymisen aikuisen silmin.

Kirjassa on paljon katolilaisuuteen liittyviä asioita, jotka olivat minulle outoja, kuten pyhimykset, joiden merkityksen lukijan oletettiin tietävän. Nunnien pitämän koulun syntyhistoriaan liittyi tyttöjen keskuudessa kiertäviä tarinoita, joista jotkut olivat melkein kummitusjuttuja. Suhtautuminen joihinkin asioihin oli lähes huvittavaa. Nunnat miettivät esimerkiksi, onko itsensäpaljastajan katsominen syntiä. Kirja on siis ilmestynyt tänä vuonna ja tapahtumat on sijoitettu nykyaikaan. Joka tapauksessa tämän argentiinalaisen kirjan lukeminen oli virkistävää ja avartavaa.

Betina Gonzáles: Las poseídas

Tusquets 2013, 176 s

Deon Meyer: Kuolema päivänkoitteessa

Kuolema päivänkoitteessa on eteläafrikkalaisen afrikaansiksi kirjoittavan Deon Meyerin trilleri. On positiivista, että eteläafrikkalaista kirjallisuutta julkaistaan meilläkin, vaikka suomennos on jouduttu tekemään englanninkielisestä käännöksestä.

Päähenkilö Zatopek van Heerden on entinen poliisi, joka tekee satunnaisesti keikkoja yksityisetsivänä. Hän saa ystävänsä kautta tehtävän asianajaja Hope Benekeltä. Hänen pitäisi löytää testamentti, joka on kadonnut ryöstömurhan yhteydessä. Murhattu mies oli huomiota herättämätön antiikkikauppias. Ilman testamenttia miehen elämäntoveri ei saa perintöä. Aikaa on seitsemän päivää.

Vaatimaton antiikkikauppias on murhattu julmasti kiduttaen. Hänen kotoaan on paljastunut kokonainen kassakaappihuone. Poliisit eivät ole saaneet selville, mitä siellä on säilytetty. Kun van Heerdenin tutkimukset etenevät, hänen ympärillään alkaa pyöriä poliisien lisäksi väkeä Etelä-Afrikan sotilastiedustelusta ja jopa USA:n suurlähetystöstä. Antiikkikauppiaan murhan takana täytyy olla jokin suuri salaisuus.

Taas kerran tämäntyyppisen kirjan päähenkilö on masentunut ja syrjäytymässä. Lukijalle selviää, miksi van Heerden on jättänyt kesken menestyksekkään yliopistouran kriminologina ja eronnut rikospoliisista. Kirjan luvuista joka toinen käsittelee selvitettävää rikosta ja joka toinen on van Heerdenin itsensä kirjoittamaa elämäkertaa. Rakenteessa on ongelmana, että kun lopussa lähestytään jutun ratkaisua ja tapahtumat kiihtyvät, van Heerdenin elämäkerta katkaisee intensiteetin.

Eteläafrikkalaisuudesta huolimatta Kuolema päivänkoitteessa on aika tavanomainen trilleri. Siinä on seksiä ja väkivaltaa, mutta ei sen enempää kuin tällaisissa kirjoissa nykyisin yleensä on, sekä hieman pinnallisia ihmissuhteita. Tosin vanhat buurirouvat olivat upeita.

Etelä-Afrikan lähihistoriaan viitattiin muutaman kerran, esimerkiksi Hope Beneken pitkässä saarnassa van Heerdenille. Siitä tässä ote:

”Sitten koitti vuosi yhdeksänkymmentäkaksi ja minä pelkäsin, van Heerden, koska pian mustat veisivät meiltä kaiken ja sotkisivat kaiken ja kohta koko maa olisi yksi likainen township. Pelkoni sai minut miettimään syitä, miksi niin ei saisi käydä. En osannut ajatella johdonmukaisesti, en pitää mieltäni avoimena, en tajunnut mitään oikeudenmukaisuudesta. Pelkäsin. Sitten käsiini osui Mandelaa käsittelevä kirja, jonka oli kirjoittanut joku hollantilaisnainen tai vastaava, luin sen ja sen jälkeen olin kuin uudestisyntynyt. Tiedätkö miltä tuntuu, kun parissa päivässä muuttaa käsitystään itsestään, mielipiteistään, kansastaan, vanhemmistaan, johtajistaan, taustastaan, menneisyydestään – siis kaikesta? Miltä tuntuu, kun tajuaa, että kaikki mitä ja mihin uskoit oli väärää, vääristeltyä, rajoittunutta ja jopa pahaa?”

Deon Meyer: Kuolema päivänkoitteessa

Englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Marja Luoma

Gummerus 2013, 511 s

Afrikaansinkielinen alkuteos Orion, 2000

Kustantajalta saatu arvostelukappale

Liebster-vastauksia

Sain jo aikaa sitten Taikalta Kirjasfääristä Liebster Award -tunnustuksen. Kiitos! Tunnustuksen haasteeseen kuuluu vastata 11 esitettyyn kysymykseen ja keksiä itse 11 uutta kysymystä 11 bloggaajalle. Koska vastasin haasteeseen juuri viime kuussa ja laitoin silloin haasteen eteenpäin, en tällä kertaa jatka haastetta.

Tässä vastaukseni Taikan kysymyksiin:

1. Kuinka monta hyllymetriä kirjoja omistat? Reilut 20 metriä, lähinnä kaunokirjallisuutta, ja lisäksi viitisen metriä ammattikirjallisuutta.
2. Mitä kirjahyllyissäsi on kirjojen lisäksi? Ammattikirjojen hyllyillä on radio ja kello, mutta muuten hyllyissäni on vain kirjoja.
3. Nauratko ääneen lukiessasi? En.
4. Itketkö lukiessasi? Enpä juuri. Viimeksi olen itkenyt muutama vuosi sitten Kiannon Punaisen viivan lopussa, vaikka olin lukenut kirjan aiemmin ja tiesin, miten se päättyy.
5. Minkä kirjan luit viimeksi yhdeltä istumalta? Taisi olla Pirkko Arhipan Kipunuora. Arhipan kirjat ovat todella nopealukuisia.
6. Millaisen kirjan kirjoittaisit? Ihmissuhdekirjan: vanheneva nainen rakastuu väärään henkilöön ja... Minulla olisi aihe, en kerro tuon enempää, vaikka en koskaan kirjoitakaan kirjaa.
7. Mitkä ovat hyvän kirjan kolme tärkeintä ominaisuutta? Tämä oli vaikein näistä kysymyksistä. Itsestään selvästi kirjan pitäisi olla hyvin kirjoitettu (siis kieli, rakenne ym. kunnossa). Todella hyvän kirjan pitää myös olla ajaton eli se sanoo jotakin oleellista (tavallisesti ihmisestä), vaikka sen aihe ja aikakausi olisivat mitä tahansa. Kolmanneksi kirjassa pitää olla jotakin erikoista, jotakin persoonallista, josta sitten yleensä tunnistaa kirjailijan.
8. Mitä toivoisit sanovasi tavatessasi lempikirjailijasi? Kiittäisin kirjoista. Tuskin saisin muuta sanotuksi.
9. Mikä on lempirunosi? Luen vähän runoja, mutta pidän kovasti esimerkiksi Eeva Kilven nimettömästä runosta, joka alkaa "Siis kauneutta on./Rakkautta on."
10.  Mittailetko tuttaviesi kirjahyllyjä salaa vai avoimesti? Ihan avoimesti.
11. Minkä kirjan haluaisit lukea alkuperäiskielellä, jos osaisit? Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen, joka on hyllyssäni venäjäksi (ja suomeksi, tietysti).

Kuukauden nobelisti García Márquez: Mamá Granden hautajaiset

Kolumbialaisella Gabriel García Márquezilla on selkeästi yksi pääteos: Sadan vuoden yksinäisyys. Tuon Buendíojen suvun kronikan olen lukenut kaksi kertaa. Siitä on blogeissa kirjoitettu jonkin verran, esimerkiksi Lukuisassa ja Ankin kirjablogissa. Muita lukemiani García Márquezin kirjoja ovat mm. El coronel no tiene quien le escriba (Kukapa everstille kirjoittaisi) ja Crónica de una muerte anunciada (Kuulutetun kuoleman kronikka). Novellikokoelmaa Mamá Granden hautajaiset en ollut lukenut aiemmin.

Kokoelmassa on kahdeksan kertomusta. Ne on kirjoitettu ennen Sadan vuoden yksinäisyyttä, mutta joissakin niissä mainitaan Macondo, García Márquezin luoma myyttinen kylä. Buendíat esiintyvät myös, mutta eivät vielä pääosissa. Löysin myös joitakin aiheita, joista García Márquez on kehitellyt muualla pitempiä tarinoita.

Osa kertomuksista on realistisia, joissakin on viitteitä maagisesta realismista. Kahdessa tarinassa on lintuja, jotka putoilevat kuolleina taivaalta ja aiheuttavat hämminkiä. Nimikertomuksen hautajaiset kasvavat maailmanluokan spektaakkeliksi, mutta kun mahtinainen Mamá Grande haudataan, ei haudatakaan vain ihmistä, vaan kokonainen aikakausi.

García Márquezin novellit ovat nopeita lukea, mutta ne pitävät sisällään paljon ajatuksia, köyhyydestä, rikkaudesta ja vallasta, mutta myös rakkaudesta.

Tiistain siesta

Tiistain siesta on kokoelman ensimmäinen novelli. Se on lyhyt, mutta vaikuttava. Äiti ja tytär matkustavat junassa vieraaseen kylään. Heillä on mukanaan päivän kuumuudessa nuutuva kukkakimppu. Perillä äiti vaatii tiukasti, mutta kohteliaasti ensin pääsevänsä siestasta huolimatta papin puheille ja sen jälkeen papilta hautausmaan avaimia. Kun pappi kysyy, kenen haudalle he ovat menossa, on vastaus tyrmäävä.

‒ Carlos Centenon, nainen sanoi.

‒ Kenen?

‒ Carlos Centenon, nainen toisti.

Pappi ei ymmärtänyt vieläkään.

‒ Se varas joka täällä tapettiin viime viikolla, nainen sanoi samaan sävyyn. ‒ Minä olen hänen äitinsä.

Tällä novellilla jatkan osallistumistani Kide-haasteeseen.

Gabriel García Márquez: Mamá Granden hautajaiset

Suomentanut Matti Brotherus

WSOY 1981, 152 s

Päällys Urpo Huhtanen

Espanjankielinen alkuteos Los funerales de la Mamá Grande, 1962

Novellihaaste 3/6