Strindberg-museo Tukholmassa

Kävin hiihtolomalla Tukholmassa ja siellä Strindberg-museossa. En ole perehtynyt hänen tuotantoonsa kovin hyvin. Olen lukenut vain romaanit Punainen huone ja Hullun puolustuspuhe ja nähnyt Neiti Julien elokuvana. Siitä huolimatta museo oli kiinnostava kohde.

Strindbergsmuseet on muutakin kuin kotimuseo. Ensimmäisessä huoneessa ajoitetaan kirjailijan elämän tärkeät tapahtumat, sekä ammatilliset että henkilökohtaiset. Sen jälkeen näyttely keskittyy Strindbergin eri puoliin, joita lähestytään vastakohtien kautta: naisvihaaja – naisten rakastaja, sosialisti – vanhoillinen, ateisti – uskonnollinen, ja niin edelleen.

Strindbergin laaja-alaisuus korostuu. Hän oli kirjailija, mutta myös maalari ja valokuvaaja ja yritti jopa tieteentekijänä eri aloilla. Hänen kirjastossaan on yli 300 kielitieteellistä teosta  ja kymmenittäin eri kielten sanakirjoja. Kaiken kaikkiaan Strindbergin kirjastossa on lähes 7000 teosta, mutta valitettavasti kirjastoon pääsee tutustumaan vain opastetuilla ryhmäkierroksilla.

Museon helmi on kuitenkin Strindbergin koti, hänen viimeinen asuntonsa. Huonekalut ovat aitoja, Strindbergin itsensä hankkimia. Museon esitteessä sanotaan, että työhuoneen kirjoituspöydän esineet ovat juuri siinä tarkassa järjestyksessä kuin ne Strindbergillä olivat.

Ruotsalaiset ovat myöntäneet Nobelin palkinnon monelle omalle kirjailijalleen, esimerkiksi hyvin kuuluisille (?) Verner von Heidenstamille ja Erik Axel Karlfeldtille. August Strindberg on edelleen yksi tunnetuimpia ruotsalaisia kirjailijoita ja on hänestä mitä mieltä tahansa, niin on kummallista, ettei hän saanut Nobelia.

Strindbergsmuseet, Drottningsgatan 85, Tukholma

Kiitän museota luvasta ottaa ja julkaista kuvia sekä ilmaisesta sisäänpääsystä.

Olohuone

Työhuoneen kirjoituspöytä

A-ryhmä aloittaa – Osasto Q jatkaa

Arne Dahl: Misterioso

Tulin lukeneeksi Arne Dahlin A-ryhmästä kertovan dekkarisarjan ensimmäisen osan Misterioso. Olen lukenut pari sarjan kirjaa aiemmin. Misteriosossa selviää, millaista rikosta tutkimaan A-ryhmä alun perin koottiin. Saamme myös tietää, mikä on ryhmän suomalaisjäsenen tausta. (Kirjassa on muuten joitakin hassusti kirjoitettuja suomalaisia sukunimiä.) Rikos on ruotsalaista talouselämää horjuttava johtajien sarjamurha. Tutkimukset vievät välillä harhapoluille, mutta perusteellinen poliisityö tuottaa lopulta oikean tuloksen. Juoneen on sotkettu virtuoosimaista jazzia, venäläistä mafiaa, ylimielisiä isokenkäisiä ja bodaavia rappioalkoholisteja, muun muassa. Lukijalle on kirjan prologissa yllättävän selvä vihje. Syyllisen jäätyä kiinni A-ryhmästä päätetään tehdä Ruotsin poliisin pysyvä yksikkö, jonka virallinen nimi on ”Rikskriminalpolisens speciella enhet för våldsbrott av internationell art”. Ei ole mikään ihme, että Dahl jatkoi A-ryhmän parissa, sen verran mielenkiintoisen porukan hän kasasi Misteriosossa.

Jussi Adler-Olsen: Poika varjoista

Poika varjoista on jo viides Osasto Q:sta kertova dekkari. Kirjan alkuperäisessä nimessä esiintyvä Marco on paperiton maahanmuuttaja. Hän kuuluu setänsä johtamaan klaaniin, jonka lapset – Marco muiden mukana – laitetaan kerjäämään Kööpenhaminan kaduille. Sedällä aikuisine apureineen on muuta hämäräperäistä toimintaa. Marcolla on älyä ja haaveita. Hän ei voi hyväksyä setänsä rikoksia, vaan pakenee. Osasto Q eli Carl Mørck, Assad ja Rose tutkivat kadonneen kehitysapuvirkailijan tapausta. Marcon ja Carl Mørckin tiet leikkaavat ennen pitkää. Marco osoittautuu todelliseksi selviytyjäksi. Hänen perässään on lopulta klaanin ja poliisien lisäksi ammattitappajia, mutta heiltäkin hän pääsee pakoon. Jatkuvaa takaa-ajoa ja pelastumista on liikaakin ollakseen uskottavaa, mutta toisaalta tosielämässä tapahtuu myös kaikenlaista uskomatonta, kuten Tanskassa Kim Wallin sukellusvenemurha. Tämän kirjan sankari on Marco, eikä Carl, Assad tai Rose.

Arne Dahl: Misterioso

Månpocket 2006, 334 s. (julkaistu ensimmäisen kerran 1999)

Jussi Adler-Olsen: Poika varjoista

Suomentanut Katriina Huttunen

Gummerus 2016, 553 s.

Tanskankielinen alkuteos Marco Effekten 2012

***********

Helmet-haaste:
Misterioso, kohta 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Tukholma).
Poika varjoista, kohta 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä. 

Leena Krohn: Ettei etäisyys ikävöisi

Kertomuksesta Läsnäolo (alaotsikko Sairauskertomus):

”Heitä ei voi nähdä, mutta he ovat silti olemassa. He ovat ikään kuin – vain tajuntaa. Pelkkää läsnäoloa [- -]”

Kertomuksesta Poissaolo (alaotsikko Kertomus kadonneista):

”He ovat tosin poissa, mutta mitä heidän poissaolonsa tarkoittaa? Ensinnäkin se tarkoittaa, että heistä on tullut näkymättömiä, kuulumattomia, hajuttomia. Kukaan ei voi koskettaa heitä.”

Läsnäolossa elokuvateollisuudelle hirviöitä valmistanut Sofi alkaa viettää aikaansa jonkun (hänen, sen?) kanssa. Sofista näkymätön läsnäolo on todellinen. Hänen miehensä mielestä Sofi on sairas. Poissaolossa Gamman tuttava häviää selittämättömästi. Gamma kirjoittaa ja on, tai on ainakin ollut kirjailija. Pian kaupungin asukkaita alkaa kadota, yhä enemmän ja enemmän, eikä katoamisille löydy mitään syytä.

Ettei etäisyys ikävöisi johdattaa ajattelemaan olemassaoloa, ja totuutta. Totuus ei välttämättä ole kaikille sama, eikä sekään mitä nähdään. Siitäkään ei voi olla varma, millä tavoin olemme olemassa toisillemme. Gamma epäili lopulta omaa olemassaoloaan.

En tiedä, ymmärsinkö tätä kirjaa lainkaan, mutta se ei haittaa, pidin kirjasta paljon. Ettei etäisyys ikävöisi on äärimmäisen kiehtova. Päällimmäisen tunteen lukemisen jälkeen sanoo kirjan viimeisen virkkeen lopetus

”[- -] mitä oikeastaan tapahtui ja kuinka se tapahtui ja mikä on tämän kaiken tarkoitus.”

Leena Krohn: Ettei etäisyys ikävöisi. Kaksi kertomusta

WSOY 1995, 170 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.

Kuukauden nobelisti Henryk Sienkiewicz: Bartek Sankari

Bartek on puolalainen pikkutilallinen. Hän asuu vaimonsa Magdan ja poikansa Franekin kanssa alueella, joka kuului kertomuksen aikaan Preussiin. Hallitseva luokka ja viranomaiset ovat siis (inhottuja) saksalaisia.

Kylässä Bartekia kutsutaan lisänimellä Korppisilmä tai nimitetään tyhmäksi Bartekiksi. Nimen Sankari hän saa sodassa, kun osoittautuu ensiluokkaiseksi taistelijaksi. Sota on Preussin ja Ranskan välinen vuoden 1870 sota, joka liittyy Saksan yhdistymiseen. Bartekille sodan syy on yhtä tuntematon kuin ranskalaiset. Kun hän kunnostautuu ensimmäisessä taistelussaan, häntä tulee tapaamaan kenraali, joka kysyy, tietääkö Bartek, miksi taistelee ranskalaisia vastaan. Bartek vastaa:

” – Sen tähden että hekin ovat saksalaisia, mutta vaan paljoa suurempia lurjuksia.”

Bartek jää armeijaan joksikin aikaa sodan päättymisen jälkeen. Sillä välin hänen vaimonsa joutuu ottamaan velkaa rahakkaalta saksalaiselta. Kun Bartek palaa kotiin, hän vain istuu kapakassa kehumassa saavutuksillaan ja joutuu, kiivas kun on, tappeluihin ja lopulta vankilaan. Bartek oli taistellut saksalaisten puolesta, mutta oli saanut palkkioksi vain mitaleita ja kehuja. Vankilasta päästyään hän menettää kotinsa velkojalle ja joutuu perheineen lähtemään kylästä. Bartek taitaa olla Sienkiewiczin esimerkki siitä, miten käy puolalaiselle, joka auttaa saksalaisia.

Kirjallisuutena tämä pieni kertomus ei ollut kovin vakuuttava. Osansa saattaa olla myös vanhalla suomennoksella vuodelta 1889. Tekstissä on outoja sanoja ja kömpelyyksiä. Yksi hieno kohta kirjassa on, kun Bartek taistelee omantuntonsa kanssa joutuessaan vartioimaan kahta kuolemaan tuomittua maanmiestään, jotka olivat valinneet sodassa toisen puolen.

Henryk Sienkiewiczin kuuluisin teos on Quo vadis. Sen olen lukenut vuosia sitten, enkä siitäkään erityisemmin pitänyt. Sienkiewicziä on suomennettu aikanaan paljon, mutta en löytänyt blogikirjoituksia muista kirjoista kuin Quo vadis (Jokken kirjanurkka, Oksan hyllyltä), Se kolmas (Mummo matkalla) sekä tämä Bartek Sankari (Luettua elämää).

Henryk Sienkiewicz: Bartek Sankari

Suomentanut Eemil Forsgren

BTJ Kustannus 2007, 95 s. (ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi 1889)

Puolankielinen alkuteos Bartek zwycięzca 1882

***********

Helmet-haaste: kohta 47. Kirjassa on alle 100 sivua.

García Lorca: Mustalaisromansseja (klassikkohaaste)

Musta kuutamo, mustat ratsut, mustat viitat, kuolema.

Federico García Lorcan runoissa on paljon kuolemaa. Runossa Unissakävijäromanssi kauan turhaan odottaneelle tytölle käy näin:

Veden kasvoilla sammiossa

mustalaistyttö keinui,

vihreä iho, vihreät silmät.

Kuun jäinen puikko kantoi

häntä vesien kuutamossa.

Runo Romanssi Espanjan santarmeista alkaa

Mustat hevoset ovat.

Hevosen kengät mustat.

Kiiltävät tummat viitat

mustetahroja, vahaa.

ja jatkuu kuvauksella santarmien hyökkäyksestä Jerez de la Fronteraan, jota Lorca kutsuu mustalaisten kaupungiksi.

Runoissa on vahvoja tunteita, Lorcan rakkautta Andalusiaan, sen kaupunkeihin, luontoon ja ihmisiin. Niissä on myös katkeruutta kansan kokemista vääryyksistä.

Käännöskokoelma Mustalaisromansseja pitää sisällään runoja kokoelmasta Poema del Cante Jondo otsikolla Lauluja, Mustalaisromansseja kokoelmasta Romanceros Gitanos sekä elegian Valituslaulu härkätaistelijan kuoleman johdosta (Llanto por Ignacio Sánchez Mejías). Runoihin pääsisi parhaiten sisälle, jos tuntisi hyvin andalusialaista kulttuuria ja historiaa. Suomentaja Kirsi Kunnas tarjoaa taustatietoja ja analyysejä kokoelmaan liitetyssä Parnasson artikkelissaan ja jälkisanoissaan.

Palaan vielä kuolema-aiheeseen. Valituslaulu härkätaistelijan kuoleman johdosta on yksi arvostetuimpia espanjalaisia elegioita. Sen merkitys ei synny pelkästään runosta, vaan myös Ignacio Sánchez Mejíasista, jonka kuolemaa siinä kuvataan. Sánchez Mejías oli härkätaistelija, näytelmäkirjailija ja tunnettu kulttuuritoimija. Runon alkuosa on hypnoottinen.

Kello viisi iltapäivällä,

kello oli tasan viisi iltapäivällä.

Muuan lapsi kantoi valkoista lakanaa

kello viisi iltapäivällä.

Kalkkikori oli jo valmistettu

kello viisi iltapäivällä.

Muu oli kuolemaa ja pelkkää kuolemaa

kello viisi iltapäivällä.

Aikaisemmat klassikkopostaukseni ovat:

1. Volter Kilpi: Alastalon salissa
2. J. W. von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset
3. Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta
4. Aino Kallas: Sudenmorsian
5. Maria Jotuni: Arkielämää
6. Minna Canth: Hanna
7. Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1

Federico García Lorca: Mustalaisromansseja

Suomentanut Kirsi Kunnas

WSOY 1999, toinen, uudistettu painos, 88 s. (ensimmäinen painos 1976)

Espanjankieliset alkuteokset 1921-1935

 ***********

Helmet-haaste: 28. Kirjan kannessa on kuu.

Klassikkohaasteen 8 koontipostaus

Klassikkohaaste numero 8 päättyi torstaina 31.1.2019. Osallistujia oli 27, joten taas tuli tarjolle hieno kokoelma klassikkopostauksia.

Klassikkohaasteita jatketaan! Heinäkuun lopussa päättyvää yhdeksättä haastetta vetää blogi Tuntematon lukija.

Luettelo tällä kertaa luetuista klassikoista (klikkaamalla blogin nimeä pääsee postaukseen):

1. Muriel Spark: The Prime of Miss Jean Brodie - Kirjaluotsi
2. Jean Paul Sartre: Nausea - Kartanon kruunamaton lukija
3. Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme - Oksan hyllyltä
4. Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan - Kirja vieköön!
5. Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli - Kirjapöllön huhuiluja
6. Timo K. Mukka: Tabu - Kirjasähkökäyrä
7. Gustave Flaubert: Rouva Bovary - Tekstiluola
8. Shirley Jackson: The Haunting of Hill House - Taikakirjaimet
9. William Faulkner: Ääni ja vimma - Täysien sivujen nautinto
10. Minna Canth: Salakari - Tuijata. Kulttuuripohdintoja
11. Sally Salminen: Katrina - Tuulevin lukublogi
12. Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva - Jokken kirjanurkka
13. Edgar Lee Masters: Spoon River antologia - Donna mobilen kirjat
14. Alice Walker: Häivähdys purppuraa - Mitä luimme kerran
15. Virginia Woolf: Oma huone - Matkalla Mikä-Mikä-Maahan
16. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo - Tylypahkan kirjasto
17. Charles Dickens: Suuria odotuksia - 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
18. John Cleland: Fanny Hill - Ilotytön muistelmat - Kirjakaapin avain
19. Minna Canth: Papin perhe - Yöpöydän kirjat
20. Gertrude Stein: Herkät napit - Reader, why did I marry him?
21. Antoine de Saint-Exupéry: Pikku prinssi - Tuntematon lukija
22. Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu - Kulttuuri kukoistaa
23. Evelyn Waugh: Mennyt maailma - Luettua elämää
24. Anton Tšehov: Lokki - Kirsin Book Club
25. Pearl S. Buck: Hyvä maa - Kirjan pauloissa
26. Kurt Vonnegut: Sähköpiano - Kaikkea kirjasta
27. Federico García Lorca: Mustalaisromansseja - Tarukirja

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

Svetlana Aleksijevitš kirjoittaa dokumenttiromaaneja omalla tyylillään. Kirjaa Sodalla ei ole naisen kasvoja hän teki seitsemän vuotta 1978-1985. Hän haastatteli valtavan määrän toisessa maailmansodassa taistelleita neuvostoliittolaisia naisia. Näistä haastatteluista hän kokosi kirjan, josta sanoo:

”En kirjoita sodasta vaan ihmisestä sodassa.”

Monessa naisten kertomuksessa ei ole merkitystä sillä, onko kokija nainen vai mies. Samanlaisia kammottavuuksia kaikille.

”Kaikki ulvoivat, huusivat. Ja se rasahtelu… Se rasahtelu! Sitä ei voi unohtaa… Luiden rasahtelua… Kuului, miten pääkallo murtui. Halkesi… Sodassa kaikki on painajaismaista, mitään inhimillistä siellä ei ole.”

Tätä kirjaa lukiessa piti kovettaa itsensä, tai ainakin yrittää etääntyä lukemastaan, jotta ei samastuisi liikaa ja pystyisi jatkamaan.

Aleksijevitšia tuntuu kiinnostaneen, miksi naiset lähtivät sotaan. Heidänhän ei ollut pakko. Päinvastoin, monet haastatellut kertovat, että heitä ei ensin haluttu hyväksyä ja vasta sinnikkyydellään he pääsivät mukaan. Syyksi he sanovat, että halusivat puolustaa maataan. Monet olivat kovin nuoria. Jotkut valehtelivat ikänsä. Joku haastateltava oli vielä sodan loppuessakin alle 20-vuotias.

Mitä naiset sitten tekivät sodassa? Heitä oli sotamiehinä, ilmatorjuntasotilaina, viestisotilaina, tarkka-ampujina, lääkintäsotilaina ja -upseereina, lentäjinä, konekiväärijoukkueen komentajina, tykkiryhmän johtajina ja niin edelleen. Heitä oli myös rakentajina, keittäjinä, autonkuljettajina, mekaanikkoina. He tekivät kaikkea mitä miehetkin. Saksan valtaamilla alueilla vastarintaliikkeen partisaaneina toimineiden naisten kertomukset olivat ehkäpä karmeimpia.

Sodan jälkeen naisia ei arvostettu, vaan hyljeksittiin. Heitä pidettiin liikaa nähneinä, liikaa kokeneina, vaimoiksi ja äideiksi sopimattomina. Monet haastatellut ihmettelivät, miksi heitä alettiin kunnioittaa vasta vuosikymmeniä sodan päättymisen jälkeen.

Sodalla ei ole naisen kasvoja saavuttaa Aleksijevitšin tavoitteen. Kirja ei kerro sotasaavutuksista tai sankareista, vaan naisten sanoin sodasta, jossa on

”omat värinsä, omat tuoksunsa, oma valonsa ja omat tunteensa. Omat sanansa.”

Lukemassani uudessa suomennoksessa on alussa Aleksijevitšin täydennys vuodelta 2004. Alkuperäinen kirja on julkaistu Neuvostoliitossa perestroikan aikaan. Silloinkin vielä sensuroitiin. Muutama sensuroitu katkelma on lisätty, samoin pari lyhyttä keskustelua sensorin kanssa. Ja Aleksijevitšin itse pois jättämiä pätkiä. Sensuroiduissa kohdissa on Stalinin arvostelua, viittauksia seksiin ja vielä epäinhimillisempää käytöstä kuin kirjassa muuten. Blogissa Donna mobilen kirjat ilmestyi pari päivää sitten arvio kirjan vanhasta laitoksesta.

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

Suomentanut Pauli Tapio

Tammen Keltainen kirjasto 2017, uusi, laajennettu suomenkielinen laitos, 417 s.

Venäjänkielinen alkuteos У войны не женское лицо 1985

***********

Helmet-haaste: kohta 45. Kirjan nimessä on kieltosana.