Simone de Beauvoir: Mandariinit (klassikkohaaste)

 

Kirjabloggaajien 13. klassikkohaasteen kirjakseni valitsin Simone de Beauvoirin Mandariinit. Se on kuvaus ranskalaisista vasemmistointellektuelleista heti toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Kirja alkaa jouluna 1944, jolloin sota on vielä käynnissä, mutta Ranska on vapautunut.

Keskeiset henkilöt ovat kirjailija ja toimittaja Henri Perron, kirjailija ja professori Robert Dubreuilh, hänen vaimonsa Anne ja heidän parikymppinen tyttärensä Nadine. Anne Dubreuilh on psykoanalyytikko. Kertojina ovat vuorotellen Henri ja Anne. Annen osuudet ovat minämuodossa, kun taas Henrin puolesta puhuu kertoja.

Robert Dubreuilh yrittää muodostaa vasemmistolaista kansanliikettä, jossa kommunistit eivät olisi mukana. Henri toimii oman lehtensä L’Espoirin päätoimittajana. Robert houkuttelee Henria sitoutumaan kansanliikkeeseen ja tekemään lehdestä sen kannattajan.

”Minulla ei tule koskaan olemaan ennalta määrättyä ohjelmaa, Henri sanoi. – Minä aion sanoa mitä ajattelen ja miten ajattelen enkä aio sitoutua mihinkään.”

Henriin kulminoituu puolueettoman journalismin vaikeus. Hän luovuttaa lehtensä kansanliikkeelle, mutta myöhemmin hänen ja Dubreulhin välit katkeavat kysymykseen, voiko Neuvostoliitosta julkaista mitään negatiivista. Politiikkaa ja moraalia käsitteleviin keskusteluihin osallistuvat monet muutkin kuin vain Henri, Dubreuilh ja Anne. Nadine laukaisee oman mielipiteensä intellektuelleista:

”– Te ette koskaan kohtele ihmisiä yhdenvertaisina, te määräilette heidän elämästään oman mielenne ja viheliäisen harkintanne mukaan. Jalomielisyys on teillä imperialismia ja puolueettomuus omahyväisyyttä.”

Mandariinien loppua kohti tuntui, että luin kahta romaania. Niistä toisen aiheena olivat pariisilaiset älyköt ja toisen Annen rakkaustarina yhdysvaltalaisen kirjailijan Lewis Broganin kanssa. Anne tapaa Lewisin, kun hän on Yhdysvalloissa kutsuttuna psykoanalyytikkojen kongressiin. Myöhemmin hän matkustaa kuukausiksi Lewisin luo. Lewis Broganin hahmon esikuvana pidetään de Beauvoirin rakastettua, yhdysvaltalaista kirjailijaa Nelson Algrenia. Mandariineja lukiessa ei voi välttyä ajattelemasta muidenkin henkilöiden mahdollisia vastineita todellisuudessa.

Dubreuilh tuntuu hyväksyvän vaimonsa suhteen toisen miehen kanssa. Muutenkin suhteet ovat avoimia. Nadine kulkee sängystä toiseen sotatraumansa ahdistamana. Hänen juutalainen rakastettunsa kuoli vankileirillä. Politiikassa suoraselkäinen Henri kohtelee naisia esineellistävästi. Hän on kyllästynyt pitkäaikaiseen kumppaniinsa Paulaan, jota pitää takertuvana ja vanhenevana, ja vaihtaa hänet sodan aikana saksalaisen upseerin kanssa suhteessa olleeseen naiseen, jonka valtteina ovat nuoruus ja kauneus. Psykiatriseen hoitoon joutunut Paula neuvoo tervehdyttyään Annea:

” – Yksikään mies ei ansaitse sitä jumalointia, jota meiltä vaatii, ei yksikään! Sinäkin olet antanut narrata itseäsi; anna Robertille paperia ja aikaa kirjoittaa niin häneltä ei puutu mitään!”

Yllättäen yli kahdeksansataa sivua poliittisia keskusteluja ja sotkuisia ihmissuhteita ei tuntunut lainkaan raskaalta, vaan päinvastoin: Mandariinit oli sujuvaa luettavaa. Vaikka jotkut väittelyjen aiheet ovat tiukasti aikaan sidottuja, Mandariinit on tarpeeksi ajaton kiinnostaakseen nykylukijaa. Taas kerran klassikkohaaste näytti, että klassikko kannattaa lukea!

Tämänkertaista klassikkohaastetta vetää blogi Kirjakaapin kummitus. Sieltä löytyy yhteenveto kaikista osallistujista ja heidän lukemistaan klassikoista.

Aiempiin klassikkohaasteisiin lukemani kirjat:

1. Volter Kilpi: Alastalon salissa
2. J. W. von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset
3. Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta
4. Aino Kallas: Sudenmorsian
5. Maria Jotuni: Arkielämää
6. Minna Canth: Hanna
7. Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1
8. Federico García Lorca: Mustalaisromansseja
9. Junichiro Tanizaki: Makiokan sisarukset
10. Jane Austen: Kasvattitytön tarina
11. Arvid Järnefelt: Isänmaa
12. L. Onerva: Mirdja

Simone de Beauvoir: Mandariinit 1 ja 2
Suomentanut Mirja Bolgar
Kirjayhtymä 1982 ja 1983, 445 s. ja 414 s.
Ranskankielinen alkuteos Les Mandarins 1954

Dekkareita: Lemaitre - Jokinen - Schepp

Olen kuunnellut pihatöitä tehdessäni muutaman dekkarin kirjaston Ellibs-palvelusta. Tässä niistä lyhyesti.

Pierre Lemaitre: Alex

Alex on Pierre Lemaitren Camille Verhoeven -sarjan toinen kirja, mutta sen voi hyvin lukea itsenäisenä teoksena.  Alex on nuori kaunis nainen. Hänet kaapataan kirjan alussa, ja ylikomisario Verhoeven saa jutun hoidettavakseen. Kirjan juoni on taitavasti kehitelty ja paljon kiemuraisempi kuin aluksi näyttää. Juonesta ei voi sanoa enempää, koska se on Alexissa parasta, ja sen tunteminen etukäteen pilaisi kirjan lukijalta. Pidin juonesta, mutta en pitänyt raakuudesta. Väkivaltaa kuvattiin liian yksityiskohtaisesti. Samaa valitin, kun kirjoitin edellisestä lukemastani Lemaitren kirjasta Camillesta. Lemaitren kehittelemät poliisit ovat aika erikoislaatuisia. Verhoeven on vain 145 senttiä pitkä, hänen lähimmistä työtovereistaan rikas perijä Louis pukeutuu kalleimpiin merkkivaatteisiin ja Armand on sairaalloisen saita. Kaikkien kolmen erikoisuuksia toistellaan enemmän kuin tarpeeksi. Valituksistani huolimatta pidin Alexista selvästi enemmän kuin Camillesta. Äänikirjan lukijalla oli välillä vaikeuksia ranskalaisten nimien ääntämisessä, mikä haittasi kuuntelemista.

Pierre Lemaitre: Alex
Suomentanut Sirkka Aulanko
Minerva 2019
Ranskankielinen alkuteos Alex 2011
Äänikirjan kesto 12 h 10, lukija Markus Niemi

 

Seppo Jokinen: Rahtari

Rahtari on muutaman vuoden takainen Seppo Jokisen komisario Koskinen -dekkari. Hervannasta löytyy lähes samanaikaisesti kaksi surmattua miestä. Toista on lyöty lenkkipolulla ja toinen on jäänyt rekkaterminaalissa rekan alle. Tästä lähtökohdasta Jokinen on kehitellyt yllätyksellisen tarinan, jossa on mukana muun muassa pari hervantalaista yritystä, professori, IT-insinööri, töistä potkut saanut biokemisti, yksinhuoltajaäiti ja hänen poikansa – ja rahtari. Rahtarilla on kyydissään salainen kuorma, jota hän kuljettaa pohjoisesta Tamperetta kohti. Rahtarin juoni on yksi kekseliäimpiä, jonka olen Jokisen kirjoista tavannut. Sen sijaan varsinkin kuunneltuna Koskisen alaisten keskinäiset naljailut ja hänen ja työtoverista rakastetuksi muuttuneen Ulla Lundelinin keskustelut saivat toivomaan, että mennään jo asiassa eteenpäin. Samaa sanoi Koskinen itsekin jossain palaverissa.

Seppo Jokinen: Rahtari
Crime Time 2016
Äänikirjan kesto 10 h 42, lukija Jukka Pitkänen

 

Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty

Ruotsalaisen Emelie Scheppin Ikuisesti merkitty aloittaa dekkarisarjan, jonka päähenkilö on Norrköpingissä toimiva syyttäjä Jana Berzelius. Janan kanssa työskentelevät poliisit ovat kirjan henkilöinä lähes yhtä vahvasti esillä kuin Jana. Lähtökohtana on maahanmuuttoviraston johtajan murha. Se vie ensin ajatukset tiettyyn suuntaan, mutta pian tutkimuksista selviää, että murhan on todennäköisesti tehnyt lapsi. Se aiheuttaa tietysti hämmennystä. Lukija saa tietoa, jota poliiseilla ei ole, ja on siksi askeleen edellä tutkimuksissa. Ikuisesti merkityssä tulee minun makuuni aivan liikaa ruumiita. Lisäksi tarina on yhden henkilön osalta täysin epäuskottava. Eiväthän dekkarit yleensäkään ole kaikin puolin uskottavia, mutta mahdottomuuksiin ei pitäisi mennä. Tätä sarjaa tuskin luen enempää.

Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty
Suomentanut Hanna Arvonen
HarperCollins Nordic 2017
Ruotsinkielinen alkuteos Märkta för livet 2013
Äänikirjan kesto 12 h 01, lukija Jukka Pitkänen

Mark Crick: Kafkan kanssa keittiössä

 

Englantilainen valokuvaaja Mark Crick on kirjoittanut ja kuvittanut kirjan Kafkan kanssa keittiössä. Maailman kirjallisuuden historia 14 reseptissä. Huomasin kirjan muutama vuosi sitten blogista Ja kaikkea muuta ja muistin sen nyt, kun mietin mitä lukisin Helmet-haasteen kohtaan 44. Kirjassa on reseptejä.

Reseptit eivät ole mukaan valittujen kirjailijoiden kirjoista, vaan idea on toinen: jokaisen reseptin valmistusohje on kirjoitettu nimetyn kirjailijan tyylillä. Suomennokseen on panostettu valitsemalla kuhunkin tekstiin sopiva kääntäjä, esimerkiksi Kalevi Nyytäjä suomentamaan resepti Karitsaa tillikastikkeessa Raymond Chandlerin tapaan. Valmistusohje alkaa näin:

”Siemailin whisky souriani, musersin savukkeeni leikkuulautaan ja katselin ötökkää, joka yritti ryömiä ulos tiskialtaasta. Olisin tarvinnut pöydän Maximista, sata dollaria ja upean blondin; minulla oli vain karitsanreisi eikä yhtään johtolankaa. Tartuin paistiin. Se tuntui kylmältä ja kostealta kuin kuolemansyyntutkijan kädenpuristus. Otin veitsen ja leikkasin karitsanlihan palasiksi.”

Alaotsikko Maailman kirjallisuuden historia 14 reseptissä  on kirjan humoristisen tyylin mukaista liioittelua, vaikka hyvä kattaus kirjailijoita tähän on valittu: Raymond Chandler, Jane Austen, Franz Kafka, Irvine Welsh, Marcel Proust, Gabriel García Márquez, John Steinbeck, markiisi de Sade, Virginia Woolf, Homeros, Graham Greene, Jorge Luis Borges, Harold Pinter ja Geoffrey Chaucer.

Kafkan kanssa keittiössä on aika hassu kirja, mutta ihan hauska lukea. Joitakin reseptejä voisi koettaakin, vaikka Vietnamilaista kanaa Graham Greenen tapaan tai Sipulipiirasta Geoffrey Chaucerin tapaan.

Mark Crick: Kafkan kanssa keittiössä. Maailman kirjallisuuden historia 14 reseptissä
Suomentaneet Kalevi Nyytäjä, Satu Hlinovsky, Johanna Vainikainen-Uusitalo, Sauli Santikko, J. Pekka Mäkelä, Jan Hlinovsky
Kustannusosakeyhtiö Kirjava 2009, 95 s.
Englanninkielinen alkuteos Kafka’s Soup – A complete history of world literature in 14 recipes 2005

***********

Helmet-haaste: 44. Kirjassa on reseptejä.

Vappu Kannas: Rosa Clay

 

Rosa Clay (1875–1959) oli syntyisin Ambomaalta (nykyisessä Namibiassa). Suomalainen lähetyssaarnaajapariskunta adoptoi hänet ja toi lapsena Suomeen. Rosa kouluttautui opettajaksi, mutta muutti muutaman vuoden opettajana toimittuaan Yhdysvaltoihin. Siellä hän meni naimisiin ja toimi aktiivisesti suomalaisten siirtolaisten yhteisöissä.

Vappu Kannas on kirjoittanut fiktiivisen teoksen, joka perustuu löyhästi Rosan elämään Suomessa. Rosa Clay on romaani. Se ei ole elämäkerta.

Vuosisadan vaihteessa värillinen suomalainen oli harvinaisuus. Adoptiovanhemmat käyttivät Rosaa rahankeruuiltojensa vetonaulana. Ankaran äidin ja Rosan suhde oli vaikea. Se varjosti Rosan elämää pitkään rasismin lisäksi.

Rosa Clayn kerronta on pääasiassa minämuotoista. Siinä upotaan Rosan ajatuksiin ja tunteisiin, siihen miltä hänestä tuntui. Millaista on aina erottua muista? Millainen yksinäisyys siitä seuraa?

”Yksinäisyys ei enää tarkoittanut samaa kuin lapsena. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä paksumpaa se oli. Oli päiviä jolloin kaipasin kipeästi sitä, että ruumiini ja ikuisuuden välissä olisi ollut jotain muuta kuin ohut peite tai sängynpääty. Vetoisassa huoneessa ei ollut koskaan ketään minun lisäkseni.”

Rosa Clayn ihmeelliseen elämään pohjautuva romaani on viimeinen, jolla osallistun tämänvuotiseen naistenviikkohaasteeseen.

Vappu Kannas: Rosa Clay
S & S 2020, 383 s.

Leena Krohn: Tainaron

 

Leena Krohnin Tainaron on naistenviikkohaasteen kolmas kirjani, ja julkaisen siitä postauksen tänään Leenan nimipäivänä.

Luin Tainaronin pian sen ilmestyttyä ja lumouduin täysin. Vähän pelkäsin, että onko lumous tallella. On se! Pääsin aivan samaan tunnelmaan kuin ensimmäisellä lukukerralla. Tainaron, tämä ihmeellinen kaupunki, jonka asukkaat ovat hyönteisiä, mutta jossa on katuja, tavarataloja, kahviloita, postilaitos. Tainaron, jonka kasvitieteellisen puutarhan puistossa on jättimäisiä luonnonkukkia, ”joihin voisi astua kuin huvimajaan”. Tainaron, joka muuttuu koko ajan ja hiljenee, kun sen asukkaat valmistautuvat talvilevolle.

” – Ei Tainaron ole paikka, niin kuin ehkä luulet. Se on tapahtuma, jota kukaan ei mittaa.”

Tainaronista kertoo nimetön vierailija, joka lähettää sieltä kirjeitä ystävälleen tai rakastetulleen, vaikka epäilee, että kirjeet eivät koskaan saavuta vastaanottajaa. Hänen oppaanaan toimii ystävällisen etäinen ja kärsivällinen Jäärä, jonka lausumia on edellä oleva lainaus. Tainaronin viimeisestä virkkeestä selviää, kuka – tai mikä – kertoja on.

Tainaron on kertakaikkisen lumoava kirja, jonka jokainen varmasti kokee ja tulkitsee omalla tavallaan.

Leena Krohn: Tainaron
Kuvittanut Inari Krohn
Teos 2018, 5. painos, 138 s. (ilmestynyt ensimmäisen kerran 1985)

***********

Helmet-haaste: kohta 27. Kirjan päähenkilö on eläin.

Edwidge Danticat: Näen, muistan, hengitän

 

Edwidge Danticat on haitilais-yhdysvaltalainen kirjailija. Hän muutti 12-vuotiaana Haitista New Yorkiin. Haiti on otsikoissa vain luonnonkatastrofien tai poliittisten mullistusten aikaan. Näen, muistan, hengitän ei kerro niistä, vaan äitien ja tyttärien välisistä suhteista. Sellaisena se sopii hyvin Tuijata-blogin naistenviikkohaasteeseen.

Kirjan naiset ovat Sophie, hänen äitinsä Martine ja tätinsä Atie sekä isoäiti Ifé. Miehet ovat pelkkiä sivuhenkilöitä. Pelottavimpia ovat Uzi-konepistooleja kantavat macoute-sotilaat, lähes poikaset, jotka terrorisoivat maaseutua.

Sophie muuttaa 12-vuotiaana New Yorkiin äitinsä luo. Siihen asti hänet on kasvattanut Atie-täti. Sophien ja Martinen välit katkeavat, kun Sophie alkaa seurustella äitinsä vastustuksesta huolimatta. Heillä molemmilla on traumansa ja painajaisensa, ja Atie-tädillä myös.

”Tyttö opetetaan etsimään aviomiestä”, hän sanoi. ”Hänen pöksyjään tökitään keskellä yötä ja tutkitaan onko hän vielä ehjä. Hänen pissaamistaan kuunnellaan, pissaako hän liian äänekkäästi. Jos pissaa äänekkäästi, se tarkoittaa että jalkojen välissä on isot tilat.”

Sophie on päättänyt, ettei siirrä aaveitaan omalle tyttärelleen Brigittelle.

Vaikka kirjassa liikutaan välillä Haitissa ja välillä Yhdysvalloissa, sen ydin on Haitissa. Isoäiti Ifén luona ovat sokeriruokopellot, vanhat uskomukset, laulut ja tarinat.

”Muista että me olemme kuin vuoret, eivätkä vuoret itke.”

Näen, muistan, hengitän kertoo perinteiden ja pahojen tapahtumien raskauttamista ihmissuhteista, mutta se herättää myös toivon, että painolastista voi vapautua.

Edwidge Danticat: Näen, muistan, hengitän
Suomentanut Leena Tamminen
Gummerus 1999, 229 s.
Englanninkielinen alkuteos Breath, Eyes, Memory 1994

***********

Maailmanvalloitus: Haiti.

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni

 

Niin kauan kuin tunnen eläväni on taidemaalari Elin Danielson-Gambogin (1861–1919) elämäkerta. Tiesin hänet taiteilijana, mutta hänen elämästään en tiennyt mitään. Käytän kirjoituksessani hänen etunimeään, kuten kirjassakin on tehty.

Kirjasta nousee vahvasti esille Elinin määrätietoisuus. Hän tiesi haluavansa taidemaalariksi ja kouluttautui päämäärä mielessään. Hän aloitti Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa 15-vuotiaana ja opiskeli samaan aikaan myös Taideteollisuusyhdistyksen koulussa ja Adolf von Beckerin yksityisakatemiassa. Myöhemmin hän täydensi opintojaan useaan kertaan Pariisissa, joka oli hänelle tärkeä kaupunki, samoin kuin monelle muulle aikakauden suomalaistaiteilijalle.

Toinen seikka, johon kiinnitin huomioni, oli taiteilijoiden yhteisöllisyys. Oman yhteisönsä Elin löysi Ahvenanmaan Önningebystä, jossa hän maalasi monena vuonna. Muita önningebyläisiä olivat muun muassa Victor Westerholm, Hilma Rönnberg ja ruotsalainen J. A. G. Acke. Westerholmista ja hänen vaimostaan Hilmasta sekä Ackesta tuli Elinin elinikäisiä ystäviä. Myös Pariisissa yhtä aikaa oleskelleet suomalaiset taiteilijat pitivät kiinteästi yhteyttä toisiinsa.

Elinin elämä muuttui, kun hän matkusti Italiaan. Hän asettui Antignanoon, jossa hän ihastui mereen ja häikäisevään siniseen. Italiassa Elin tutustui tulevaan mieheensä, 13 vuotta nuorempaan taidemaalariin Raffaello Gambogiin. Italiaan hän jäi, vaikka matkustikin ahkerasti Suomen ja Italian väliä.

Naiset taidemaalareina kohtasivat vähättelyä. Heitä pidettiin helposti amatööreinä ja jäljittelijöinä. Elin sai kuitenkin uransa alussa varsin kiittäviä kritiikkejä. Hän ei halunnut olla naistaiteilija, vaan taiteilija.

”Elinillä ei ollut tarvetta korostaa sukupuoltaan ja esittäytyä naistaiteilijana, hän halusi tulla tunnetuksi ammattinsa suvereenisti hallitsevana taiteilijana. Hän vierasti Helene Schjerfbeckin ja Maria Wiikin ympärille kerääntyneitä ”maalarisiskoja” ja nimitti itseään mieluummin ”ammattisisareksi”, joskus ”ammattiveljeksikin”.”

Italiassakin ura sai nousua, mutta sitten kävi niin kuin usein käy. Elin sai töistään parempia arvioita kuin miehensä. Hän yritti tukea miestään ja jousti omissa suunnitelmissaan. Mies osoittautui taipuvaiseksi masennukseen. Avioliitto oli kariutua miehen uskottomuuteen. Elin joutui huolehtimaan avioparin toimeentulosta. Hän maalasi paljon tilausmuotokuvia.

Kirjailija Leponiemi on taidehistorioitsija. Hän analysoi Elinin tauluja ja hänen taiteensa kehittymistä. Kirjassa on kaksi kuvaliitettä, mutta niissä ei ole kaikkia tekstissä käsiteltyjä tauluja. Onneksi nykyisin taulut saa nähtäväkseen netistä. Kirjailijalla on ollut käytössään runsaasti Elinin kirjeenvaihtoa. Ehkä siitä johtuu tunne, että hän on oikeasti päässyt lähelle Eliniä.

Tämän rohkean naisen elämäkerta on ensimmäinen kirja, jolla osallistun naistenviikolle. Naistenviikkohaastetta vetää blogi Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni
Gummerus 2021, 284 s.