Poul Anderson: Tau nolla (klassikkohaaste)

 

Poul Andersonin Tau nolla on scifi-klassikko vuodelta 1970. Siinä lähetetään Maasta avaruusalus kohti Beta Virginis -tähden planeettaa, jonka arvellaan olevan sopiva ihmisen asuttavaksi.

Tau nolla ei ole millään tavoin humoristinen, mutta siitä huolimatta sen alku hymyilytti minua. Ihmettelin, miksi kirja alkaa Tukholmasta, jossa ensimmäinen esiteltävä ihminen on avaruusaluksen ensimmäinen upseeri Ingrid Lindgren. Selitys seurasi pian. Ollaan 2200-luvulla. Maapallolla on käyty ydinsota. Siitä selvinneet ovat päättäneet yleisestä aseistariisunnasta ja eräänlaisesta maailmanpoliisista.

”Kenelle voimme uskoa kaikki planeettasurma-aseet ja rajattomat valtuudet tutkimusten ja pidätysten suorittamiseen? No, maalle, joka on kyllin suuri ja nykyaikainen tehdäkseen rauhantyöstä suurteollisuutta, mutta joka ei ole niin suuri että se kykenisi valloittamaan muut tai pakottamaan ne taipumaan tahtoonsa ilman kansojen enemmistön tukea, maalle josta kaikki ajattelevat jokseenkin hyvää. Sanalla sanoen, Ruotsille.”

Kun avaruusalus Leonora Christine lähetetään matkaan, ajatus on, että matka kestää aluksen ajassa viisi vuotta. Jos planeetta osoittautuu elinkelpoiseksi, aluksen 50-henkinen miehistö jää sinne ja perustaa siirtokunnan. Muussa tapauksessa he palaavat takaisin. Kirjan nimessä oleva tau on suhteellisuusteorian yhtälöissä oleva tekijä, jonka arvo lähestyy nollaa, kun liikkuvan kappaleen – kuten avaruusaluksen – nopeus lähestyy valonnopeutta. Samalla aluksessa kahden tapahtuman välillä kuluva aika on tau kertaa paikallaan pysyvän havaitsijan mittaama aika. Aluksessa aika siis kulkee hitaammin. Maasta katsottuna Leonora Christinen matkan piti kestää noin 32 vuotta, koska aluksen moottori pystyi kiihdyttämään lähes valonnopeuteen.

Kaikki ei suju suunnitelmien mukaan, vaan tapahtuu onnettomuus, jonka jälkeen alusta ei enää pysty jarruttamaan. Se kiihdyttää koko ajan ja nopeus lähenee ja lähenee valonnopeutta (jota mikään kappale, jolla on massaa, ei voi saavuttaa). Ongelmasta kyllä selvitään lopuksi tavalla, joka on jokseenkin uskomaton.

Leonora Christinen miehistöstä nostetaan Ingrid Lindgrenin ohella esille muutama muukin. Matkalla on tietysti eri alojen tieteentekijöitä ja muuta henkilöstöä. Haitaria soittava lääkäri on nimestä päätellen suomalainen. Koska perillä pitäisi perustaa siirtokunta eli lisääntyä, aluksella yritetään etsiä paria. Ihmissuhdekuviot parinvaihtoineen ja mustasukkaisuuksineen ovat hieman kökköjä ja tuntuvat päälle liimatuilta. Tieteelliset asiat on selostettu sujuvammin. Niissäkin on tietysti tapahtunut muutoksia kirjan ilmestymisen jälkeen. Esimerkiksi aluksen Bussard-moottori ei nykytiedon mukaan toimisi (googlasin). Kirjailija on ollut aikaansa edellä lähettäessään aluksen kohti eksoplaneettaa. Niitä ei ollut vuonna 1970 vielä löydetty. Ensimmäinen varmistettu eksoplaneetta löytyi vasta 1992.

Tieteiskirjallisuuden klassikkona Tau nolla oli tutustumisen arvoinen, vaikka sen kirjalliset ansiot olivat osin puutteellisia.

Poul Anderson: Tau nolla
Suomentanut Veikko Rekunen
Tähtitieteellinen yhdistys Ursa 1981, 189 s.
Englanninkielinen alkuteos Tau Zero 1970

Kuva: Niina T./Yöpöydän kirjat

Klassikkohaasteen 16 koontipostaus on blogissa Kirjaluotsi.

Olen osallistunut kaikkiin kirjabloggaajien klassikkohaasteisiin. Aikaisempien haasteiden kirjani: 

1. Volter Kilpi: Alastalon salissa
2. J. W. von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset
3. Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta
4. Aino Kallas: Sudenmorsian
5. Maria Jotuni: Arkielämää
6. Minna Canth: Hanna
7. Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1
8. Federico García Lorca: Mustalaisromansseja
9. Junichiro Tanizaki: Makiokan sisarukset
10. Jane Austen: Kasvattitytön tarina
11. Arvid Järnefelt: Isänmaa
12. L. Onerva: Mirdja
13. Simone de Beauvoir: Mandariinit
14. Multatuli: Max Havelaar
15. François Rabelais: Pantagruel. Dipsodien kuningas

***********

Helmet-haaste: kohta 21. Kirja on scifiä eli tieteiskirjallisuutta.

Carmen Laforet: La mujer nueva

 

Carmen Laforet (1921–2004) oli espanjalainen kirjailija, jonka romaanituotanto oli niukka, mutta palkittu. Hänen kirjojaan ei ole suomennettu. Lainasin teoksen La mujer nueva (Uusi nainen) tietämättä siitä etukäteen mitään.

Lyhyesti sanottuna La mujer nueva on kolmiodraama, jonka erikoisuutena on se, että draaman nainen, Paulina, saa kesken kaiken uskonnollisen herätyksen. Hänestä tulee uusi nainen.

Paulina oli naimisissa Eulogion kanssa. He olivat menneet naimisiin nuorina rakastavaisina Espanjan sisällissodan aikana. Siviilivihkimistä ei ollut rekisteröity, joten heidän avioliittonsa ei ollut virallinen. Myöhemmin Paulina rakastui Eulogion serkkuun Antonioon, joka puolestaan oli rakastanut Paulinaa jo kauan. Paulinaa monta vuotta nuorempi Antonio oli naimisissa kuolemansairaan Ritan kanssa.

Kirja alkaa, kun Paulina jättää Eulogion ja lähtee pienestä maaseutukylästä Madridiin. Matkalla hän kokee herätyksensä. Siitä eteenpäin kirja seuraa Paulinan mielentiloja hänen taistellessaan uskonsa, velvollisuuksiensa ja rakkautensa pyörteessä. Paulinan ja Eulogion yhteinen tarina näyttäytyy takaumina. Eulogion suku oli sodan hävinneellä puolella, ja hän oli joutunut pakenemaan Barcelonasta Ranskan kautta Amerikkaan. Kun hän palasi Espanjaan, suhde Paulinan kanssa ei palautunut ennalleen. Paulina oli joutunut Barcelonassa vankilaan, vaikka hän ei ollut osallistunut poliittiseen toimintaan. Hän oli synnyttänyt Eulogion lapsen vankilassa.

Kirjassa oli hyvää ajankuvaa sisällissodan jälkeisestä Espanjasta, mutta sen pääpaino oli Paulinan uskonnollisessa hakemisessa. Aihe oli minulle jokseenkin vieras katolisine painotuksineen. Ennalta arvattavaa oli, että Paulina lopulta palasi Eulogion luo tarkoituksenaan solmia kristillinen avioliitto kirkossa.

Carmen Laforet: La mujer nueva
Ediciones Destino 1970, 8. painos, 291 s. (1. painos 1955)

***********

Helmet-haaste: kohta 18. Kirja on julkaistu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä.

Gyula Krúdy: Punaisen härän majatalo

 

Löysin unkarilaisen Gyula Krúdyn novellikokoelman Punaisen härän majatalo, kun tutkin lähikirjaston novellihyllyä. Olen lukenut unkarilaista kirjallisuutta kovin vähän, joten kiinnostus heräsi. Krúdy (1878–1933) oli minulle ennestään tuntematon nimi. Suomentajan jälkisanoissa on kerrottu lyhyesti hänen tuotannostaan.

Suurimmassa osassa novelleja esiintyy hahmo nimeltä Sindbad. Useimmissa niistä Sindbad on jo vanha tai jopa haamu. Hän on ollut nuorena naistenmies, joka on jättänyt jälkeensä murskattuja sydämiä ja aviottomia lapsia. Vanha Sindbad muistelee haikeana nuoruuttaan ja kiertelee paikoissa, joissa kulki nuorena. Joskus hän tapaa tai näkee entisen rakastettunsa tai tämän lapsen. Joskus hän löytää haudan, jonka luona miettii tekojaan. Kovin katuvainen hän ei ole. Sindbad-novellit tuntuivat usein siltä, että luin saman tarinan muunnelmia. Paras niistä oli ilman muuta niminovelliksi valittu Punaisen härän majatalo.

»Elämä», ajatteli Sindbad, »rietas, pyhä ja uuvuttava elämä! Kunpa sen voisi elää uudestaan! »

Muissa kuin Sindbad-novelleissa on hieman huumoriakin, kuten novellissa Kolmijalkainen kana ja kokoelman aloittavassa novellissa Tonavan hengenpelastaja. Siinä humalassa oleva hengenpelastaja joutuu tappeluun pelastettavansa, nuoren tytön kanssa, kun tyttö yrittää kerta toisensa jälkeen hypätä pois veneestä.

Novellit ovat siis enimmäkseen surumielisiä ja kaipaavia. Niiden tunnelma on vahva, ja ne luovat elävän kuvan menneestä maailmasta, jota ei voi tavoittaa. Kirjailija Krúdy oli ihan tutustumisen arvoinen novellisti.

Gyula Krúdy: Punaisen härän majatalo
Suomentanut Hannu Launonen
Atena 2009, 150 s.
Unkarinkieliset alkuteokset 1900-luvun alkupuolelta

***********

Helmet-haaste: kohta 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa.

Toni Morrison: Toiseuden synty

 

Toiseuden synty. Rodusta, rajoista ja kirjallisuudesta on pienestä koostaan huolimatta painava ja harkittu esseekokoelma. Morrison kirjoittaa eniten toiseuden ja ihonvärin yhteydestä, mutta hänen pohdintansa ulottuu myös muihin syihin.

”Rotu on aina ollut erottava tekijä, samoin kuin varallisuus, luokka ja sukupuoli. Ne kaikki liittyvät valtaan ja tarpeeseen hallita toista.”

Morrison kirjoittaa muukalaisuuden luomisesta, sen ylläpitämisestä ja hyödyistä. Hän ottaa orjuuden historiasta esimerkkejä. Jotkut niistä ovat järkyttävän julmia.

”Myötätunto muukalaista kohtaan on vaarallista, koska siinä piilee oman muukalaisuuden mahdollisuus.”

Morrison on tutkinut ihonvärin käyttämistä kirjallisuudessa. Esseessä Pakkomielteenä ihonväri hänellä on esimerkkejä William Faulknerilta ja Ernest Hemingwayltä sekä toisaalta omista kirjoistaan, joissa hän on lähestynyt ihonväriä eri teemojen kautta. Joissakin teoksissaan Morrison on yrittänyt häivyttää ihonvärin kokonaan. Essee Kertomus Toisesta käsittelee yksinomaan Morrisonin tunnetuinta romaania Minun kansani, minun rakkaani, kirjan taustalla olevaa tosielämän tapausta ja sitä, miksi Morrison on kirjoittanut niin kuin on. Kun luen Morrisonin tekstejä niistä hänen kirjoistaan, jotka olen lukenut, tuntuu, että en ole ymmärtänyt niistä kuin pienen osan.

Morrisonin ajattelu on kirkasta ja perusteltua. Toiseuden synty on kirja, jota suosittelen kaikille, jotka ovat pohtineet rasismin syntyä ja seurauksia – ja myös heille, jotka eivät ole.

Suomentajien jälkisanat ovat myös hyödyllistä luettavaa. Koko Hubara ja Astrid Swan selventävät Morrisonin käyttämiä käsitteitä ja sanoja ja perustelevat niille valitsemiaan suomenkielisiä vastineita.

Toni Morrison: Toiseuden synty
Suomentaneet Koko Hubara ja Astrid Swan
Tammen Keltainen kirjasto 2020, 120 s.
Englanninkielinen alkuteos The Origin of Others 2017

***********

Helmet-haaste: kohta 45. Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut kirjan. (17. Kirja on kokoelma esseitä.)

Maisku Myllymäki: Holly

 

Toimittaja Eva tulee Hollyn saarelle tekemään juttua harvinaisesta vihermehiläissyöjästä, jonka Holly kertoo siellä nähneensä. Evan on lähettänyt paikalle Ihmisen luonto -lehden päätoimittaja, joka on myös Evan äiti. Holly on tunnettu näyttelijä, joka on vetäytynyt pois julkisuudesta. Vaikuttaa siltä, että lehden kannalta tarkoitus on saada juttu Hollysta, eikä niinkään linnusta.

Eva on lintuharrastaja. Hän kuvailee ihmisiä vertaamalla heitä lintuihin, kuten Hollya nähdessään tämän ensimmäistä kertaa.

”Naisella on yllään pitkähelmainen kuviollinen vaate, jonkinlainen kaapu tai mekkomainen viitta. Hän seisoo rantakivikossa kuin lumihaikara, kapeaa kaulaansa kurotellen.”

Ennestään toisilleen vieraat naiset viettävät saarella yhdessä viikon. Eva on arka ja vetäytyvä, eksyksissä omassa elämässään kuten saarelle päätynyt vihermehiläissyöjä – jos se nyt on siellä käynytkään. Holly on aivan toisenlainen. Hän on itsevarma ja ottaa ohjat käsiinsä. Viikon aikana tapahtuu muutoksia. Kuka onkaan lopulta vahvempi?

Pidin siitä, että kirjassa ei selitetty kaikkea. Monet asiat naisten taustoissa ja heidän motiiveissaan jäivät mietityttämään. Loppuratkaisu on hieno.

Iris Murdochin romaaniin Meri, meri viitataan moneen kertaan. Siitä on kirjan motto ja Holly lukee sitä, omalla tavallaan. Olen lukenut Murdochia, mutta en juuri tuota kirjaa. Oletan, että sen tunteminen toisi lukemiseen uuden tason.

Holly on vahva esikoisteos. Odotan mielenkiinnolla, mitä saamme kirjailijalta seuraavaksi.

Maisku Myllymäki: Holly
WSOY 2021, 255 s.

***********

Kirjan kannessa on Hollyn kaftaani, joten sijoitan Hollyn Helmet-haasteen kohtaan 6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate.

Karin Fossum: Paha äiti

Norjalainen Karin Fossum on yksi suurimpia dekkaristisuosikkejani. Hän on kirjoittanut komisario Konrad Sejer -sarjaa, jonka osista olen lukenut suurimman osan, ja lisäksi yksittäisiä rikosromaaneja. Niistäkin olen lukenut monta. Olin yllättynyt, kun huomasin, että Fossum on aloittanut uuden Eddie Feber -sarjan.

Paha äiti muistuttaa enemmän Fossumin yksittäisiä psykologisia rikosromaaneja kuin Sejer-sarjaa. Päähenkilönä on nelikymppinen paikallislehden toimittaja Aksel Adelson. Hän on sinkku, huolehtii vanhasta leskeksi jääneestä äidistään ja tuntee olevansa vastuussa huume- ja mielenterveysongelmista kärsivästä siskostaan. Aksel on tyypillinen Fossumin hahmo. Hän on ulospäin kuin kuka tahansa huomiota herättämätön ihminen, mutta hänellä on sisällään pakkomielle, joka kasvaa ja kasvaa ja joka lopulta alkaa murentaa ulkopuolta. Akselin kauna kohdistuu äitiin, jota hän pitää tunnekylmänä. Hän on lapsuudesta asti kadehtinut ystäviään, joilla kaikilla oli hänen mielestään paremmat vanhemmat kuin hänellä itsellään. Akselin sisar jakaa samat ajatukset ja on niissä vielä Akseliakin ehdottomampi.

Jännite kasvaa kirjan mittaan kunnes tapahtuu jotakin, jota varmaan jokainen lukija odottaa, mutta sen lisäksi paljastuu jotain yllättävää. Fossum on aina ollut hyvä punomaan juonia ja luomaan tunnelmia. Tosin Pahassa äidissä Akselin ajatukset lähentelevät välillä sietämisen rajoja.

Rikostutkija Eddie Feber, jonka nimellä uutta sarjaa kutsutaan, käy tässä vain pistäytymässä kirjan loppupuolella. Hän kuulustelee Akselia, ja hänestä selviää oikeastaan vain, että hän on energinen kahdeksan lapsen isä. Sarjan toinen osa on jo ilmestynyt Norjassa. Ehkä siinä kuullaan Eddie Feberistä lisää.

Kirjan suomenkielinen nimi ei ole minusta onnistunut. Se ohjaa ajatuksia liikaa tiettyyn suuntaan. Onhan se tietysti lyhyempi ja iskevämpi kuin alkuperäinen norjalainen Drepende drage, angrende hund, joka lienee suomeksi Tappava lohikäärme, katuva koira.

Karin Fossum: Paha äiti
Suomentanut Tarja Teva
Johnny Kniga 2022, 230 s.
Norjankielinen alkuteos Drepende drage, angrende hund 2021

***********

Helmet-haaste: kohta 33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun.

Minna Lindgren: Minun oopperani

Minna Lindgrenin Minun oopperani. Epätäydellinen historia sopii hyvin ainakin minunlaiselleni alle kymmenen oopperaa livenä nähneelle. Epätäydelliseksi kutsuttu historia on aivan tarpeeksi täydellinen, mutta ei raskas. Lindgrenin kirjoitustyylissä on omanlaistaan huumoria sopivasti viljeltynä eli ei liikaa. Ville Rannan piirrokset keventävät lisää.

Kirjan oopperahistoria alkaa Claudio Monteverdistä 1600-luvulla ja päättyy Giacomo Pucciniin 1900-luvun alussa. Siinä välissä Lindgren selittää oopperan kehitysvaiheita ja eri tyylejä. Merkittävimmistä oopperoista käydään läpi henkilöt, juoni ja rakenne, usein näytöksittäin. Samalla lukijalle selviää kaikenlaista uutta, esimerkiksi librettoihin sisällytetty sensuurin kierto, mikä on ollut entisaikoina ilmeisen yleistä.

Perusteellisimman käsittelyn saavat Monteverdin ja Puccinin lisäksi Mozart, Verdi ja Wagner. Heidän oopperoitaan ovat nekin, jotka minä olen nähnyt. Mozartin Taikahuilun yhteys vapaamuurareihin oli jotakin sellaista, joka saa katsomaan oopperan aivan uudella tavalla, kun (jos) sen joskus vielä näen. Muidenkin oopperoiden selostukset ovat sellaisia, että aion lukea, mitä Lindgren sanoo oopperasta, jota (mahdollisesti) menen katsomaan, jos se vain löytyy tästä kirjasta.

Koska olen musiikillisesti täysin sivistymätön, jotkut musiikkitermit jäivät hämäriksi, eikä soitinten käyttökään aina auennut, mutta en silti kokenut lukemista hankalaksi. Yksi mahdollisuus sivistää itseään olisi kuunnella oopperaa samalla kun lukee siitä, mutta tuon jätin tekemättä.

Uusimpia oopperoita kirjassa ei ole mukana, mutta epilogissa Lindgren lupailee, että hän saattaa kirjoittaa oopperasta toisenkin kirjan, jossa aiheena on ooppera viimeisen sadan vuoden aikana. Odottelemme sitä!

Näytteeksi tyylistä kirjoitan pitkähkön lainauksen Verdin Macbethin kuvailusta.

”Verdin musiikki on Macbethissa toisenlaista kuin aiemmin. Ooppera on yleissävyltään tumma ja synkkä, tunnelma kohtalokas ja uhkaava. Mollia käytetään enemmän kuin oli sopivaa, sillä vielä 1840-luvulla tunnettiin kummallisia rajoitteita sen suhteen. Molli oli horjuttava ja ikään kuin epäluotettava keino, ja siksi siinä sopi välillä poiketa mutta ei viipyä kauan. Verdin vallankumouksellinen tavoite oli tehdä oopperasta uskottavaa teatteria, eikä se syntynyt noudattamalla tavanomaisia tapoja. Hän soinnuttaa rohkeasti, yllättävästi ja valmistelematta, viljelee uudenlaisia sointivärejä ja hyödyntää äärimmäisen hiljaisuuden tehoa. Näin syntyy hämmentävä draama siitä, miten murhaaja pelkää, epäröi, tuntee kauhua, taistelee harhoja ja omatuntoa vastaan ja syöksyy uuteen murhaan.”

Minna Lindgren: Minun oopperani. Epätäydellinen historia
Kansikuva ja kuvat sisäsivuilla Ville Ranta
Teos 2022, 2. painos, 413 s.

***********

Minulla on ollut tämä kirja viime lokakuusta lähtien, ja tarkoitus oli lukea se jo aiemmin. Kirja sopii siis Helmet-haasteen kohtaan 4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna.