Clark Accord: Paramaribon kuningatar

 

Surinamelaisen Clark Accordin Paramaribon kuningatar. Maxi Linderin kronikka pohjautuu Maxi Linderin elämään. Hän oli prostituoitu ja kuuluisuus Surinamen pääkaupungissa Paramaribossa. Hänen oikea nimensä oli Wilhelmina Angelica Adriana Merian Rijburg ja hän eli 1902–1981.

Kirjan Maxi Linder on oman arvonsa tunteva, helposti räjähtävä ja paha suustaan. Hän saattoi järjestää kohtauksen päästyään sisään ”säädylliseen” tanssipaikkaan.

”Minkä ihmeen vuoksi sinä oikein kuvittelet olevasi parempi kuin minä? Myös sinulle maksetaan tempuistasi! Sinä tanssit, minä nain. Eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että saat tietää yhden asian: minä nain paremmin kuin sinä tanssit! Voit kysyä sitä vaikka keneltä tahansa mieheltä tässä salissa.”

Ammattinsa harjoittajana Maxi oli niin hyvä, että hänellä oli asiakkainaan kaupungin mahtimiehiä, ja hän osasi käyttää suhteita hyväkseen. Toisaalta hänellä oli hyvä sydän. Hän sääli köyhiä lapsia. Tulojen ollessa suurimmillaan hän maksoi monen köyhän pojan koulutuksen, joillekin jopa opinnot Hollannissa.

Rakenteeltaan kirja on hyppelehtivä. Siinä siirrytään vuodesta toiseen jättäen väliin pitkiä aikoja. Ainoastaan toisen maailmansodan vuosiin pysähdytään pitemmäksi aikaa. Suriname kuului tuolloin vielä Hollantiin (maa itsenäistyi vasta 1975), mutta Yhdysvallat otti vastuun maan bauksiittituotannon suojelemisesta. Paramaribossa oli runsaasti yhdysvaltalaisia sotilaita, ja prostituoidut elivät kulta-aikaa, kunnes sotilasjohto kyllästyi heidän aiheuttamiinsa ongelmiin ja heidät kerättiin leirille eli käytännössä vankilaan.

Maxin ammatin varjopuolina olivat halveksunta ja väkivallan uhka. Hän oli kuitenkin niin rohkea, että uskalsi tehdä poliisille ilmoituksen, jos häntä pahoinpideltiin, eikä hän suostunut ehdotukseen sovittella rikos rahalla. Elämän loppua kohti hän köyhtyi ja hänet unohdettiin.

Paramaribon kuningatar kertoo värikkään ihmisen vaiherikkaasta elämästä maassa, josta en ennen kirjan lukemista tiennyt mitään.

Clark Accord: Paramaribon kuningatar. Maxi Linderin kronikka
Suomentanut Lili Ahonen
Gummerus 2000, 293 s.
Hollanninkielinen alkuteos De koningin van Paramaribo 1999

***********

Maailmanvalloitus: Suriname.

Mikael Persbrandt – Muistini mukaan

 

Mikael Persbrandt on kirjoittanut muistelukirjansa yhdessä kirjailija Carl-Johan Vallgrenin kanssa.

Persbrandt on ruotsalainen näyttelijä, joka saavutti kansainvälistä kuuluisuutta Gunvald Larssonina kirjailijaparin Sjövall & Wahlöö Beck-dekkareihin perustuvissa televisioelokuvissa. Olen lukenut useimmat Beck-kirjat, mutta en ole katsonut tv-sarjaa. Sen sijaan olen nähnyt Persbrandtin muun muassa elokuvissa Ikuistetut hetket ja Hamilton: Kansakunnan puolesta sekä suomalaisessa Chilen sotilasvallankaappauksen aikaan sijoittuvassa sarjassa Invisible Heroes.  Viimeksi mainittuun saakka Persbrandtin kirja ei yllä.

Persbrandt aikoi alun perin taidemaalariksi. Sille alalle hänellä on koulutustakin. Näyttelijäksi hän päätyi lähes sattumalta. Ollessaan Dramatenissa statistina hän ymmärsi, että teatteri on hänen paikkansa. Hän ei päässyt opiskelemaan näyttelijäksi, mutta näyttelijä hänestä kuitenkin tuli. Hän on tehnyt hienoja rooleja hienoissa näytelmissä kuten Kauppamatkustajan kuolema, Neiti Julie, Puntila, Pitkän päivän matka yöhön, Maria Stuart (Ingmar Bergmanin ohjauksessa), Huomenna hän tulee.

”Sielultani ja sydämeltäni olen teatterinäyttelijä.”

Kollegoista ja varsinkin ohjaajista Persbrandt ilmaisee mielipiteensä varsin suorasukaisesti. Useimpia kollegoja hän tuntuu arvostavan suuresti. Kaikista ohjaajista ei voi sanoa samaa.

Persbrandt kertoo rehellisen tuntuisesti myrskyisästä elämästään alkaen huonosta isäsuhteestaan ja teinivuosien jengeistä. Oli vähällä, ettei hänestä tullut nuorisorikollista. Myöhemmin kuvaan tulivat mukaan viina ja huumeet. On käsittämätöntä, miten hän jaksoi. Yhtä aikaa kuvattiin Beck-sarjaa, jotakin elokuvaa ja iltaisin oli näytöksiä Dramatenissa. Samalla siviilielämä oli aivan sekaisin. Iltapäivälehtien toimittajat jahtasivat otsikoita. Kun Persbrandt lopulta myöntyi menemään tutkimuksiin, hänellä todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, hän sai hoitoa ja oikeat lääkkeet. Elämä rauhoittui, mutta kovin myöhään.

Lukijana ihmettelin, miten Persbrandt pystyi säilyttämään tasonsa näyttelijänä ja miten ihmeessä naiset kestivät häntä. Hänellä on ollut kaksi pitempää suhdetta, joista toinen hänen lastensa äidin kanssa jatkuu edelleen.

Kirjan lukeminen oli melkoinen sukellus huumeriippuvaisen ihmisen sekoiluihin. Samalla sai kuvan julkkiksen ahdistavasta elämästä. Onneksi kirjassa oli paljon myös teatteri- ja elokuvatyön kuvausta. Se oli parasta.

Mikael Persbrandt & Carl-Johan Vallgren: Mikael Persbrandt – Muistini mukaan
Suomentanut Heikki Eskelinen
Tammi 2018, 432 s. + kuvaliite
Ruotsinkielinen alkuteos Mikael Persbrandt – Så som jag minns det 2017

***********

Helmet-haaste: kohta 13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin.

Kuukauden nobelisti Karl Gjellerup: Romulus

Tanskalainen Karl Gjellerup sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1917 yhdessä maanmiehensä Henrik Pontoppidanin kanssa. Hänen tuotantoaan ei ole suomennettu, joten luin romaanin Romulus ruotsiksi.

Romulus on rakkauskertomus 1800-luvun lopun Kööpenhaminan varakkaiden porvarien piiristä. Esther Berkow on liikemiehen tytär. Gustaf Zeuthenin isä on lääkäri ja professori. Kun Esther ja Gustaf lähentyvät ensimmäisen kerran, Gustaf rakastuu, mutta Esther on vielä liian nuori tuntemaan samoin ja vetäytyy. Muutaman vuoden väliaikana Gustaf valmistuu lääkäriksi ja opiskelee ulkomailla. Esther varttuu nuoreksi naiseksi. Kun he tapaavat uudestaan, alkaa kypsempi tutustuminen. Molempien mielenliikkeitä seurataan, joten heidän käytöksensä kulloisetkin syyt ovat tiedossa.

Kirjan ilmestymisajan huomioon ottaen siinä on jopa feministisiä piirteitä. Esther ei aina käyttäydy tavalla, jota hänen säätynsä tytöiltä odotetaan. Hänen vastakohtanaan on tavanomaisen muotin omaksunut Henriette, johon Gustaf luulee aluksi rakastuneensa. Esther on rohkea ja uskaltaa sanoa mielipiteensä. Hän lukee kirjoja historiasta, ja hänestä historiaa pitäisi opettaa kulttuurihistorian näkökulmasta. Hän lukee muutakin, esimerkiksi Stuart Millin logiikkaa.

Gustafillakin on varsin moderni näkemys, kuten seuraavasta illanvieton kevyen keskustelun lomassa ilmaistusta mielipiteestä selviää.

 ”Innan de riktigt visste af någonting, hade det ena ordet gifvit det andra, tills de kommit in på frågan om äktenskapet och kvinnans emancipation. Gustaf trodde, att så snart kvinnan blef ekonomiskt likställd med mannen, skulle den nuvarande formen för äktenskapet falla bort af sig sjelf, då det blott var kvinnans brist på förmåga att försörja sig, som höll de flesta äktenskap tillsammans.”

Kirjan nimi Romulus tulee hevosesta, jolle Esther on antanut nimen. Esther ja Gustaf käyvät ratsastamassa kasarmin maneesissa. Romulusta koulutetaan sotilashevoseksi, mutta se on joutunut ymmärtämättömän ja julman kersantin käsiin. Esther ja Gustaf tunnustavat toisilleen rakkautensa vasta, kun tapahtuu välikohtaus, jossa Esther lyö piiskalla Romulusta kiduttavaa kersanttia, ja Gustaf ilmoittautuu ritarillisesti Estherin suojelijaksi. Romulus on rakkaustarinan onnellisen päätöksen päätähti.

Romulus on rakkauskertomus, mutta sen psykologinen painotus on vahva, eikä se ole lainkaan imelä. Hyvin viehättävä kirja.

Vanhahtavan ruotsin lukeminen oli jossain määrin työlästä. Useat sanat kirjoitettiin eri tavalla kuin nykyisin. Taivutusmuodot olivat myös erilaisia, mutta niihin tottui lukiessa. Romuluksessa ratsastettiin paljon, ja ratsastussanasto olisi ollut minulle outoa nykyruotsiksikin.

Karl Gjellerup: Romulus
Ruotsintanut A. Rundberg
Bonnier 1884, 222 s.
Tanskankielinen alkuteos Romulus 1883

***********

Helmet-haaste: kohta 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija.

Simone de Beauvoir: Mandariinit (klassikkohaaste)

 

Kirjabloggaajien 13. klassikkohaasteen kirjakseni valitsin Simone de Beauvoirin Mandariinit. Se on kuvaus ranskalaisista vasemmistointellektuelleista heti toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Kirja alkaa jouluna 1944, jolloin sota on vielä käynnissä, mutta Ranska on vapautunut.

Keskeiset henkilöt ovat kirjailija ja toimittaja Henri Perron, kirjailija ja professori Robert Dubreuilh, hänen vaimonsa Anne ja heidän parikymppinen tyttärensä Nadine. Anne Dubreuilh on psykoanalyytikko. Kertojina ovat vuorotellen Henri ja Anne. Annen osuudet ovat minämuodossa, kun taas Henrin puolesta puhuu kertoja.

Robert Dubreuilh yrittää muodostaa vasemmistolaista kansanliikettä, jossa kommunistit eivät olisi mukana. Henri toimii oman lehtensä L’Espoirin päätoimittajana. Robert houkuttelee Henria sitoutumaan kansanliikkeeseen ja tekemään lehdestä sen kannattajan.

”Minulla ei tule koskaan olemaan ennalta määrättyä ohjelmaa, Henri sanoi. – Minä aion sanoa mitä ajattelen ja miten ajattelen enkä aio sitoutua mihinkään.”

Henriin kulminoituu puolueettoman journalismin vaikeus. Hän luovuttaa lehtensä kansanliikkeelle, mutta myöhemmin hänen ja Dubreulhin välit katkeavat kysymykseen, voiko Neuvostoliitosta julkaista mitään negatiivista. Politiikkaa ja moraalia käsitteleviin keskusteluihin osallistuvat monet muutkin kuin vain Henri, Dubreuilh ja Anne. Nadine laukaisee oman mielipiteensä intellektuelleista:

”– Te ette koskaan kohtele ihmisiä yhdenvertaisina, te määräilette heidän elämästään oman mielenne ja viheliäisen harkintanne mukaan. Jalomielisyys on teillä imperialismia ja puolueettomuus omahyväisyyttä.”

Mandariinien loppua kohti tuntui, että luin kahta romaania. Niistä toisen aiheena olivat pariisilaiset älyköt ja toisen Annen rakkaustarina yhdysvaltalaisen kirjailijan Lewis Broganin kanssa. Anne tapaa Lewisin, kun hän on Yhdysvalloissa kutsuttuna psykoanalyytikkojen kongressiin. Myöhemmin hän matkustaa kuukausiksi Lewisin luo. Lewis Broganin hahmon esikuvana pidetään de Beauvoirin rakastettua, yhdysvaltalaista kirjailijaa Nelson Algrenia. Mandariineja lukiessa ei voi välttyä ajattelemasta muidenkin henkilöiden mahdollisia vastineita todellisuudessa.

Dubreuilh tuntuu hyväksyvän vaimonsa suhteen toisen miehen kanssa. Muutenkin suhteet ovat avoimia. Nadine kulkee sängystä toiseen sotatraumansa ahdistamana. Hänen juutalainen rakastettunsa kuoli vankileirillä. Politiikassa suoraselkäinen Henri kohtelee naisia esineellistävästi. Hän on kyllästynyt pitkäaikaiseen kumppaniinsa Paulaan, jota pitää takertuvana ja vanhenevana, ja vaihtaa hänet sodan aikana saksalaisen upseerin kanssa suhteessa olleeseen naiseen, jonka valtteina ovat nuoruus ja kauneus. Psykiatriseen hoitoon joutunut Paula neuvoo tervehdyttyään Annea:

” – Yksikään mies ei ansaitse sitä jumalointia, jota meiltä vaatii, ei yksikään! Sinäkin olet antanut narrata itseäsi; anna Robertille paperia ja aikaa kirjoittaa niin häneltä ei puutu mitään!”

Yllättäen yli kahdeksansataa sivua poliittisia keskusteluja ja sotkuisia ihmissuhteita ei tuntunut lainkaan raskaalta, vaan päinvastoin: Mandariinit oli sujuvaa luettavaa. Vaikka jotkut väittelyjen aiheet ovat tiukasti aikaan sidottuja, Mandariinit on tarpeeksi ajaton kiinnostaakseen nykylukijaa. Taas kerran klassikkohaaste näytti, että klassikko kannattaa lukea!

Tämänkertaista klassikkohaastetta vetää blogi Kirjakaapin kummitus. Sieltä löytyy yhteenveto kaikista osallistujista ja heidän lukemistaan klassikoista.

Aiempiin klassikkohaasteisiin lukemani kirjat:

1. Volter Kilpi: Alastalon salissa
2. J. W. von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset
3. Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta
4. Aino Kallas: Sudenmorsian
5. Maria Jotuni: Arkielämää
6. Minna Canth: Hanna
7. Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1
8. Federico García Lorca: Mustalaisromansseja
9. Junichiro Tanizaki: Makiokan sisarukset
10. Jane Austen: Kasvattitytön tarina
11. Arvid Järnefelt: Isänmaa
12. L. Onerva: Mirdja

Simone de Beauvoir: Mandariinit 1 ja 2
Suomentanut Mirja Bolgar
Kirjayhtymä 1982 ja 1983, 445 s. ja 414 s.
Ranskankielinen alkuteos Les Mandarins 1954

Dekkareita: Lemaitre - Jokinen - Schepp

Olen kuunnellut pihatöitä tehdessäni muutaman dekkarin kirjaston Ellibs-palvelusta. Tässä niistä lyhyesti.

Pierre Lemaitre: Alex

Alex on Pierre Lemaitren Camille Verhoeven -sarjan toinen kirja, mutta sen voi hyvin lukea itsenäisenä teoksena.  Alex on nuori kaunis nainen. Hänet kaapataan kirjan alussa, ja ylikomisario Verhoeven saa jutun hoidettavakseen. Kirjan juoni on taitavasti kehitelty ja paljon kiemuraisempi kuin aluksi näyttää. Juonesta ei voi sanoa enempää, koska se on Alexissa parasta, ja sen tunteminen etukäteen pilaisi kirjan lukijalta. Pidin juonesta, mutta en pitänyt raakuudesta. Väkivaltaa kuvattiin liian yksityiskohtaisesti. Samaa valitin, kun kirjoitin edellisestä lukemastani Lemaitren kirjasta Camillesta. Lemaitren kehittelemät poliisit ovat aika erikoislaatuisia. Verhoeven on vain 145 senttiä pitkä, hänen lähimmistä työtovereistaan rikas perijä Louis pukeutuu kalleimpiin merkkivaatteisiin ja Armand on sairaalloisen saita. Kaikkien kolmen erikoisuuksia toistellaan enemmän kuin tarpeeksi. Valituksistani huolimatta pidin Alexista selvästi enemmän kuin Camillesta. Äänikirjan lukijalla oli välillä vaikeuksia ranskalaisten nimien ääntämisessä, mikä haittasi kuuntelemista.

Pierre Lemaitre: Alex
Suomentanut Sirkka Aulanko
Minerva 2019
Ranskankielinen alkuteos Alex 2011
Äänikirjan kesto 12 h 10, lukija Markus Niemi

 

Seppo Jokinen: Rahtari

Rahtari on muutaman vuoden takainen Seppo Jokisen komisario Koskinen -dekkari. Hervannasta löytyy lähes samanaikaisesti kaksi surmattua miestä. Toista on lyöty lenkkipolulla ja toinen on jäänyt rekkaterminaalissa rekan alle. Tästä lähtökohdasta Jokinen on kehitellyt yllätyksellisen tarinan, jossa on mukana muun muassa pari hervantalaista yritystä, professori, IT-insinööri, töistä potkut saanut biokemisti, yksinhuoltajaäiti ja hänen poikansa – ja rahtari. Rahtarilla on kyydissään salainen kuorma, jota hän kuljettaa pohjoisesta Tamperetta kohti. Rahtarin juoni on yksi kekseliäimpiä, jonka olen Jokisen kirjoista tavannut. Sen sijaan varsinkin kuunneltuna Koskisen alaisten keskinäiset naljailut ja hänen ja työtoverista rakastetuksi muuttuneen Ulla Lundelinin keskustelut saivat toivomaan, että mennään jo asiassa eteenpäin. Samaa sanoi Koskinen itsekin jossain palaverissa.

Seppo Jokinen: Rahtari
Crime Time 2016
Äänikirjan kesto 10 h 42, lukija Jukka Pitkänen

 

Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty

Ruotsalaisen Emelie Scheppin Ikuisesti merkitty aloittaa dekkarisarjan, jonka päähenkilö on Norrköpingissä toimiva syyttäjä Jana Berzelius. Janan kanssa työskentelevät poliisit ovat kirjan henkilöinä lähes yhtä vahvasti esillä kuin Jana. Lähtökohtana on maahanmuuttoviraston johtajan murha. Se vie ensin ajatukset tiettyyn suuntaan, mutta pian tutkimuksista selviää, että murhan on todennäköisesti tehnyt lapsi. Se aiheuttaa tietysti hämmennystä. Lukija saa tietoa, jota poliiseilla ei ole, ja on siksi askeleen edellä tutkimuksissa. Ikuisesti merkityssä tulee minun makuuni aivan liikaa ruumiita. Lisäksi tarina on yhden henkilön osalta täysin epäuskottava. Eiväthän dekkarit yleensäkään ole kaikin puolin uskottavia, mutta mahdottomuuksiin ei pitäisi mennä. Tätä sarjaa tuskin luen enempää.

Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty
Suomentanut Hanna Arvonen
HarperCollins Nordic 2017
Ruotsinkielinen alkuteos Märkta för livet 2013
Äänikirjan kesto 12 h 01, lukija Jukka Pitkänen

Mark Crick: Kafkan kanssa keittiössä

 

Englantilainen valokuvaaja Mark Crick on kirjoittanut ja kuvittanut kirjan Kafkan kanssa keittiössä. Maailman kirjallisuuden historia 14 reseptissä. Huomasin kirjan muutama vuosi sitten blogista Ja kaikkea muuta ja muistin sen nyt, kun mietin mitä lukisin Helmet-haasteen kohtaan 44. Kirjassa on reseptejä.

Reseptit eivät ole mukaan valittujen kirjailijoiden kirjoista, vaan idea on toinen: jokaisen reseptin valmistusohje on kirjoitettu nimetyn kirjailijan tyylillä. Suomennokseen on panostettu valitsemalla kuhunkin tekstiin sopiva kääntäjä, esimerkiksi Kalevi Nyytäjä suomentamaan resepti Karitsaa tillikastikkeessa Raymond Chandlerin tapaan. Valmistusohje alkaa näin:

”Siemailin whisky souriani, musersin savukkeeni leikkuulautaan ja katselin ötökkää, joka yritti ryömiä ulos tiskialtaasta. Olisin tarvinnut pöydän Maximista, sata dollaria ja upean blondin; minulla oli vain karitsanreisi eikä yhtään johtolankaa. Tartuin paistiin. Se tuntui kylmältä ja kostealta kuin kuolemansyyntutkijan kädenpuristus. Otin veitsen ja leikkasin karitsanlihan palasiksi.”

Alaotsikko Maailman kirjallisuuden historia 14 reseptissä  on kirjan humoristisen tyylin mukaista liioittelua, vaikka hyvä kattaus kirjailijoita tähän on valittu: Raymond Chandler, Jane Austen, Franz Kafka, Irvine Welsh, Marcel Proust, Gabriel García Márquez, John Steinbeck, markiisi de Sade, Virginia Woolf, Homeros, Graham Greene, Jorge Luis Borges, Harold Pinter ja Geoffrey Chaucer.

Kafkan kanssa keittiössä on aika hassu kirja, mutta ihan hauska lukea. Joitakin reseptejä voisi koettaakin, vaikka Vietnamilaista kanaa Graham Greenen tapaan tai Sipulipiirasta Geoffrey Chaucerin tapaan.

Mark Crick: Kafkan kanssa keittiössä. Maailman kirjallisuuden historia 14 reseptissä
Suomentaneet Kalevi Nyytäjä, Satu Hlinovsky, Johanna Vainikainen-Uusitalo, Sauli Santikko, J. Pekka Mäkelä, Jan Hlinovsky
Kustannusosakeyhtiö Kirjava 2009, 95 s.
Englanninkielinen alkuteos Kafka’s Soup – A complete history of world literature in 14 recipes 2005

***********

Helmet-haaste: 44. Kirjassa on reseptejä.

Vappu Kannas: Rosa Clay

 

Rosa Clay (1875–1959) oli syntyisin Ambomaalta (nykyisessä Namibiassa). Suomalainen lähetyssaarnaajapariskunta adoptoi hänet ja toi lapsena Suomeen. Rosa kouluttautui opettajaksi, mutta muutti muutaman vuoden opettajana toimittuaan Yhdysvaltoihin. Siellä hän meni naimisiin ja toimi aktiivisesti suomalaisten siirtolaisten yhteisöissä.

Vappu Kannas on kirjoittanut fiktiivisen teoksen, joka perustuu löyhästi Rosan elämään Suomessa. Rosa Clay on romaani. Se ei ole elämäkerta.

Vuosisadan vaihteessa värillinen suomalainen oli harvinaisuus. Adoptiovanhemmat käyttivät Rosaa rahankeruuiltojensa vetonaulana. Ankaran äidin ja Rosan suhde oli vaikea. Se varjosti Rosan elämää pitkään rasismin lisäksi.

Rosa Clayn kerronta on pääasiassa minämuotoista. Siinä upotaan Rosan ajatuksiin ja tunteisiin, siihen miltä hänestä tuntui. Millaista on aina erottua muista? Millainen yksinäisyys siitä seuraa?

”Yksinäisyys ei enää tarkoittanut samaa kuin lapsena. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä paksumpaa se oli. Oli päiviä jolloin kaipasin kipeästi sitä, että ruumiini ja ikuisuuden välissä olisi ollut jotain muuta kuin ohut peite tai sängynpääty. Vetoisassa huoneessa ei ollut koskaan ketään minun lisäkseni.”

Rosa Clayn ihmeelliseen elämään pohjautuva romaani on viimeinen, jolla osallistun tämänvuotiseen naistenviikkohaasteeseen.

Vappu Kannas: Rosa Clay
S & S 2020, 383 s.